Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin
hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain
olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran
rauhassa.
Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan
puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan
hautaa kuntoon.
Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman
pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli
verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka
kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.
Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä
munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa
olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit
kuiskasivat toistonsa korvaan:
— _Veli, meidän pitää kuoleman!_
Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli
pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä
puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet
määrätyt käytettäväksi rukoukseen.
Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en
Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot,
pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat
muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään
hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio
ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja
köyhyyteen.
Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka
oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat
puukengät.
Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17
vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä
nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas
poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.
* * * * *
Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti
naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.
Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty
lasinsiruilla.
Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita.
Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita,
kuunnellen laulua.
Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt
puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä
niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se
kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun
onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.
Munkki ummisti silmänsä.
Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:
Cueillez, cueillez ces roses,
Mon gentil chevalier...
Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli
muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.
Sitten alkoi hän taas:
Cueillez, cueillez ces roses,
Et me les apporter!
Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti
ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle.
Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.
Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan
omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä
laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti.
Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja
huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt
hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet
askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus
poskillaan...
Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.
Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa
ja peitti kielletyn hedelmän maahan.
— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui
lämpöiseen maahan.
Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua,
joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.
* * * * *
Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin.
Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine
ovineen.
Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa
pitkillä ketjuilla.
Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui
käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat
kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu.
Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi
lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan
mylvinän.
— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin,
rakas Martinini!
Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.
Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli
saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen
oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten
eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.
— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.
Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän
härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille
huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen
uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä
sydämessään kulloinkin liikkui.
Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin
ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka
jäljitteli ihmisellistä huutoa.
— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu
ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.
Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.
Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan
oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.
* * * * *
Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset
ystävältään.
— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että
meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle
kello 4.
Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten
myöhästyvänsä.
Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea kun näki luostarin priorin seisovan
edessään valkoisessa mekossaan.
Munkki säpsähti. Priori lähestyi.
— Poikani, sanoi hän — sillä prioreilla on oikeus puhua munkeille —
sinä rikot luostarin sääntöjä puhuessasi tallissa eläimille. Sinun
pitäisi tietää että joskin on sallittu puhua muutamia sanoja niille,
on se vaan sitä varten, että voidaan ohjata niitä työssä. Olen jo
muistuttanut sinua tästä, vaan sinä et näy huolivan siitä. Minä tulen
pakoitetuksi eroittamaan sinut tuosta härästä. Mene ja etsi veli Marc.
Ilmoita hänelle, että hän ottaa köyden ja tulee heti alas talliin.
Lazare kalpeni. Veli Marc oli yksi niistä viidestä trappistimunkista,
jotka toimivat luostarin hallituksessa ja tässä ominaisuudessaan kävi
hän usein läheisessä kylässä myymässä luostarin tuotteita ja ostamassa
mitä tarvittiin.
»Martinin» ystävä ohjasi kulkunsa tämän munkin koppiin ja esitti
priorin käskyn.
Veli Marc otti silmänräpäyksessä köydenpä meni talliin.
— Mene ja myy tämä sonni herra Dubourdieu’lle Montségurin
teurastajalle, — sanoi priori hänelle osittaen Martinia. — Se on aivan
liika vanha työhön ja hyvin syötetty kelvatakseen teurastajalle. Vie
se heti kylään ja sano herra Dubourdieu’ile, että me huomenna sovimme
hänen kanssaan hinnasta.
Ja priori lisäsi, kääntyen Lazaren puoleen:
— Poikani, kello on soinut; lähtekäämme kappeliin rukoilemaan veljien
kanssa.
Ja hän lähti astelemaan luostaria kohti, jonne syvän hiljaisuuden
vallitessa hiipi pyhät isät valkeissa kauhtanoissaan, veljet ruskeissa
kaapuissaan ja novisit siviilipukineissaan.