löytyisi niitä, jotka tahtovat heittää sinun kalleimpaasi susille.
Sillä mitä he, jotka niin tekevät, vastaisivat sinulle, kun sinä heiltä
kysyt sydämesi kalleinta aarretta? Kenties he lähestyisivät sinua valhe
huulilla. Mutta talviyön valkosten tähtien yläpuolella on Jumala, joka
näkee.
Kuninkaan unelmia.
Seison häkin edessä, jonne vangitut kotkat ovat suljetut.
Kirpeän pistelevänä puhuu pohjatuuli ja räiskyy myöhän, harmaansinisen
talviaamun pakkanen. Lumihiuteet putoilevat hiljaa rasahdellen
sälepuiden lomitse häkkiin.
Silloin tällöin räpyttelevät nuo mahtavat linnut siipiään, ikäänkuin
tahtoisivat ajaa pakkasen pakosalle, torjua sitä luotaan ja karkottaa
sen takasin pohjoseen, hiipivän pakkasen, joka tunkeutuu höyheniin
ja siipien alle, niin että niiden täytyy painaa ne lähelle, lähelle
ruumistaan, antaakseen sille niin vähän tilaa kuin mahdollista. Ylös
orrelle ne ovat lentäneet ja istuvat liki toisiaan, miltei kylki
kylessä, keltaset silmät suoraan kohti avaruutta tuijottaen. Ainoastaan
visertävän tiaisen lentäissä häkin yli kääntävät ne hitaasti päätään ja
seuraavat sitä katseellaan.
Mutta muuan lintu ei ole jaksanut nousta hataran katon alla olevalle
orrelle. Se istuu häkin ulkosyrjässä, niin lähellä, että ylettyisin
käsin siihen koskemaan. Niin se istui eilen ja niin se istuu vielä
tänäänkin. Se ei ole liikahtanut, ei muuttanut asentoaan, ties kuinka
moneen päivään. Sen toinen siipi on varmaan katkennut: hervotonna ja
sulat hajallaan se roikkuu alas kuvetta pitkin.
Vangittu kuningasraukka. Kuningas! Oi, kaiken kuninkuuden ilkkukuva,
sanoisin! Vapauden ja voiman, kuninkaan ensimäiset tuntomerkit, he ovat
sinulta riistäneet. Missä on valtaistuimesi, korkea honka, jonka oksain
alla-sinertävät avaruudet keinuvat?
Ruma ja likainen sinä olet. Takkuisiksi ovat höyhenesi siivottomuudesta
hyytyneet. Valkea on selkäsi toveriesi ulostuksista. Sinä olet
sairas, olet väsynyt, välinpitämättömän, toivottoman väsynyt. Kenen
vuoksi sinäkin sitte pitäisit hienona itseäsi? Ehkä tyhmien ihmisten,
jotka tulevat sinua töllistelemään ja joita sinä kylmästi halveksien
katselet. Hienostella juuri nyt — se olisi ivaa. Pukeutuuko kuningas
kruunajaispukuun kurjassa vankiluolassa? Toista oli ennen. Silloin
siistit itsesi kevätauringon vuoksi, joka kuvasteli loistettaan
selkähöyhenissäsi, siistit äänettömän, aution, uneksivan metsän vuoksi,
jonka kaunistuksena ja elämänä sinä olit, siistit suvituulen vuoksi,
joka viheltäen soitteli siipiesi kaarevain holvien alla, siistit siksi,
ettei sen tarvitsisi hävetä sinua hyväillä.
Kuningas, kuningas liassasikin!
Kuningas kuitenkin, mutta kuningas, jonka rosvojoukot ovat yllättäneet
ja kukistaneet ja riisuneet loistavat vaatteet hänen yltään ja
heittäneet hänet, likaan tahrattuna, maantienojaan. Kuningas kuitenkin,
jonka jo otsan ylpeistä kaarteista ja silmäin valtiaskatseesta tuntee.
Sinä vapiset vilusta ja siipesi on katkennut, häkin ristikkoa vastaan
olet sen murtanut, kun tuska ja vapaudentunne punasina silmissäsi
paloivat. Raivoissasi sinä juoksit maata pitkin, siivet voimattomina
sivulla laahaten, kun ahtaassa vankilassa ei ollut kylliksi ilmaa niitä
nostamaan. Kunnes väsymys tukautti rintasi ja sinä vaivuit läähättäen
maahan, suuret, vapisevat ja murskaantuneet siipesi levällään.
Nyt olet liian väsynyt ja sairas raivoamaan. Välinpitämättömyyden
jäykkyys ja alistumisen äänetöin lepo on laskeutunut mieleesi. Sinä
köyristyt kokoon pakkasessa, koetat painautua niin pieneksi kuin
suinkin, sinä, joka ennen pöyhistelit voimaisi äärettömyyttä, ja
tunsit kasvamistasi kasvavasi, kun lensit nuolennopeudella kohisevain
avaruuksien halki. Mutta minä näen kuitenkin, että olet kuningas,
kurjuudestasi ja liastasi huolimatta, näen kuninkuuden leiman otsallasi
ja synnynnäisen valtiuden pääsi ominaisen uljaassa asennossa.
Olen katseestasi näkevinäni, ettet kaipaa enää, kaipaa mitään
epämääräistä, mitään kutsuvaa vapaudenkangastusta, jonka kuitenkin
täytyisi raueta — uneksit ainoastaan menneisyyttä.
Vieressäsi on verisiä jäniksiä, mutta sinä et edes katsokkaan niihin.
Sinä uneksit, uneksit olevasi vapaa...
Kevät on taasen valtakunnassasi, kevät synkeällä jylhällä salolla,
kevät metsänaukeamilla, joiden tummanvihreästä sammalikosta ensi vuokot
pistävät esiin, kevät mustien metsälampien rannoilla.
Sinä istut korkean honkan latvassa odottaen, sillä vielä ei ole aamu
sarastanut. Valkeana lepää yö luhtaniittyjen ja rämeitten yllä,
valkeana ja valoisana. Ei missään heleitä, räikeitä väriä, kaikki
ovat sulautuneet tyveniksi, hillityiksi. Vuottaen uinuu maa, uinuu
kuin impi, valkeisiin utuvaippoihin kietoutuneena. Suloinen on hänen
tuoksunsa, vieno ja kevyt. Yhtenä eheänä sävelhuntuna se väräjää halki
luonnon. Se ei ole suviyön riehuva tuoksujen soitto, jossa räikeät
tuoksut pyrkivät toinen toisensa voittamaan — kosteasta maasta nouseva
suloinen ja rauhaisa haju se on.
Nyt kohoo aurinko taivaalle yli puiden latvain.
Sinä avaat silmäsi ja katsastat valtakuntaasi.
Katso, maa heittää valkean huntunsa aivankuin nöyrä orjatar ja
paljastaa koko loistonsa aurinko-valtiaalleen. Syvempään hän henkii
ja arkana odottaa sen suuteloita. Elämää ja voimaa kuohuu kaikkialla.
Läpi metsän on varmaan haltiatar yöllä kulkenut ja sirotellut helmiä
ja timantteja tuhansittain ympärilleen: niitä riippuu honkainoksissa,
katajapensaiden hämähäkinverkoissa, hohtaen ne kirjaavat vihreätä
sammalmattoa. Pajupensaista rämeenrannassa leviää simansuloinen tuoksu,
ja niiden pehmoset silkkiumput hohtavat keltasina auringonpaisteessa.
Palokärki hakkaa rakkaudenintoa hehkuen lahoa kantoa: toinen
kiihkeä naputus seuraa toistaan, ja sen punanen niska kimaltelee
auringonpaisteessa kuin tulinen hiili, jota nopeasti häilytetään
edestakaisin.
Silloin sinä nostat vapaudenonnesta väkevät siipesi.
Yli keväisten aamunvaloisain metsäin kotka lentää suhisten.
— Olkaa varuillanne, nopsajalkaiset, arat jänikset! Hämärän
suojelevat varjot ovat vetäytyneet pimeisiin rytöihin takasin,
ainoina turvapaikkoina ovat nyt tiheät murrokset. Siellä asuu metsän
lemmenkaihoiset sinipiiat ja pienet, somat, punalakkiset tontut,
tontturaukat, jotka armoton aurinko muuttaa jäykiksi koreanpunasina
loistaviksi rantakukiksi, jos ne eivät ennätä paeta sen valoa. Pimeistä
rydöistä kuuluu niin omituisia rasahteluja, että te tuskin uskallatte
ryömiä niihin, ja joka kerta kuin neulanenkin putoo, vavahtaa teidän
ruumiinne.
— Olkaa varuillanne, kuhertelevat metsäkyyhkyset. Elkää soitelko
rakkautenne huomenlauluja liian lujaa, ettei metsän valtias teitä
mahdollisesti kuulisi, sillä hän pitää pienistä, vapisevista
ruumiistanne, ja laskee ne mielellään antimina puolisonsa,
kotkakuningattaren, jalkain juureen palatsissaan kallioseinän
jyrkänteellä.
— Olkaa varuillanne, pienet, samettihienot metsähiiret, ettei pehmeä
turkkinne houkuttaisi herraanne, kuningasta. Äkkinäinen päähänpisto
voisi saada hänet tempaamaan teidät kurjista maanalaisista koloistanne,
teidät, jotka kauhusta vikisten ryömitte männynjuurien alle, kun hänen
siipiensä varjokin vain liitelee maata pitkin.
Nyt lentää kuningas kotka yli metsän. Avaruus soi hänen
siivenlyönneistään, valoisana ilman aamuinen autere karkeloi hänen
ympärillään. Allaan häämöttävänsiniset, äärettömät avaruudet. Eteenpäin
hän lentää, suoraan eteenpäin, sillä hänen korviinsa on sattunut
metsonsoitimen sävelet aavan rämeikön laidasta.
Oksalla komea koirasmetso istuu siellä. Pyrstö levällään, siivet
velttoina sivulla riippuen, kaula kurotettuna. Hän on kuin humaltunut
hekkumasta, hän pyörähtelee pikkusin tanssiaskelin, kurkku värähtää
joka käännähdyksellä.
Kevätaamun kaikki kimmeltävät värit hohtavat hänen kaulassaan,
auringonpaisteen keltasimmasta kullasta kaukametsäin syvään sineen.
Kaunis hän on, upea onnensa tanssissa.
Koppelot istuvat kanervikossa kaulojaan kurotellen ja niiden silmät
kiiluvat kuin tummat helmet. Ne ovat ihan hurmautuneina. Tuolla istuu
vanha koppelo, hänen arvonsa vaatii hänet pysymään levollisena, hän
ikäänkuin tahtoisi sanoa: tuo nyt ei ole mitään uutta minulle, olen
nähnyt sen niin monena keväänä ennen, mutta odottava onni saa kuitenkin
hänen sydämensä värisemään. Nuoret ovat tulisempia: ne tuskin voivat
olla juoksematta esiin ja kotkottaen houkuttamatta koirasta luokseen.
Silloin leijailee kuningas kotka yli metsän.
Vanha koppelo kadottaa kokonaan arvokkuutensa. Nuoret ihan kyyristyvät
kokoon kauhusta. Ensin ne painautuvat maahan, mutta kahahtavat sitte
äkkiä lentoon ja syöksyvät siivet suhisten tiheään suojaavaan metsään.
Mutta vanha koiras soittelee yhä edelleen.
Silloin kuningas kotka hänet äkkiä yllättää: hän näkee sen
vihlasevan halki sinisien avaruuksien kuin mustan juovan, hän kuulee
nuolennopeudella lähestyväin siipein suhinan. Sokeaksi hän käy kauhusta
ja syöksyy sokeudessaan aukealle rämeelle. Siellä hän on auttamatta
hukassa. Hän putoaa kuin kivi juolukanvarsien väliin, ja rautaiset
kynnet kouristuvat hänen kurkkunsa ympäri. Kerran pari räpyttää tuo
mahtava lintu kaarevia siipiään ja vanha koiraksen veri suihkahtaa
esiin punasena kuin ympärillä hyllyvä sammal...
— Mitä uneksit, vangittu kuningas? Riemuitsetko muistellessasi voimaisi
mahtavuutta.
Tuolla läikehtii kelmeä auringonsäde häkkiin; sinä siirryt hitaasti ja
väsyneesti paikoiltasi ja annat sen leikitellä likaisella selälläsi.
Mutta ei talviaurinko lämmitä.
* * * * *
Oletko nähnyt kotkaa sen omilla alueilla, oletko nähnyt sitä kaukana
suurissa salometsissä, jotka uinuvat äänetöntä ja syvää rauhaa?
Siellä on ihminen lähempänä itseään, lähempänä sielunsa sisintä kuin
meluavissa, rumissa kaupungeissa. Jos olet nähnyt hänen uljaasti
leijailevan valkeiden kesäpilvien alla, kun aamuisen auteren valkea
vapiseva liina lepää autiomailla, ja kurjen huudot kuuluvat kuin huilun
sävelet kaukaisilta valveutuneilta metsälammilta, — käy silloin näiden
lintujen luota, käännä katseesi näkemästäsi kurjuudesta, ja riennä
pois kiirein askelin, ettei halu temmata häkin ovea auki ja murtaa sen
ristikoita voittaisi sinua kokonaan.
Joutsenet.
Ne saapuivat syysiltana, vähää ennen auringon laskua, ne valkeat,
ihanat linnut. Minä kuulin siipien suhinan ylläni avaruudessa, kun
seisoin lepikossa ulapan rannalla, missä kaislat hehkuivat kultaisina
harmaansinistä vettä vasten.
Sydämeni paisui suuresta riemusta, kun näin niiden laskeutuvan alas
veden pintaan. Sillä usein ne eivät saapuneet ne oudot linnut,
lapsuuteni unelmain linnut, tarujen ja runojen valkeat linnut. Kerran
ne vain tulevat keväällä, jäiden lähtiessä ja kerran syksyllä, vähää
ennen kuin jää kattaa järvet. Ihanina niiden notkeat ruumiit hohtavat
auringon kullassa, pehmosiin, sointuviin kaarteisiin taipuen, kun ne
eloa hehkuen tulevat maan morsioksi pukeutuessa valoisan kevätaamun
ruskossa. Ja kun ne tulevat myöhään syksyllä, jolloin maa lepää köyhänä
ja mustana hämärtyvän illan suussa, huokuu pakkasen hyinen henki niiden
suhisevain siipien alta, jotka ovat valkeat kuin lähenevän talven lumi.
Ja kun ne lentävät yli seudun kevään iloisina leikinlyönti päivinä,
silloin matalat ja harmaat rakennukset silmissäni kasvavat ja syttyvät
riemuitseviin väreihin, ja avaruudetkin kasvavat ja laajenevat
sinertäviksi äärettömyyksiksi ja ilma aaltoillen hyväilee maan
parmasta. Torppari, joka äestää laihaa kaurapeltoaan kuulee niiden
laulun avaruudessa, ja hän kohottaa katseensa peltomaasta ylös valkeita
lintuja kohti. Riemun vilaus kuvastuu hänen ryppyisille kasvoilleen.
Iloisesti maiskauttaen hän käskee hevosta ja nyökkää ystävällisesti
päätään ohikulkevalle vieraalle. Sillä hän tuntee, että Jumalan
siunattu kevät on lupaavana ja toivehikkaana tullut. Ja kylänpojat,
jotka leikkivät ulapan rannalla ja seilailevat jäälautoilla,
heiluttavat repaleisia lakkiaan joutsenille tervehdykseksi. Ja he
tuijottavat kädellään silmiään varjostaen, niitä suuria lintuja, kunnes
avaruuden keltanen aurinko heidät sokaisee.
Mutta kun joutsenet syksyllä saapuvat etelänmatkalla, yhtä kauniina
loistavassa puvussaan, vielä valkeampina kaiken mustan ja kuolleen
keskellä, silloin tuntuu minusta kaikki häipyvän sakeaan usmaan,
ja minä näen vain ne valkeat linnut, satujen ja tarujen linnut,
leijailevan kuin lähestyvän talven suuret pehmeät lumihiuteet. Mutta
minun sydämeni iloitsee nähdessäni ne kesken syksyn suurta kurjuutta,
sillä silloin ne minun silmissäni ovat tuhatta vertaa kauniimpia
luonnon rumana niitä ympäröidessä. —
Nyt oli taas niiden syysretken aika. Yhä alemmaksi ne laskeutuivat
illan hämärää, tuhkanväristä vettä kohden. Ne pieksivät ilmaa
suurilla siivillään, kohosivat suoraan ylös lentoaan pysäyttääkseen
ja laskeutuivat sitte veteen, joka tervehdykseksi syleillen huuhteli
niiden pehmeäkaarteisia ruumiita.
Ja seisoissani lepikkoon piiloutuneena ulapan rannalla, juohtui minun
mieleeni, miten pikkupoikana näin ensikerran nuo ihanat linnut.
Silloinkin oli syysilta, ja minä leikin kotorannan kuihtuneiden
koivujen alla, ja poimin lakkini täyteen keltasia alaspudonneita
lehtiä. Ne olivat kultarahoja, joilla minun piti ostaa kaiken
maailman ihanuudet — talo ja valkosia hevosia ja vaunut naapuritöllin
tummakutriselle tytölle. Silloin näin äkkiä suurten valkosten lintujen
tulevan ulapan yli ja laskeutuvan vedenpinnalle lähelle rantaa, missä
istuin. Ne tulivat niin hiljaa, ääntämättä ja laulamatta ja minä
kuulin vain heikon kohauksen kuin laine olisi rantaan loiskahtanut,
niiden laskeutuessa veteen. Minä ihan jäykistyin riemusta, ja sydämeni
seisahtui hetkeksi ja alkoi sitte sykkiä niin kiivaasti, että luulin
rintani särkyvän. Siinähän olivat ihan likelläni, ilmielävinä satujen
linnut, joita koko lapsen hehkuvan sydämen kaipuulla aina olin toivonut
näkeväni. En tiennyt, mistä ne tulivat, en tiennyt, minne niiden tie
vei, — lapsuuden unelmain ihmeellinen loisto niiden valkeasta puvusta
säteili. Minun sielussani oli vain hämärä aavistus oudosta maasta
tuhanten korkeiden vaarain ja vesien takana, vihannoivasta maasta,
missä onnelliset ihmiset kulkivat välkkyväin virtain rantoja ja
katselivat riemuiten niitä ihania lintuja.
Minä kyyristyin ja ryömin rantaäyräälle, päästäkseni kuivuneiden
keisojen suojassa niitä niin liki kuin suinkin. — Miten aavemaisen
valkeita nuo oudot linnut olivat! Tuskin uskalsin henkiä, melkeimpä
pelkäsin, että ne kuulisivat hengitykseni heikon huounnan ja
säikähtyisivät pois. Ja tuijottaissani niihin, kun ne siinä illan
harmailla vesillä uiskentelivat, häipyi kaikki ympäriltäni ikäänkuin
siniseen usvaan — ulappa ja ranta ja keltanen iltataivas — ja minä
näin vain ne valkeat linnut, — ne olivat minusta niin lähellä, että
tietämättä kurotin käteni niiden pehmeitä kauloja silittääkseni. Mutta
sitte pelästyin, että ne olisivat nähneet liikkeeni, ja aatoksissani
pyytelin niitä mitä kauneimmin sanoin jäämään hetkiseksi, edes vähän ‒
vähäseksi hetkiseksi.
Silloin yksi lintu äkkiä nosti kaulansa ja äännähti niin oudon
surullisesti, niin helkkyvän surullisesti, että minä vavahdin siinä
maatessani. Ne levittivät suuret siipensä ja pieksivät vettä, kunnes se
näytti kuohuvalta koskelta. Siten linnut saivat ilmaa siipiensä alle ja
kohosivat pitkässä jonossa lentoon yli järven. Mutta kaikki valittivat
niin surullisesti, että minun rintaani vihloi.
Hyppäsin isäni venheeseen, työnsin sen vesille ja lapsen tavalla
soutaa molskin lintujen jälkeen, sille paikalle, missä ne olivat
uiskennelleet, ja kurottausin laidan yli. Minä tuijotin alas syvyyteen,
ikäänkuin odottaen, että joutsenien kuvaiset olisivat vielä siellä
jälellä. Hohtavan valkonen untuva kellui vedenpinnalla. Otin sen
käsiini ja laskin venheeseen, ja rannalle tultuani panin sen lakkiini
keltasien lehtien sekaan ja juoksin kotia.
Sinä iltana ei teenjuonnistani tahtonut tulla mitään paljaasta ilosta.
Poskeni hohtivat niin punasina, että äitini pelästyi luullen minun
saaneen kuumetaudin. —
* * * * *
Seisoissani lepikossa ulapan rannalla ja aatellessani poikaa, joka
ensikerran näki ne valkeat linnut, kohosivat joutsenet suunnaten
lentonsa tuhkanharmaata, illanhämyistä kaukamaata kohti.
Nyökkäsin hiljaa niille päätäni jäähyväisiksi: valonpalvelijat,
päivänlinnut, te asujat sinisten ja ikuisten suvijärvien maan, kiitos
että saavuitte tähän harmaaseen ja syyskolkkoon seutuun, kiitos että
herätitte lapsuusunelman eloon sielussani!
Ja niinkuin kerran täytin lakkini keltasilla lehdillä kuvitellen niitä
kultarahoiksi, joilla saattoi ostaa kaiken maailman ihanuudet, etsin
minä nytkin aarteita syksyn kuihtuneiden lehtien seasta, minä odottelen
runojeni valkeita joutsenia, laulun joutsenia, joiden puvussa puhtauden
kirkkaat kaarteet ja unelmain ihmeellinen loisto säteilee.