moukariaan hämärässä pajassa, missä ainoana valona miltei on ahjosta
huohottavan liekin kajastava punerrus. Päivänvalo kyllä koettaa
pilkistellä sisään pienestä akkunasta, joka on miltei kokonaan
hämähäkinverkon, tomun ja noen peitossa, mutta huomattuaan miten
pimeätä sisällä on, se pelästyy ja pysähtyy ulkopuolelle.
Talvella Regina istuu pajassa suurimman osan päivää. Hän ei ole
koskaan tiellä, istuu vain äänetönnä vanhalla alasimella hämärimmässä
loukossa ja leikkii raudanromulla. Tuo pimeä nurkka onkin sopivin
paikka hänelle, muualla hän ikäänkuin ei oikein koteudu; siellä
hämärässä ei kukaan näe hänen rumuuttaan. Sillä ulkona päivänvalossa
ja auringonpaisteessa hän näyttää niin kodittomalta ja hämmentyneeltä:
kaikki ikäänkuin vaalenee hänen ympärillään. Mutta Regina pitää
kuitenkin auringosta ja kukkasista ja sinisestä taivaasta ja
vihannoivista kentistä.
Kun kevät lentää seudulle kuin suuri ja laulava kultarintainen lintu,
ja aurinko sulattaa likaisen, nokisen lumen pajan edustalta ja ilman
lämpö imee kosteuden maasta, istuu Regina hiekalla ja leikkii vanhoilla
hevosenkengillä. Hän rakentaa portteja niistä ja juoksuttaa vikkelää,
metallinhohtavaa kovakuoriaista niiden lävitse. Ja hän luo korkeita
valleja hiekasta, ettei se karkaisi häneltä, mutta se pujahtaa
kuitenkin tiehensä ja katoo olkien ja lastujen väliin. Ja silloin
Reginasta tuntuu niin yksinäiseltä ja hänen mielensä käy murheelliseksi.
Regina saa leikkiä aina yksin. Toiset kylänlapset eivät välitä
hänestä. He vaiti nauravat, kun hän koettaa yhtyä heidän seuraansa.
Kerran Regina tuli vanhalle, sammaltuneelle myllyntokeelle, jonka
pinnalla kasvaa rehevää, vihreätä limaskaa ja jossa lapset uittavat
kaarnalaivojaan. Ja hän pyysi niin kauniisti saadakseen leikkiä niillä
pikku aluksilla. Mutta silloin eräs iso poika, joka onki kaloja
tokeesta, otti ahvenen ja ojensi sen häntä kohti sanoen että leikkiköön
sen kanssa, sen näköinenkin hän on. Ja sitte poika viskasi sen hänen
päälleen ja nauroi niin ilkeästi. Silloin Regina juoksi säikähtyneenä
pois, ja siitä päivin hän on kovin pelännyt kaloja. Hän ei uskalla
milloinkaan enää syödä ahvenia, hän ei saata edes katsellakaan niitä,
kun ne vadissa viruvat valkoset silmät suurina tuijottaen.
Regina leikkii hevosenkengillään. Ja vuodet vierivät. Mutta ei käy
vain Regina vanhetessaankaan kauniimmaksi. Hänen hoikat jäsenensä
eivät lainkaan pyöristy ja yhtä sisään painuneena ja litteänä piilee
rinta kumarain hartiain välissä. Vaikka nythän hänelläkin pitäisi olla
kukoistuskautensa, sillä Regina on varttunut neidoksi.
Ei tahdo riittää aikaa enää leikkiin. Reginan täytyy kantaa raskasta
vesisankoa kaivolta ja pestä likaisia ruoka-astioita ja hoitaa laihaa
lehmää vanhassa, ränstyneessä ometassa. — — —
Kevät on joutunut taas. Kottarainen viheltelee koivunlatvassa, ilosta
huumautuneena, ja pilvenhattarat purjehtivat kuin valkeat lammaslaumat
taivaanlaella. Päivät hupenevat kuin hiekka sormien lomista, ihanat,
aurinkoiset, visertävät päivät. Tekisi mieli sulkea syliinsä ne
välkkyvät kevätpäivät ja pyytää kauniisti, etteivät ne pitäisi niin
ääretöntä kiirettä, sulkea helmaansa kuin sylellisen kukkia pyytäen,
etteivät kuihtuisi niin nopeaan.
Lauantai-iltasin, kun aurinko suutelee kylän harmaita taloja toivottaen
hyvää yötä, kun se painaa niihin viimeisen suutelonsa, joka sytyttää
matalat ikkunat hohtamaan ja kimaltelemaan kuin kullassa, kokoontuvat
kylän kaikki iloiset ja reippaat pojat ja tytöt leikkimään ja
tanssimaan suurtilallisen pihamaalle. Ja Regina istuu käsirattailla,
joille hän on kömpinyt syrjään aitan seinävierelle, ja kuuntelee
viulujen vinkunaa ja vetopelin pitkäveteisiä säveleitä, ja hänen suuret
sameat silmänsä ihan imeytyvät tanssijoihin. Hän näkee, miten pojat
ojentavat kätensä tytöille ja pyörivät heidän kanssaan niin, että
hameenhelmat kietoutuvat täyteläisten pohkeiden ympärille, miten posket
hehkuvat ja huulet ovat hymyssä. Ja Regina on samalla sekä iloinen että
murheellinen, yksinäinen ja onnellinen ja sydän sykkii hänen rinnassaan
kuin rastaanpoikasen, joka tahtoo lähteä lentoon, mutta siivet eivät
kanna ja hän tahtoisi niin mielellään päästä mukaan.
Kun tanssi alkaa väsyttää ja mielet käyvät illan tuoksuisessa rauhassa
hennoiksi ja kaihoovan helliksi, saattaa tapahtua, että he hiipivät
pois, parittain, pitkin polkua, joka vie vihannoivaan -koivikkoon. Ja
pojat kiertävät käsivartensa tyttöjen vyötäisille ja kumartuvat alas
kuiskien ja supatellen heidän herkkään korvaansa.
Reginakin hiipii pois, hiipii kotia ja käy vuoteelleen. Hän ei voi
nukkua — aatokset häntä niin ahdistavat, nuo marjanraakilan kaltaiset
aatokset. Hän alkaa uneksia valveillaan ihmeellisiä unelmia. Regina
kulkee polkua, joka kiemurtelee koivikossa mättäiden ja tiheiden
viitain lomi. Tuolta tulee joku häntä vastaan, Regina ei erota muuta,
kuin että hän on kookas ja väkevä ja hymyilee ja hänen lakkinsa on
urheasti niskaan valahtanut. Sitte ojentaa hän kätensä Reginalle. Mutta
kauemmaksi eivät aatokset häntä kanna, hänen silmäinsä eteen lankee
ikäänkuin suuri musta verho, ja kaikki unelmat raukeavat, ja Regina
lepää vuoteellaan ja häntä paleltaa niin että hampaat kalisevat. —
Varhain aamulla on Reginalla kiire työhön. Hän kantaa raskasta
vesisankoa kaivolta ja hän näyttää niin viheliäiseltä ja kutistuneelta
välkkyvässä päivänpaisteessa.
Mutta kun ilta tulee, lauhana ja lempeänä kuin äidin hyväilevä käsi
päivän vaivain ja raadannan jälkeen, — pehmosena ja rauhottavan
ihanana, silloin Regina kulkee hakaan, missä iltarusko syleilee koivuin
hoikkia runkoja ja sammuu niin hitaasti ja hennosti, että sen viimeinen
vaalea punerrus lepää kuin haihtuva autere ilmassa ja vapisee. Siellä
haassa on niin ihanaa — pehmeä sammal peittää kiviä, ja koivun
puhkeavista urvuista leviää ihmeellinen tuoksu, tuoksu, joka tarttuu
vaatteisiin, eikä haihdu niistä pitkiin aikoin. Regina istuutuu, ja
aatokset liihottelevat hänen luokseen jälleen, arkoina kuin yöperhot.
Ehkeivät ne olekkaan aatoksia: ne ovat niin murtuvan hauraita ja
heikkoja ne kutistuneen sielun pimeistä kätköistä versovat tunnelmat,
etteivät ne voi kehkiintyä oikeiksi aatoksiksi. Mutta jotain liikkuu
Reginan sielussa, liikkuu hapuillen kuin itu mustan mullan uumennossa.
Hän näkee taas vanhan näkynsä, miten joku tulee vastaan ja ojentaa
kätensä — kunnes kaikki peittyy jälleen mustaan verhoon.
Regina istuu tuijottaen hämärään. Istuu siksi, että yökylmä hyytää
hänen velton ruumiinsa, kostea yökylmä, joka värisyttää häntä niin,
että hän tuskin saattaa nousta. Pakkanen on purrut sinisiksi hänen
poskensa, ja jalat ovat niin raskaat, niin raskaat. —
Regina lepää vuoteellaan väristen vilusta...
Ketä sinä odotat, Regina? Etkö tiedä, ettei sinun uniesi väkevä ja
hymyilevä sankari koskaan tule. Etkö tiedä, että rintasi on kutistunut
ja sisäänpainunut, etkö tiedä, ettei sellaista vastaan kukaan päätänsä
paina, eikä punertavia onnenunelmia sellaisella povella uneksi. Etkö
tiedä, ettei rumain silmäisi tuikkeesta kukaan lue taruja kesästä ja
kukkuvasta käestä ja vihreistä metsistä. Etkö tiedä, ettet koskaan saa
riemuiten kiertää laihoja käsivarsiasi kenenkään vyötäisille, ja ettei
sinun hiuksillasi kukaan huoli leikitellä. Ketä sinä vuotat, Regina?
Etkö tiedä, että odotus saa sinut nurjaksi ja kylvää vihaa
kutistuneeseen sieluusi, vihaa kaikkia onnellisia ja hymyileviä
kohtaan. Etkö tiedä, että vuodet käyvät sinulle katkeraksi myrkyksi.
Ketä sinä vuotat sitte, Regina?
Jos osaisit rukoilla, Regina, niin rukoilisit hyvää jumalaa, joka
asuu purjehtivien pilvien yläpuolia, että hän lähettäisi jonkun, joka
olisi hyvä ja lempeä kaikille, jotka päämäärättä ovat viskatut elämän
aaltojen ajeltaviksi ja joiden olemassa olo näyttää olevan ilman
tarkotusta.
Jonkun, josta varmaan et koskaan ole uneksinut, Regina, mutta jonka
kuihtuneella kädellään hivellessä nääntyneiden ihmisten otsia, kaikki
käy niin oudon hiljaiseksi ja kaikki katkerat ajatukset sammuvat ja
raukeavat ihmeelliseen, viileään rauhaan.
Rukoilisit, Regina, että hyvä jumala lähettäisi hänet luoksesi, kun
sinä lepäät vuoteellasi tuijottaen kevätyöhön, joka suurena ja sinisenä
ja korkean pyhänä tuolla ulkona lepää, ja kuunnellen leppälinnun laulua
karviaismarjapensaassa tuvan nurkalla, laulua joka ei katkea koko
vaIoisana ja lauhana kevätyönä.
Tai rukoilisit, että hän tulisi luoksesi jonakin talviyönä, kun on
kuutamo ja hanki kantaa. Että saisit tanssia hänen rinnallaan yli
valkeiden lakeuksien, sinisen taivaan alla, jolla tähdet palavat.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi....
Raskaana painostaa erämaan talvi: raskaana rintaa, joka lintuna
livertäen tahtoisi keinua koivujen kevätvihreillä oksilla, raskaana
sitä, jonka kaipuu on avoin syli.
Tiedätkö millainen erämaan talvi, sen kuolettava valkeus ja tukauttava
äänettömyys on? Oi, raskaana se sulkee nauravan suun, ja painaa
rinnoille pään, joka ylpeästi riemuiten otsansa kohottaisi, ja
kuolleena raukeutena se hiipii katseeseen, joka hymyillen tahtoisi
loistaa. —
Kohta lumi kietoo maan valkeaan vaippaansa. Raskaina ja lyijynharmaina
lepäävät pilvet yli seudun. Haavat metsänreunassa ovat pudottaneet
punaset lehtensä — vuodattaneet viimeiset verikyynelensä kauneutensa
katoamista itkien. Kaikki vainiot näyttävät minusta avoimilta
haudoilta, niin mustina ja palelevan alastomina ne lepäävät. Raskas ja
tympeä kalmanhaju nousee mullasta.
Niin oudon äänettömäksi käy talo. Ei kaiu enää laulu, ei helky nauru.
Vaieten ihmiset menevät työhönsä. He ovat ääneti kaikki, ja heidän
kasvonsa näyttävät jäykiltä kuin ne olisivat puuhun piirretyt, ja
niin omituisen vanhoilta. He kulkevat kuin odottaen jotain raskasta,
tukalaa, jota ei voi välttää.
Päivät ovat kuin loppumattomaan nauhaan pujotettuja harmaita helmiä. —
Ikkunani edessä värjyy muutamia mustia, kuihtuneita orvokkeja, jotka
halla on hyytänyt. Mutta niiden keltaset silmät tuijottavat mustan
sametin keskellä niin polttavan surullisina; minusta tuntuu kuin
kuolema ja onnettomuus heijastaisi niiden kasvoilta. Ja hallaöiden
jälkeisinä aamuina ne seisovat valkoseen huntuun kietoutuneina —
sellaiseen huntuun, joka peittää sokeita silmiä. —
Sitte rupee satamaan lunta. Sataa yötä päivää. Yhä valkeammaksi
käy kaikki, yhä äänettömämmäksi. Hiuteita putoo putoamistaan
lyijynraskaista pilvistä, taukoamatta leijailee tuhansia hiuteita. Tiet
uupuvat umpeen; polut tuisku lakasee tietämättömiin, ja tuntuu siltä
kuin lumi peittäisi seudun harvat ja köyhät talot vaippaansa.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi käy kaikki — ja talon vanhukset
painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.
Harvoin tulee vieraita enää taloon. Ja jos joku tuleekin, kahlaten
lumen halki pitkin polkua, jonka tuisku on näkymättömiin nietostanut,
niin on se paleleva ja nälkäinen kerjäläinen.
— Oi niitä kerjäläisiä! Ne saattavat tulla jonakin iltana, kun väki
istuu pirtissä katetun pöydän ääressä. Eteisestä kuuluu niiden
laahustelevain askelten töminä. Sitte ne käyvät sisään, tuoden ulkoa
pakkasen mukanaan, joka niiden roikkuviin ryysyihin on imeytynyt.
Heidän katseensa pistää miltei aina silmääni, ja toisinaan varvas, joka
pilkistelee risaisesta kengästä, tai ammottavasta repeämästä näkyvä
likainen ja siniseksi paleltunut polvi.
Niin omituinen tuike on heidän silmissään! Muutamat tuijottavat
välinpitämättömän tylsinä, jäykkinä kuin lasista valetut. Toisilla on
arka katse, josta kalvava nälkä vaanii. Toisten kalpeilla kasvoilla
leimuaa viha. Ja ne, joilla on sellaiset silmät, astuvat sanaakaan
sanomatta pirttiin. Heidän huulensa ei kerjää leipää, mutta heidän
silmänsä säihkyvät vihaa niitä kohtaan, jotka istuvat katetun pöydän
ääressä taittaen pehmeätä ruisleipää. Säihkyvät vihaa taivaan Jumalaa
ja maailman hymyäviä lapsia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita
elämä hemmotellen polvellaan tuutii ja joiden käsiin se pyytämättäkin
antaa onnen kauniita leikkikaluja. Ja vihaa ne säihkyvät siksi, kunnes
armelias maa on kätkenyt ne multaansa — kuin viileään aamu-unoseen
kuumeyön valvonnan jälkeen, kunnes armelias maa on täyttänyt mullalla
heidän nälkäiset suunsa.
Talven palelevia lapsia he ovat, yön arkoja, eksyneitä lintuja.
Loppumattomain teiden vaeltajia, yksinäisiä vaeltajia poluilla,
jotka päämäärättä risteilevät. Ulkoa he astuvat yöstä ja pakkasesta
lämpösiin pirtteihin, ja yöhön ja pakkaseen he taasen lähtevät ja
heidän askelensa hukkuvat tupruavaan lumeen. Mutta pakkasen he jättävät
jälkeensä pirttiin, ja minua paleltaa vielä kauan jälkeenkinpäin, kun
ovi on sulettu ja kynttilät palavat himmeämmin ja pimeys ulkona näyttää
tiheämmältä minusta. —
Näen ikkunastani torppaan, joka kohoo metsänlaidassa. Aamun harmaassa
koitteessa tulee torppari vaimoineen taloon, pitkin polkua, jota he
koettavat pitää auki, mutta jonka lumi aina nietostaa umpeen. — He
menivät naimisiin keväällä, nuo nuoret. — Mies kävelee edellä ja
vaimo seuraa jälessä, astuen kenkineen syviin jälkiin, joita miehen
suuret saappaat jättävät lumeen. He kulkevat molemmat äänettöminä pää
rinnoille painuneena.
Tahtoisin nähdä heidän kulkevan kuin mennä kevännä, kun he luulivat,
ettei kukaan heitä nähnyt. Rinnan pilaa ja leikkiä laskien,
onnellisina, nuorina, rinnatusten laulaen. Tahtoisin nähdä hänen
leveiden hartiainsa nojaavan vaimon hentoja ja pyöreitä vastaan. Mutta
nyt he kulkevat peräkkäin, ja heidän huulensa ovat sulettuina, lumen
putoillessa heidän kumartuneelle päälleen. —
Valkeiksi käyvät metsät, valkeiksi ja äänettömiksi oksain alaiset
holvit, missä suuri ja kuollut yksinäisyys lepää. Pitkin rämeikköjen
laitoja, jotka kasvavat matalaa männikköä, kettu hiipii äänettömin
askelin. Ja jos siellä samoillessa metso kahahtaa edestä lentoon, niin
pelästyy sen ääntä — tuntuu siltä kuin kulkisi kalmistossa ja äkkiä
kuulisi jonkun kuolleen alkavan puhua.
Asutuille seuduille ovat metsän harvat talvilinnut lentäneet.
Keltavarpunen nokkii jyviä riihien lattian alta, punatulkku viheltelee
kartanon pihlajissa, ja pakastiainen naputtelee terävällä nokallaan
ikkunalautaa, nälän kuristaessa sen keltasta rintaa.
Mutta taloon ei tule vieraita enää, ja jos ystäviä kaipaat kanssasi
istumaan, niin odotat turhaan.
Lunta on satanut kaiket päivät, jotka ruskotta ovat haihtuneet, ja yöt,
jotka ovat hehkumatta valjenneet. Ja nyt talvi on niin valkea ja niin
äänetön kuin se saattaa olla.
Talossa ihmiset liikkuvat ääneti, eivätkä toinen toisiinsa luo
katsettaan. He ikäänkuin pelkäävät aukasta suutaan, etteivät lausuisi
tylyjä sanoja toisilleen. Mutta vanhukset painavat huokaillen harmaat
päänsä rinnoille.
Ja kun on lakannut satamasta lunta, alkaa pakkanen kumahdella yön
sinertävissä avaruuksissa teräskovana kalskahdellen. Lakeuksilla
peltopyy huutaa nälissään, lyhyesti ja vihlasevasti, turhaan koettaen
paksun hangen alta kaivaa esiin maata, mistä kenties löytyisi vielä
muutama syyssadosta varissut jyvä.
Raskas on talvi erämaassa, raskaasti se painostaa sitä, jonka rinta
keväisenä kukkana keinuisi valoisassa haassa ja jonka kaipuu on avoin,
huokaileva syli.
Tarina eräästä isästä.
Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta...
Läpi suuren metsän ajoi isä poikineen. Oli niin hirveän kylmä, että
lumi valitteli reen jalaksien alla, ja joka kerta kun hevonen iski
kavionsa maahan, parahti se niin kimakasti, että metsä kaikui. Koko
luonto ikäänkuin valitti pakkasen kovuutta.
Mutta reessä heillä oli lämmin nahkasissa ja peitteissä. Ja niin
monta oivallista esinettä sitte — joululahjoja kaikki. Huomenna
kellot soittavat suuren rauhan maailmaan, sen rauhan, joka ylhäisistä
taivaista laskeutuu alas huokailevien ihmisten luokse lapsen muodossa —
pienen Jeesuslapsen, joka kolkuttaa kaikille oville.
Isä matkusti pienen poikansa ja kaikkien joululahjojen kera, jotka
olivat ostetut suuresta kaupungista, kotia kohti, missä äiti istui
ja odotteli saavansa kuulla reen kilisevine kulkusineen kääntyvän
ulkohuonerivin takaa ja pysähtyvän portaiden eteen.
Mutta vielä isä ja poika olivat kaukana kotoa, vielä heidän oli
kuljettava suuren metsän läpi ja yli kotojärven aukean valkean jään.
Tuli ilta ja tähdet paloivat kylmänsinisellä taivaalla. Suuret
kirkkaat tähdet, jotka yhä vaihtoivat väriään, ja pienet kalpeat
arat tähdet, jotka miltei piiloutuivat honkien lumenraskaiden oksien
väliin. Metsässä puiden oksilla ja rungoilla paukkui pakkanen. Mutta
korkeuksissa hiljaisuus lepäili suurena ja juhlallisena ja kaulaili
taivaiden säihkyviä avaruuksia. Ja varjot lankesivat raskaina ja
mustina.
Reessä istuva lapsi katseli ylös tähtiä kohden. Ja siellä kasvoi
hänen silmissään suuri puu, jonka juurina, oksina ja latvana taivaan
loppumattomassa sinessä olivat maailman kaikki kiemurtelevat varjot.
Suuri joulupuu, missä kimaltelevat tähdet olivat kynttilöinä,
jotka paloivat. Lapsi ajatteli kuusta kotona. — Isä, hän sanoi,
minä tahtoisin muutamia tähtiä antaakseni ne äidille joulukuuseen
pantaviksi. Ja isä hymyili lapsen aatoksille. — Ne ovat liian suuria
meidän pieneen kuuseemme, hän sanoi.
Äkkiä hevonen syöksähti juoksuun kuin vinkuvan ruoskanlyönnin
yllättämänä. Uh, tuolla tiepuolessa, nukkuvan metsän varjossa,
juoksenteli tähtiä, vihreitä, säihkyviä — parittain! Se oli omituinen
tähtirivi: pari ja pari, kylki kyljessä. Ne kohoutuivat ja laskeutuivat
hankien kohopaikkojen ja notkojen mukaan, ja aina parittain kuin
hehkuva hiili varjojen pimeydestä.
Isä tarttui ohjaksiin vapisevin käsin. Huuto kajahteli illassa, huuto
niin terävä ja kimakka. Se vihlasi halki ilman, kunnes se kangistui
kauhusta ja jähmettyi hiljaisuudessa jonnekin kauas lumelle alle metsän
oksaholvin.
— Susia!
Hevonen juoksi. Jokainen lihas kuin viritetty kieli kauhusta
jännitettynä. Lumi valitteli raivoisasti jalaksien alla ja uikutti
kavioiden alla. Honkien jäykät varjot lensivät ohi, mutta ne vihreät
hiilet pysyivät reen perässä. Ylös ja alas ne hetkahtelivat,
rinnatusten.
Lapsi ei uskaltanut katsella. Silmät ummessa se istui isänsä rinnalla.
Mutta isä kääntelihe silloin tällöin.
Ja hevonen juoksi juoksemistaan, mutta ne vihreät hiilet olivat yhtä
nopeat.
Tuska istui heidän kummankin luona reessä — suurena ja mustana. Tuska
oli tarttunut ohjaksiin kuumeisine käsineen ja ruoski hevosen lautaset
vaahtoon. Se repi pitkillä sormillaan hevosen harjaa; ja kirkui
kavioiden alla.
Vihreät hiilet olivat ilmestyneet pakenevien rinnalle.
Isä alkoi viskellä joululahjoja pois reestä. Toinen toisensa jälkeen
ne lensivät ulos ja putosivat tielle. Siellä oli äidin silkkisaali ja
pojan pahvihevonen ja kuvakirja ja torvi.
Joka kerta kun jotakin putosi tielle, jäivät vihreät hiilet hetkeksi
jälelle. Sudet kotoutuivat piiriin ja repivät äidin silkkisaalin
repaleiksi ja lapsen pahvihevosen kappaleiksi.
Hevonen juoksi. Kauhu ratsasti sen selässä ja viilsi kannuksillaan sen
kupeet verille. Ja takana tuska istui ja ruoski lautaset vaahtoon.
Metsä loppui. Reki lennähti aukealle jäätasangolle, joka oli valkea
illan tähtien valossa. Kotirantaa kohti se lensi.
Mutta ne vihreät hiilet lähenivät — niin kamalan lähelle. Ne
leimuilivat reen ympärillä ja tupsahtivat hevosen kavioihin.
Ulos reestä nahkaset lennähtivät, ja sudet heittäytyivät hurjalla
raivolla niiden yli.
Uh, miten pakkanen oli tuima. Lasta palelsi ja hänen hampaansa
kalisivat. Mutta isän ruumis oli kuumeenhehkuva. Hän tempasi yltään
lakin ja turkit. Hevonen sai pillastua ohjien ollessa löyhällä.
Hän repäsi yltään takin ja liivit, saappaat ja sukat ja istui
puolialastomana reessä.
Mutta sudet lensivät heitettyjen esineiden ohi. Ne olivat nälän ja
raivon hurjistamia. Ne tahtoivat tunkeutua rekeen ja näykkivät hevosen
kavioita.
Isä katseli ympärilleen löytääkseen jotakin ulosheitettävää, mutta
reessä ei ollut enää mitään.
— Minä luulen, että meidän täytyy kuolla, sanoi isä lapselle. Hän
kangistui tuskasta, ja veri karahti hänen sydämeensä, missä se
seisahtui ja jähmettyi kuin lyijy.
Mutta lapsi ei voinut ymmärtää, että hänen pitäisi kuolla. Hän ajatteli
joulukuusta ja äitiä, joka istui kotona odottaen.
Silloin tuli tuikahti rannalla olevasta kylästä. Ja isä alkoi huutaa
apua; hän kirkui ja huitoi käsivarsillaan kuin mielipuoli.
Mutta sudet karkasivat hevosen kimppuun, joka kavahti pystyyn, ja isä
sulki silmänsä ja odotti kuolemaa.
Silloin saatana istuutui lapsen ja isän väliin ja hymyili. — Sinä
rakastat vaimoasi, saatana sanoi isälle. Hän kuolee surusta, jos hän
menettää teidät molemmat. Elä, lohduttaaksesi vaimoasi, elä, antaaksesi
hänelle toisen pojan. Ja saatana kumartui isän puoleen ja kähisi hänen
korvaansa: heitä poikasi reestä!
Saatana ryömi isän sieluun. Ja isä ajatteli vaimoaan, jota hän rakasti,
ja hänen suruaan. Hän näki verta silmiensä edessä ja hän tarttui
vapisevin käsin poikansa vyötäisiin ja veti hänet ylös.
Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän ainoastaan tarttui käsillään isänsä
käsivarteen, niin lujasti, että kynnet tunkeutuivat ohuen liinavaatteen
läpi. Silloin se ymmärsi ja kirkasi —
* * * * *
Taas hevonen lensi eteenpäin. Mutta isä oli sokea verestä, joka oli
asettunut hänen silmäinsä eteen, ja hän ei kuullut mitään myrskyltä,
joka raivosi hänen korvissaan hän kuuli ainoastaan, miten saatana istui
hänen sielussaan ja nauroi, ulvoi kuin nälkäinen susi.
Yli jään hevonen juoksi, ylös loivaa rantaäyrästä, ohi tumman
ulkohuonerivin ja pysähtyi portaiden eteen vaikenevin kulkusin ja
polvet väristen.
Ja vaimo riensi miestään ja lastansa vastaan ja poimiakseen joululahjat
reestä.
Hän kohtasi ainoastaan yhden. Tämä oli paljain jaloin ja
puolialastonna, yön synkkyys ympäröi hänen otsaansa, ja tuskan veriset
liekit leimusivat hänen katseessansa.
— Missä on minun poikani? — Vaimo kirkasi.
— Sudet raastoivat hänet reestä — —
* * * * *
Viikkoja vierähti ja kuukausia kului. Mies koetti lohduttaa surevaa
vaimoansa. Mutta suru oli suuri. Nälkäisen korpin tavoin se oli
asettunut hänen sydämeensä ja nokki sen verille.
Vaimo ei antanut lohduttaa itseään. Varmaankin siksi hän ei voinut
unhottaa, että hän kuuli joka yö nukkuessaan vuoteella miehensä
vieressä suden ulvovan tämän sydämessä.
Eräänä yönä mies heräsi siihen, että joku katseli häntä. Kuunvalo
virtaili huoneeseen, ja vuoteella vaimo istui suorana, ja hänen
ruumiinsa värisi kuin haavanlehti. Hän tuijotti mieheensä kauhulla. Ja
kun tämä aikoi hyväillä ja rauhottaa häntä, kirkasi hän niin kimakasti,
että miehen veri jähmettyi. — Sinähän olet susi, hän kirkui, näin
unta, että susi makasi vieressäni! Ja miehen täytyi nousta sytyttämään
kynttilä.
Jonkun ajan kuluttua oli vaimo synnyttävä. Mutta kun hän oli
synnyttänyt lapsen ja se aiottiin laskea hänen käsivarsilleen,
kangistui hän pelästyksestä tuijottaessaan pienokaiseen.
— Ota pois se! — hän kirkasi. Minähän olen synnyttänyt karvaisen suden.
Ja hän ei huolinut lohdutuksista, lastaan hän ei tahtonut nähdä: hän
raivostui kun he aikoivat tuoda sen hänelle.
Muutaman ajan kuluttua heidän täytyi viedä vaimo miehensä luota
sairaalaan, ja jonkun viikon kuluttua hän kuoli, mutta aina kuolemaan
asti hän värisi pelosta kuin haavanlehti. —
Siten mies, joka uhraamalla poikansa oli elämän ostanut, elääkseen
vaimonsa hyväksi, menetti hänet sensijaan...
— Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta.
* * * * *