mielikarvautta. Kuin sitten vielä Hieronymokin, Böhmin valtiosäätyjen
kirjoituksesta huolimatta, oli viety yhtä häpeälliseen kuolemaan, kuin
Hus'kin, nousi vimmastus korkeimmilleen ja tuli joka paikassa ilmi. Sen
lisäksi tuli vielä eräs seikka, jota emme tähän asti ole maininneet;
ruvettiin näet nimenomaan vaatimaan, että maallikotkin pyhässä
ehtoollisessa jälleen saisivat nauttia kalkkia eli viiniä. Böhmiläiset
olivat näet alkuaan saaneet kristinopin kreikkalaisesta kirkosta ja
vielä sittenkin, kuin olivat kääntyneet roomalais-katoliseen uskoon,
olivat he kuitenkin säilyttäneet useampia kreikkalaisen kirkon tapoja,
niinkuin esim. saarnan toimittamisen äidinkielellä, pappien
oikeuden mennä avioliittoon, kalkin eli viinin nauttimisen pyhässä
ehtoollisessa j.n.e. Mutta edellisen vuosisadan alkupuolella ja etenkin
yliopiston perustamisen jälkeen Prag'iin v. 1348 ruvettiin lujemmin
kiinnittämään niitä siteitä, jotka yhdistivät böhmiläisen kirkon
roomalais-katholilaiseen ja edellämainitut vapaudet riitettiin pois.
Saarna piti niinkuin muissakin katholisissa maissa toimitettaman
latinan kielellä, papit eivät saaneet mennä naimisiin, ja pyhässä
ehtoollisessa saivat maallikot nauttia ainoastaan leipää. Tämä
viimeinen kohta selitettiin näet siten, että leivässä eli Kristuksen
ruumiissa myöskin hänen verensä olisi läsnä. Hus itse oli tosin pitänyt
tätä seikkaa vähemmän arvoisena; sitä jyrkemmin oli eräs hänen
uskolaisistaan _Jakobus Misalainen_, tavallisesti kutsuttu
_Jakobellus_, lausunut ajatuksensa tästä asiasta. Hänen sanansa
miellyttivät ja seuraus siitä oli se, että muutamissa Pragin kirkoissa
pyhässä ehtoollisessa kohta ruvettiin jakelemaan sekä leipää että
viiniä. Hus'kin, joka silloin vielä eli vankeudessaan, sai näistä
tapauksista tiedon, ja kuin hänen mieltänsä kysyttiin, niin hän ei
voinut olla lausumatta ajatustansa siihen suuntaan, että asetussanain
ja kirkon vanhan tavan mukaan kalkki ehtoollisessa totisesti on
maallikoillekin jaettava; kuitenkin hän kehoitti varovaisuuteen tässä
kohden. Kostnitz'in kirkolliskokous otti silloin myöskin tämän
kysymyksen käyteltäväksi ja ratkaisi sen sillä tavoin, että kirkko
hyvillä perusteilla oli sakramenttien ulkonaisessa käyttämisessä tehnyt
sen muutoksen, että kalkkia eli viiniä ei tarittu maallikoille; sen
ohessa lisättiin, että jokainen, joka ei tässä kysymyksessä tahtonut
suostua kirkon säätämiseen, oli väärä-oppiseksi katsottava. -- Pragissa
oli sillä aikaa arkkipispa julistuttanut ankaran kiellon kalkin
jakelemisesta maallikoillekin ehtoollisessa. Jakobellus pantiin
pannaan, mutta suurin osa hänen maanmiehistään ei siitä huolinut
mitään. Turhaan koetti Pragin yliopisto välittää tässä asiassa. Kansa
kulki kulkemistaan eteenpäin, tottelematta enään minkään vallan
määräyksiä. Liike sai alkunsa eräästä pienestä kaupungista nimeltä
_Austi_. Muuan rikas vaatekauppias rupesi sen johtajaksi. Mutta pian
asettui eteviä miehiä niiden eturiviin, jotka taistelivat kalkin
puolesta; näiden joukossa oli myös kaksi aatelismiestä, _Nikolao
Pistnalainen ja Juhana Ziska_, kuninkaan entisiä hoviherroja, jotka nyt
rupesivat kansan miehiksi. -- Ziskasta, joka oli silmäpuoli, kerrotaan,
että Hus'in ja Hieronymon kuolema oli saattanut hänet syvään
umpimielisyyteen. Kuningas, jonka erinomaisessa suosiossa Ziska oli,
kysyi häneltä sentähden, miksi hän oli niin murheellinen, johon Ziska
oli vastannut: "Kukapa Böhmiläinen voisi vielä pysyä tyvenmielisenä,
nähdessään kansansa kaikilta muukalaisilta pilkatuksi, rääkätyksi ja
väärä-oppisena vainotuksi sekä etevimmät miehensä ulkomailla
poltetuiksi niinkuin pahantekijät?" Tähän vastasi kuningas: "Rakas
Juho, mitä meidän on siitä sanominen? Mitä on tehtävä? Löytyykö mitään
keinoa jälleen sovittaa asiaa? Jos tiedät jotakin, niin käytä sitä; me
annamme mielellämme suostumuksemme siihen". Tästä hetkestä katsoi Ziska
itsensä valtuutetuksi ja kutsutuksi kaikilla saatavilla olevilla
keinoilla varjelemaan ja edistämään Husilaisten asiaa. Heinäkuun 22
p:nä vuonna 1419 tapahtui tuo suuri lähtö Pragista, jolloin 40,000
miestä, vaimoineen, lapsineen, jättivät kaupungin ja asettivat leirinsä
lähellä Austin kaupunkia olevalle ylängölle. Tälle vuorelle antoivat he
nimen _Tabor_. Täällä pitivät he jumalanpalvelusta ja nauttivat pitkien
pöytien ääressä Herran ehtoollista sekä leivän että viinin kanssa.
Kaikki kävi paraimmassa järjestyksessä; kaikki kutsuivat toinen
toistaan veljiksi ja sisariksi. Kaikki sääty-eroitukset olivat sikseen
heitettävät, ja niinkuin apostolittenkin aikana piti kaikki omaisuus
pidettämän yhteisenä; toisen varallisuus oli auttava toisen puutetta.
Ankarin kuri vallitsi leirissä. Tanssi ja peli olivat rangaistuksen
uhalla kielletyt. Ziska rupesi heidän johtajaksensa, nimittäen itseänsä
heidän "kapteeniksensa Jumalan toivolla". Kalkki oli tästä hetkestä
alkaen heidän sotamerkkinsä, jonka ympärille he kokoontuivat, heidän
tunnussanansa, joka kaikkialla kaikui. Heinäkuun 30 päivänä marssi
Ziska Prag'iin aseellisen juhlasaaton etupäässä. Joukko asettui
raatihuoneen edustalle ja pyysi muutamien, kalkin tähden vangittujen
veljeinsä vapaaksi laskemista. Kuin tätä heiltä kiellettiin, kuin vielä
heitettiin kivikin heidän pappinsa päälle, joka kantoi kalkkia, oli
tämä yllytys tarpeeksi. Asemiehet tunkeutuivat raatihuoneesen, ottivat
kiinni pormestarin ja raatiherrat, jotka siellä olivat ko'ossa, ja
heittivät heistä seitsemän ulos akkunasta. Ulkopuolella odottava kansa
löi alasheitetyt raatiherrat kuolijaksi ja pisti heidät seipäisin. Nyt
käännyttiin myöskin kirkkoja ja luostareja vastaan; yleinen raivo oli
näin päässyt valloilleen ja kapinan myrskyt pauhasivat. Muutamat tosin
alussa epäilivät, olisiko luvallista tällä tavoin edistää evankeliumin
voitolle pääsemistä ja eiköhän kärsimisen tie olisi ollut parempi ja
Jumalalle otollisempi. Mutta eräässä kirjoituksessa ilmaisi Jakobellus
sen mielipiteen, että uskovaisen tosin piti kärsivällisyyden ja
rakkauden kautta voittaa vihollisensa, mutta missä julma vihollinen
uhkasi julkisella väkivallalla kokonaan hävittää uskovaiset, siinä ei
enään ollut muuta keinoa jälellä, kuin viattomien suojelemista varten
poistaa väkivalta väkivallalla; niin, silloin ei miekkaan tarttuminen
ollut ainoastaan luvallista, vaan se oli ihmisille säädettykin. Samaan
aikaan kuoli kuningas Venceslao ja jätti Böhmin kruunun perinnöksi
veljellensä, keisari Sigismundolle. Mutta häntä, joka oli rikkonut
Hus'ille antamansa sanan ja lupauksen, eivät Husilaiset millään muotoa
tahtoneet kuninkaaksensa ottaa, ja niin syttyi tuo verinen ja hirmuinen
Husilaissota, jossa Hus'in uskolaiset löivät ja hävittivät heitä
vastaan lähetetyt ristijoukot toisen toisensa perään; mutta tämän sodan
yksityisseikkojen kertominen ei enää kuulu tähän esitelmään. Sen verran
tahdomme kuitenkin vielä mainita, että Husilaiset lopuksi kärsivät
suuren ja ratkaisevan tappion _Böhmischbrod'in_ verisessä tappelussa 30
p:nä Maaliskuuta 1434 ja että Sigismundo sen jälkeen tunnustettiin
Böhmin kuninkaaksi, vuonna 1436. Böhmin ja Mährin veljesten nimellä
perustivat Husilaiset sittemmin, vaikka kovin vainottuina, vähäisempiä
seurakuntia Böhmissä, Moraviassa ja Puolassa ja pysyivät hiljaisina
eriskuntalaisina aina uudempiin aikoihin asti.
Husilaisissakin kävivät niinmuodoin Vapahtajamme sanat toteen:
"_Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat_".
Math. 26: 52.