JUHANA HUS
Kirj.
Emil Almberg
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.
Kuudentena päivänä Heinäkuuta vuonna 1369 syntyi etelä-Böhmissä,
lähellä Baierin rajaa, Hus-nimiseen kuninkaanlinnaan kuuluvassa
kauppalassa Husinek, Juhana Hus. Hänen vanhempansa olivat alhaista
sukuperää olevia Tsjekiläisiä. Miten hän vietti lapsuutensa ja
nuoruutensa päivät, ei tarkoin tunneta; sen verran kuitenkin tiedämme,
että hän kasvoi köyhyydessä ja raskaassa työssä; itse soimaa hän
itseään turhamielisyydestä, kauniiden vaatteiden himosta j.n.e. Pragin,
Böhmin pääkaupungin, yliopistossa sai hän tieteellisen kasvatuksensa ja
kilvoitteli myöskin täällä sen hyvän kilvoituksen, joka tuotti lepoa ja
rauhaa hänen sielullensa. Paljon vaikutti häneen täällä tuomioherra
Mattias Janovilainen, muuan vakava, hurskas ja syvämielinen mies. Hus
tahtoi kerran perinpohjin koetella itseään; eräänä päivänä, niin
kerrotaan, pisti hän, marttyri Laurention elämänvaiheista [Laurentio
paistettiin tulisen parilan päällä kuolliaksi Rooman keisarin
Valerianon aikana v. 258] luettuaan, kätensä tuleen, tunteaksensa missä
määrin hän voi sitä kärsiä; hänen ystävänsä riensivät hänen luoksensa,
ja heidän oli väkisin vetäminen hänet pois. -- Luonteeltaan oli hän
lempeä ja hyväsydäminen; mikä erittäinkin häntä huolestutti, oli hänen
kansansa kurja ja sorrettu tila. Jo aikaisin rupesi hän senvuoksi
harrastamaan kansansa koroittamista paremmalle kannalle. Ensimmäisenä
ehtona tässä kohden oli, että kansankieltä ruvettaisiin viljelemään,
jotta kansa omalla kielellään voisi ammentaa tiedon ja valon lähteestä.
Hus tyytyi uutterasti asiaan ja hän onkin laskenut perustuksen
tsjekiläiselle oikokirjoitukselle. Muissakin suhteissa tuli hänestä
todellinen kansan mies.
Vuonna 1396 tuli hän vapaiden tieteitten maisteriksi, mutta vasta
vuonna 1398 astui hän esiin julkisena opettajana yliopistossa. Paitsi
tätä virkaa sai hän muutamia vuosia senjälkeen eli v. 1401 myöskin
saarnaajaviran; hän tuli kansan saarnamieheksi. Böhmissä oli näet
kansan kielellä saarnaaminen vallan syrjään sysätty ja jumalanpalvelus
toimitettiin melkein yksinomaisesti latinan kielellä. Tätä epäkohtaa
auttaaksensa oli eräs rikas ja hurskas mies Pragissa rakennuttanut
kirkon, jonka hän nimitti Betlehem'iksi, jotta tässä _Leipähuoneessa_,
niinkuin perustus-kirjassa sanotaan, uskovaiset Tsjekiläiset tulisivat
virvoitetuiksi pyhän saarnan leivällä ja saisivat kuulla Jumalan
ijankaikkista sanaa äidinkielellänsä julistettavan. Tässä kirkossa
saarnaili nyt Hus suurelle kuulijajoukolle ja silminnähtävällä
siunauksella. Hänen saarnansa olivat yksinkertaisia raamatun selityksiä
ilman mitään korskeilemista. Etenkin harrasti ja vaati hän elävää
kristillisyyttä, kristillisyyttä, joka osoittihe työssä ja totuudessa,
eikä vaan tyhjissä sanoissa. Niin kauan kuin hän nyt nuhteli vaan
maallikoissa vallitsevia syntejä, niin kauan pitivät myöskin papit ja
munkit häntä siunattuna välikappaleena Jumalan kädessä; mutta kuin hän
rupesi ahdistamaan myöskin pappien ja munkkien irstasta ja
pahantapaista elämätä eikä säästänyt edes paaviakaan, silloin nousi
papisto häntä vastaan, ja samat miehet, jotka ennen olivat sanoneet
Jumalan hengen hänessä puhuvan, sanoivat nyt: "Hänessä on perkele ja
hän on väärä-oppinen". (Väärä-oppiseksi sanottiin jokaista, joka
jossakin suhteessa poikkesi paavilaisen eli roomalais-katolisen kirkon
opista. Väärä-oppinen oli rauhaton mies, jonka vangitsemista ja
polttamista pidettiin Jumalalle otollisena työnä.) He menivät sentähden
kuningas Venceslaon luokse kantelemaan Hus'in päälle, mutta kuningas
vastasi heille: "Niin kauan kuin maisteri saarnaili valheita meitä
vastaan, olitte siitä iloissanne, mutta nyt, kun tulee teidän vuoronne,
rupeette meluamaan, pitäkää vaan hyvänänne".
Hus'ia pitivät kuitenkin suuressa arvossa sekä ne seurakuntalaiset,
jotka kaikista kansaluokista kokoontuivat hänen ympärillensä, että
myöskin kuninkaan puoliso, kuningatar Sofia Baierista, joka otti hänet
rippi-isäksensä. Tähän aikaan olikin hän vielä paraimmassa sovussa
Pragin arkkipispan Zbynek'in kanssa. Tämäkin vaati ajanmukaisia
parannuksia kirkon oloissa sekä moninaisten taikauskoisten tapojen
poistamista. Hän pani luottamuksensa Hus'iin eräässä hänelle tärkeässä
asiassa. Se koski näet pyhäinjäännösten palvelemista. Brandenburg'in
maakunnassa sanottiin löytyvän kolme veristä ehtoollisleipää, jotka
muka sisälsivät Kristuksen totista verta. Sinne riensi nyt joukko
uskovaisia ihmisiä kaikista maista, ylistäen tämän leivän merkillisiä
vaikutuksia. Moni Böhmiläinenkin matkusti sinne. Silloin päätti Pragin
arkkipispa ottaa tämän asian tarkemman tutkinnon alaiseksi ja määräsi
Hus'in kahden muun yliopiston maisterin kanssa pitämään tätä tutkintoa.
Tutkinto ei suinkaan päättynyt pyhänjäännöksen eduksi. Hus oli tullut
vakuutetuksi siitä, että kaikki oli pelkkää petosta. Kuulusteleminen,
joka pidettiin niiden kanssa, joiden kuultiin ihmeen kautta
parantuneen, osoitti, että he olivat antaneet joko lumota itsensä,
taikka käyttää itseänsä välikappaleina voittoa tuottavassa
kaupan-teossa. Arkkipispa senvuoksi kielsi kaikki pyhissä-käynnit
Brandenburg'iin ja Hus kirjoitti paitsi sitä esitelmän "Kristuksen
veren kirkastuttamisesta". Jo tässä esitelmässä lausuu hän paavillisen
kirkon opista eriävän mielipiteensä. Jota suuremmassa arvossa hän piti
Kristuksen pyhää ja syntisen maailman eteen vuodatettua verta, sitä
vakavammin vastusteli hän taika-uskoista leikintekoa ja petoskauppaa
niin sanotulla verellä. Koska Kristuksen ruumis, opetti hän, on
kirkastettu, niin täytyy myöskin veren olla kirkastettuna ruumiin
kanssa, eikä se siis voinut siitä eroitettuna jäädä tänne maan päälle.
Tätä ihmetöitten tavoittelemista sanoo Hus vallan oikein epä-uskon
merkiksi; jota puhtaampi, jota luottavaisempi usko on, sitä vähemmin
tarvitsee se ihmeitä. Ja kuitenkin oli hän itse taipuvainen tässä
tapauksessa näkemään ihmettä, vaikka toisenlaista, väittäessään,
niinkuin moni muukin hänen aikanansa, että pahat henget jälittelivät
niitä ihmetöitä, joita Kristus ja apostolit tekivät. Tämmöisenä pahojen
henkien ihmetyönä piti hän nyt Brandenburg'issa tapahtunutta ihmettä.
Sitä vakavammin varoittaa hän ryhtymästä tämmöisiin ihmeisin, näyttäen,
kuinka vaarallista olisi, jos ihmiset panisivat luottamuksensa
tämmöisiin asioihin eikä Jumalan omaan apuun ja armoon. Yleensä nämä
tämmöiset ulkonaiset toimet, kuin pyhissä käynnit ja pyhäinjäännökset,
olivat vaan omiansa vetämään ihmisiä pois elävästä Jumalasta ja
vahvistamaan heitä heidän pahuudessaan.
Näin pitkälle oli Hus toiminut arkkipispan mielen ja määräyksen mukaan,
ja jos kohtakin moni, joka rakasti enemmin pimeyttä kuin valkeutta, oli
suutuksissaan tästä esitelmästä, niin eivät he kuitenkaan voineet
mitään Hus'ia vastaan. Mutta vuonna 1408 syntyi eripuraisuus hänen ja
arkkipispan välillä. Syy siihen oli se, että muutamat nuoret
jumaluussoppia tutkineet miehet Oxford'in yliopistosta Englannissa
olivat tulleet Prag'iin ja siellä ruvenneet julistamaan maanmiehensä
Wiklefin opinmietteitä. (Tämä Wiklef oli Englannissa vastustellut
munkkien pahaa elämää ja ylellisiä vaatimuksia, paavin ylivaltaa sekä
jumalanpalvelukseen juurtuneita väärinkäytöksiä, jonka ohessa hän
hartaasti vaati raamatun lukemista ja levittämistä kansalle). Samaan
aikaan palasi Oxford'ista böhmiläinen ritari _Hieronymo Pragilainen_,
tuoden myötänsä Wiklefin kirjoja, sekä rupesi innokkaasti ja palavalla
rakkaudella saarnaamaan Wiklefin tapaan. Wiklefin oppia suosivien luku
eneni enenemistään ja Hussin luki ja tutki Wiklefin kirjoja, vaikka hän
ei voinut hyväksyä kaikkia hänen mietteitään. Tämä suututti arkkipispaa
ja hän koetti estää Wiklefin kirjojen ja oppien leviämistä, käskien
kaikkia, joilla oli Wiklefin kirjoja, jättämään ne hänelle. Sen ohessa
panivat Englantilaiset Prag'issa näytteille pari maalausta, joista
toinen kuvasi Kristusta, joka köyhänä ja nöyränä ratsasti aasin
selässä, toinen sitä vastoin paavia kaikessa komeudessaan, pöyhkeänä
istuen pulskean ratsun selässä, kardinalit ympärillä; nämä maalaukset
ja Wiklefin kirjat olivat jo avanneet monen silmät.
Yliopistossa syntyi tähän aikaan kaksi puoluetta, toinen Wiklefin
puolella, toinen häntä vastaan. Siellä pidettiin luentoja hänen
kirjoistaan ja näissä luennoissa kävi kuulijoita erinomaisen paljon,
mutta Wiklefin vastustajat ja paavin puolustajat saivat aikaan sen,
että yliopisto kielsi näiden luentojen pitämistä ja tuomitsi useammat
kerrat Wiklefin mielipiteet väärä-oppisiksi. Tästä nousi riitoja ja
taisteluita ulkona kaduillakin. Paavin puolella seisoivat Saksalaiset
ja häntä vastaan Tsjekiläiset, Hus'in ja Hieronymon johtamina. Viha
näiden kahden mielipiteen ja eri kansallisuuksien välillä teki
taistelun kahta katkerammaksi. Saksalaiset ja Tsjekiläiset eivät
voineet sopia keskenänsä, johon syynä myöskin oli itse yliopiston
järjestys ja laitos. Yliopistossa oli näet neljättäkymmentätuhatta
ylioppilasta, jotka olivat jaetut neljään kansakuntaan; jokaisella
näistä oli yksi ääni, jotenka Tsjekiläisillä, maan varsinaisella
väestöllä, oli ainoastaan yksi ääni. Muut, Saksalaiset, jotka olivat
lukuisammin edustetut, olivat siis aina voitolla Tsjekiläisten suhteen.
Saksalaiset kuuluivat myöskin paavilaisten puolueesen, ja saattoivat
siis aina, kirkollisia kysymyksiä ratkastaissa, olla varmat voitosta.
Silloin syntyi Hus'issa ja hänen kumppaneissaan halu saada tätä heidän
silmissään varsin kohtuutonta asian laitaa Tsjekiläisten eduksi
muutetuksi. He koettivat saada kuningasta suostumaan siihen, että
yliopiston keskusteluissa siitä lähtien annettaisiin kolme ääntä heidän
maanmiehillensä ja ainoastaan yksi ääni Saksalaisille ja muille
vieraille kansallisuuksille. Kuningas Venceslaon, joka muuten oli julma
ja vallan kelvoton mies, olivat Saksalaiset eroittaneet hänen
keisarins-arvostaan, jonkatähden hän vihasi sekä Saksalaisia että
pispoja ja pappejakin. Ilman suuria vaikeuksia suostui hän siis vuonna
1409 Tsjekiläisten vaatimuksiin ja antoi heille kysymyksessä olevat
kolme ääntä, mutta vieraat kansallisuudet saivat tyytyä yhteen ääneen.
Tästä syntyi kova jupakka, jonka loppupäätös oli se, että keväällä
samana vuonna saksalaiset maisterit ja ylioppilaat tuhansittain, aluksi
jalkaisin, sittemmin ratsain ja ajaen, jättivät Prag'in yliopiston ja
lähtivät Leipzig'in kaupunkiin Saksin maassa, jossa perustivat uuden,
saksalaisen yliopiston. Tämä omituinen vaellus on tapaus, jonka
vertaista turhaan etsii yliopistojen historiassa.
Prag'issa valittiin Hus uudestaan muodostetun ja tsjekiläiselle
kannalle asetetun yliopiston rehtoriksi, mutta hänen asemansa tuli
hyvin tukalaksi. Tästä lähtein oli näet Saksalaisten viha häntä vastaan
sammumaton. Joukko Prag'in porvareja oli myöskin häneen suuttunut,
häntä kuin pitivät levottomuuksien alkuunpanijana ja ulosvaelluksen
syynä. "Kuinka monta kultakolikkoa sentään nuo vieraat ylioppilaat
jättivät Prag'iin!" Näin valitteli moni poroporvari, joka vaan ajatteli
omaa voittoansa. Myöskin saarnamiehenä Betlehemin-kirkossa oli hän
saanut monta vihamiestä. Saarnoissansa hän nuhtelikin ankarasti
kerjäläismunkkeja ja papistoa, "noita Herran lihavia messunlukijoita,
noita Baalin pappeja, jotka uinailevat päiväkaudet ja julkisesti
kaupittelevat armoa niinkuin jotakin porttoa", sekä rahanhimoansa,
irstaisuuttansa, tanssejansa ja peliänsä. Että hän vihasi
latinankieltä, jolla jumalanpalvelusta enimmiten pidettiin sekä
työskenteli vanhan slavilaisen raamatun-käännöksen parantamisessa ja
korjaamisessa, kiihoitti sen lisäksi vielä monta. Jo vuonna 1229 oli
näet paavinkirkko kieltänyt maallikoita raamattua lukemasta. Itse
arkkipispakin nousi nyt hänen vastustajaksensa. Hän otti korviinsa ne
kanteet, joita munkit ja papisto olivat Hus'ia vastaan tehneet ja jotka
sisälsivät, että maisteri kiihoitti kansaa, että hän saarnasi kirkon ja
papiston halveksimista, että hän kutsui Roomaa Antikristuksen
asunnoksi, että hän oli julistanut joka papin, joka otti maksua
sakramenttien jakelemisesta, väärä-oppiseksi, että hän julkisesti oli
ylistänyt Wiklefiä ja toivonut, että hänen omakin sielunsa kerran
tulisi sinne, missä Wiklefin sielu oli. Nämä kanteet lähetti arkkipispa
paaville, joka jälleen antoi arkkipispan tehtäväksi, hävittää
hiippakunnastaan kaiken väärä-uskoisuuden ja kaikki harha-opit, pannaan
panemisen uhalla kieltää Wiklefin kirjat sekä kieltää kaiken
saarnaamisen, paitsi pitäjään- ja luostarikirkoissa, siis myöskin
Betlehemin-kirkossa, tuossa "saatanan-koulussa", joksi paavilaiset sitä
nimittivät. Kuin tämä paavin käskykirje 9 p:nä Maaliskuuta 1410
julistettiin Prag'issa, herätti se yleistä hämmästystä. Väitettiin,
että tämä käskykirje oli ostettu tai houkuteltu paavilta.
Betlehemin-kirkkoon kokoontunut seurakunta, jolle Hus julisti
käskykirjeen, osoitti suurinta mielikarvautta. "Ne valehtelevat --
sanottiin -- jotka näin meitä vastaan todistavat". Mutta arkkipispa ei
tästä huolinut, kulki vaan kulkemistaan kerran valitsemaa uraansa,
jonka Paavikin oli hyväksynyt. Eräänä päivänä Heinäkuussa samana
vuonna soivat Prag'in kellot ikäänkuin maahan-paniaisissa, papit
veisasivat _Te Deum laudamus_, ("Kiitos olkoon Jumalan") suuri rovio
oli sytytetty palamaan, ja kaikki Wiklefin kirjat, joita suinkin oli
voitu käsiin saada, luvultaan noin kaksisataa, joista useammat hyvin
kalliit ja kauniisti sidotut, heitettiin nyt, yliopiston muistutuksista
ja varsinaisesta vastalauseesta vähintäkään lukua pitämättä tuleen
palamaan. Kaksi päivää sen jälkeen julisti arkkipispa Hus'in ja hänen
ystävänsä pannaan. [Pannaan pantu oli suljettu pois kristittyin
ihmisten yhteydestä, hän ei koskaan saanut mennä kirkkoon, ei kukaan
saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa, ja kuka tahansa sai ilman
rangaistuksetta tappaa hänet.] Mutta suuri osa kansaa oli tästä hyvin
vihoissaan. Arkkipispasta tehtiin ja laulettiin pilkkalauluja, häntä
sanottiin aapislaiseksi, joka poltti kirjoja, tietämättä edes mitä
niissä seisoi. Sytttyipä vielä verisiä tappeluitakin Hus'in
puolustajien ja hänen vastustajiensa välillä. Hus itse vetosi paaviin
ja saarnasi rohkeasti: "Jumalan sanaa ei voi sitoa".
Vaikka kuningas Venceslao paheksi arkkipispan tointa, kielsi hän
kuitenkin kuoleman uhalla pilkkalaulujen laulamista, mutta tuomitsi
toiselta puolen arkkipispan maksamaan poltettujen wiklefiläisten
kirjain hinnan näiden omistajille. Kuin ei arkkipispa tähän kauppaan
suostunut, pani kuningas hänen saatavansa takavarikkoon. Yhtä vähän
kuin kuningas voi hyväksyä Hus'in ja hänen ystäväinsä pannaan
panemista, yhtä vähän tahtoi hän tietää mistäkään saarnaamisen
kieltämisestä yksityisissä kirkoissa. Vieläpä hän kääntyi paavinkin
puoleen, pyytäen häntä peruuttamaan julistettua tuomiota; "jotta --
niinkuin hän sanoo -- Jumalan sanaa vapaasti julistettaisiin,
valtakuntamme kunnia säilytettäisiin ja nuo uskottomat vastustajat,
jotka valtakuntaa syyttävät väärästä opista, ansionsa mukaan
rangaistaisiin". Varsinkin kuningatar Sofia rupesi rippi-isänsä
puolustajaksi. Myöskin moni Böhmin ylimyksistä rukoili hänen
puolestaan. Kaikki turhaan. Hus'in vetoomisesta paaviin pidettiin
yhtä vähän lukua, kuin näistä esirukouksista. Arkkipispan julistama
tuomio päinvastoin vahvistettiin ja Hus haastettiin Bolognaan,
pohjois-Italiassa, puolestaan vastaamaan. Mutta Hus'in ystävät
varoittivat pätevillä syillä häntä lähtemästä Italiaan ja vaativat
asian ratkaisemista Böhmissä. Oikeudenkäynti kesti kuitenkin kauan
aikaa. Arkkipispa kyllästyi koko juttuun, hän rupesi etsimään sovintoa
Hus'in kanssa ja asetti senvuoksi Heinäkuussa v. 1411 valiokunnan tätä
asiaa tutkimaan. Valiokunta, johon kuului kymmenen miestä sekä
maallikoita että pappeja, tuli siihen päätökseen, että kuninkaan,
yksissä neuvoin arkkipispan kanssa, piti kirjoittaa paaville ja
vakuuttaa hänelle, ett'ei mitään väärä-oppisuutta ollut valtakunnassa
olemassa ja että, jos jotakin sellaista löytyi, sitä kyllä
rangaistaisiin. Hus teki nyt Prag'in yliopistossa seuraavan
tunnustuksen: "Minä uskon sydämestäni, että Jesus Kristus on totinen
Jumala ja totinen ihminen, että koko hänen lakinsa on niin suuri
totuus, ett'ei rahtukaan siinä voi pettää; minä uskon hänen kirkkonsa
olevan niin lujasti kalliolle perustetun, ett'eivät helvetin portit
millään tavalla voi mitään häntä vastaan, ja olen minä Herrani Jesuksen
Kristuksen toivossa valmis ennen kärsimään hirmuisen kuoleman
rangaistuksen, kuin ehdon tahdon sanomaan jotakin Kristuksen ja hänen
kirkkonsa tahtoa vastaan sotivaa". Hän kielsi koskaan opettaneensa,
ett'ei pitänyt kymmenyksiä maksaa, että olisi maalliseen miekkaan
tarttuminen hengellistä esivaltaa vastaan ja muuta semmoista, josta
häntä oli syytetty. Myöskin vastusti hän sitä että hän olisi ollut
syypäänä saksalaisten ulosvaellukseen Prag'ista. Arkkipispa, joka oli
suuttunut koko riitaan, tuumasi luopua virastaan ja vetäytyä Unkariin,
mutta kuolema hänet jo sitä ennen saavutti 28 p:nä Syyskuuta 1411. Sen
kautta riita ei kuitenkaan tauonnut, päinvastoin raivosi se pian
uudestaan ja entistä ankaramminkin.
Hänen jälkeläiseksensä tuli näet kuninkaan hovilääkäri _Albikus_, muuan
hyväntahtoinen, vanhanpuolinen mies. Tämän persona semmoisenaan siis ei
suinkaan kutsunut Hus'ia uudestaan taistelukentälle, vaan se, mikä
tapahtui arkkipispaa virkaansa asetettaissa. Paavin lähettiläs, joka
uudelle arkkipispalle toi pispankaavun, julistutti näet samassa
paavillisen käskykirjeen, joka kehoitti ristiretkeen Napolin
kuningasta, Ladislaota vastaan, koska tämä oli paavin vastustajia; sen
ohessa annettiin kaikille niille, jotka ottaisivat osaa tähän
ristiretkeen, tahi antoivat siihen rahanapua, lupaus synninpäästöstä.
Heikko kuningas suostui käskykirjeen julistamiseen ja torvien soidessa
ja rumpujen päristessä luettiin se julki. Kirkkoihin asetettiin nyt
säiliöitä synnin-anteen kaupasta karttuvia rahoja vastaanottamaan. Tämä
seikka pani Hus'in mielen kovaan kuohuun. Niinkuin Lutherus sata vuotta
myöhemmin, tunsi Hus omantuntonsa jo nyt vaativan häntä vastustamaan
synnin-anteen kauhistusta. Hän tunnustaa itse, että se oli _tämä
seikka_, joka eroitti hänet entisistä ystävistään. Ja tämän suhteen ei
hän tuntenut mitään sääliväisyyttä. Aivan samalla tavoin kuin hänen
jälkeensä Lutherus esitti hänkin väitöksiä, joita hän tarjoutui
julkisesti puolustamaan 7 p:nä Kesäkuuta vuonna 1412. Rohkeasti kutsui
hän paavin synnin-anteen valheeksi ja petokseksi, näyttäen kuinka
se soti Raamatun selviä sanoja vastaan. Eihän mikään muu ehto
synnin-päästössä voinut pitää paikkaansa kuin se, jonka apostoli
Paavali lausui kristittyin ensimmäisenä Heluntai-juhlana: "_Tehkäät
parannus ja antakaan jokainen hänessä kastaa Jesuksen Kristuksen nimeen
syntein anteeksi antamiseksi; niin te saatte Pyhän Hengen lahjan_".
Asia ei jäänyt enää paljaisin sanoihin. Närkästys oli niin suuri, että
se osoittihe töissäkin. Nyt astuu esiin ennen mainittu Hieronymo
Pragilainen, ja hänen kohtalonsa tähän aikaan yhdistyy likimmiten
Hus'in kohtaloon. Hieronymo Pragilainen oli kokonaan Wiklefin
uskolainen ja kaikissa toimissaan Hus'ia paljon kiivaampi. Uskonsa
tähden oli hän heitetty vankeuteen Wienissä, Itävallan pääkaupungissa,
mutta pragilaisten ystäviensä toimesta laskettiin hän jälleen vapaaksi
ja palasi Prag'iin. Monituisissa tilaisuuksissa oli hän jo ankaralla
kiivaudella vaatinut parannuksia kirkon opissa. Lopuksi hän nyt
muutamien nuorten miesten kanssa teki jotain, johon vakavampi ja
maltillisempi Hus tosin ei puuttunut, mutta joka hänellekin tuotti
hyvin haitallisia seurauksia. Eräättä iltana ripustettiin näet paavin
käskykirjeet irstasten, kunniattomain naisihmisten kaulaan ja nämä
kuljetettiin vaunuilla läpi kaupungin. Vaunuja ympäröivät aseelliset
miehet, jotka huusivat: "Tässä kuljetamme väärä-oppisen konnan kirjeitä
roviolle". Ääretön väkitulva seurasi vaunuja, jotka kulkivat
kaakinpuulle, missä paavin käskykirjeet heitettiin tuleen palamaan. Hus
ei ottanut vähintäkään osaa tähän melskeiseen yritykseen, mutta hän ei
voinut olla saarnaamatta paavin käskykirjettä vastaan. Nyt julistutti
kuningas käskyn, joka kuoleman-rangaistuksella uhkasi jokaista, joka
pilkkasi paavia. Tämä uhkaus oli piankin käyvä toteen. Kun paavin
käskykirje luettiin julki seurakuntien kirkoissa, astui kolmessa eri
kirkossa esiin kolme nuorta käsityöläistä, jotka keskeyttivät
saarnamiestä näillä sanoilla: "Sinä valehtelet, maisteri Hus'ilta
olemme kuulleet vallan toista". -- Tästä syttyi harmillisia
rettelöttä. Nuorukaiset pantiin kiinni, rääkättiin pyhyyden
saastuttajina ja laahattiin raatihuoneesen. Kuin eivät tahtoneet
peruuttaa sanojansa, tuomittiin he kuolemaan. Koko kansan piti olla
mestauksessa saapuvilla. Vaikk'ei Hus suinkaan ollut näihin tapauksiin
syypää, piti hän kuitenkin velvollisuutenansa, vaikkapa oman
henkensäkin uhalla, lausua jonkun hyvän sanan tuomittujen
puolustukseksi. Hän lähti, suuri joukko maistereita ja ylioppilaita
seurassaan, raatihuoneelle ja rukoili armoa eksyneille. Niin, ottipa
vielä heidän rikoksensakin päällensä, sillä hänen asiatansa olivat he
ajaneet, heittäytyessään tähän vaaraan; hän tahtoi kärsiä heidän
rangaistuksensa. Hus'in puhetta kuunneltiin kunnioituksella, syystä
että peljättiin kansan kiihtyvää vimmaa. Tuomarit antoivat hänelle
kauniita lupauksia ja pyysivät häntä lepyttämään kansaa, joka oli
kokoontunut raatihuoneen edustalle. Hän totteli, ja hänen onnistuikin
saada kansa hajoamaan; mutta muutaman tunnin kuluttua tuomitut
kumminkin vietiin kuolemaan ja mestattiin. Kuin mestaaja mestauksen
jälkeen huusi: "Kuka ikänä tekee, mitä nämät ovat tehneet, häntä
odottaa sama rangaistus", niin vastasivat kohta useammat joukosta: "Me
olemme kaikki valmiit tekemään ja kärsimään samaa". Ilman vastustusta
antoivat he vangita itsensä. Mestattuja pidettiin marttyreinä ja
hurskaat vaimot kastivat nenäliinansa vuodatettuun vereen. Ruumiit
vietiin Betlehemin-kirkkoon, jossa ne juhlallisesti haudattiin.
Hieronymo toimitti seuraavana päivänä messun "pyhäin marttyrein
kunniaksi, joitten vuodatetusta verestä enkelit iloitsivat". Kirkko,
joka alkuaan oli pyhitetty "viattomille lapsille", joita vanhaan aikaan
pidettiin ensimmäisinä marttyreinä, sai sen kautta uuden merkityksen
marttyrikirkkona; sitä kutsuttiin "kolmen pyhän kirkoksi". Hus antoi
kaatuneista uhreista saarnoissaan sen todistuksen, että he olivat
kuolleet sentähden, että olivat uskaltaneet vastustaa Antikristuksen
valheellisia seuralaisia. Nyt pantiin hän uudestaan pannaan, eikä
ainoastaan hän, vaan Prag ja koko sen ympäristökin julistettiin kirkon
kirouksen alaiseksi. [Kuin koko maakunta tai seutu pantiin pannaan,
suljettiin kaikki kirkon ovet kiinni, kelloja ei saatu soittaa, pyhäin
kuvat peitettiin, ei yhtään lasta saatu kastaa, ei yhtään morsiusparia
vihkiä, ei yhtään kuollutta haudata, sanalla sanoen kaikki kirkolliset
toimet lakkautettiin.] Kuningas Venceslao antoi kuitenkin papeille
käskyn pitää jumalanpalvelusta, pannaan panemisesta huolimatta.
Saksalaiset sitä vastoin koettivat tehdä vastarintaa ja aseet kädessä
täyttää paavin tahtoa.
Hus'illa ei nyt enään ollut muuta pelastuskeinoa jälellä, kuin
saarnastuolistaan vedota näkymättömään, erehtymättömään ja
vanhurskaasen tuomariin Jesuksehen Kristuksehen, kaikkein sorrettujen
ensimmäiseen ja viimeiseen turvaan. "Meidän Herramme Kristus, sanoi
hän, totinen Jumala ja totinen ihminen, on, kärsiessään verisen ja
häpeällisen kuoleman, antanut opetuslapsillensa sen oivallisen
opetuksen että heidän tulee jättää asiansa Jumalan tuomittavaksi". --
Estääksensä uusien levottomuuksien syntymistä kaupungissa, seurasi Hus
kuninkaan antamaa viittausta ja läksi pois Pragista, vetäytyen
ystäväinsä linnoihin, joissa hänen ei tarvinnut pelätä vihollistensa
vainoomista, hänellä oli näet tsjekiläinen ritaristo sekä
talonpoikainen kansa kokonaan puolellansa; he olivat häneen niin
mieltyneet, että häntä melkein jumaloivat, jota vastoin osa hänen
vanhoista ystävistään pappien joukossa luopui pois hänestä. Täällä
maaseudulla hän ei suinkaan oleskellut joutilaana; ylt'ympäri,
linnankirkoissa, metsässä, kylissä saarnaili Hus ahkerasti ja koetti
sen ohessa edistää kirkkoveisua, itse sepittäen tsjekiläisiä virsiä.
Myöskin kirjoitti hän täällä useampia kirjoja, joista tärkein oli se,
jossa hän puhui "_Kirkosta_". -- Tässä kirjassa hän tarkoin eroittaa
paavin vallan keisarin vallasta sekä pitää pyhää raamattua korkeimpana
ratkaisijana kaikissa asioissa. Paavia ei kirkossa välttämättömästi
tarvita. Kristus ja Kristus yksinään on kirkon kuningas ja pää,
apostolit ovat sen palvelijoita; hän on se kallio, jota apostoli
Pietari tunnusti. Kristus on aina seurakuntansa läsnä, kuin Paavi sitä
vastoin asuu enemmän kuin kahdensadan peninkulman päässä Böhmistä.
Kristusta tulee meidän pitää esikuvanamme, ja jos paavi käskee jotakin,
joka sotii Kristuksen lakia vastaan, emme saa häntä totella. Myöskin
pyhimyksien sanoja on ihmisen ainoastaan silloin seuraaminen, kuin ne
pitävät yhtä pyhän raamatun sanojen kanssa. Tätä uskoa pyhään
raamattuun Hus erittäinkin vetää esille, ja se oli juuri tämä seikka,
jota paavilaiset pitivät hänen suurimpana erhetyksenänsä.
Yksinäisyydessään kirjoitti Hus useampia kirjeitä ystävillensä. Yhdessä
niistä sanoo hän, tarkoittaen omaa nimeänsä, joka tsjekin kielellä
merkitsee _hanhi_, näin: "Hanhi on kesyt eläin, joka ei voi korkealle
kohota; mutta minun jälkeeni on jalompia lintuja tuleva, haukkoja ja
kotkia, jotka kohoavat korkeammalle taivasta kohti". On arveltu että
tämä ennustus on käynyt toteen noin sata vuotta myöhemmin, kuin
Lutherus ja muut uskonpuhdistuksen jalot miehet astuivat esiin. Eräässä
toisessa kirjeessä kirjoittaa hän: "Tietäkäät, etten minä tule
pakenemaan pois, jos on kysymys heittää tämä viheliäinen ruumis
kuoleman vaaralle altiiksi, koska minä tiedän, ett'ei meiltä Jumalan
sanassa mitään puutu, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä
leviämistään leviää". Toisessa paikassa taas sanoo hän: "Ylimmäiset
papit ja kirjanoppineet ovat tuominneet totuuden, heittäneet sen
kuolemaan ja haudanneet sen; mutta totuus on jälleen ylösnoussut, on
kaikki voittanut, ja yhdestä saarnaajasta on tullut kaksitoista. Meidän
kanssamme on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja, joka
on luvannut: 'Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä jamaan
maailman loppuun asti'." Silloin tällöin kävi hän myöskin
piilopaikastaan Pragissa lohduttamassa ja vahvistamassa sikäläistä
seurakuntaa.
Saksan keisaria Sigismundoa kehoitettiin tähän aikaan joka taholla,
kristikunnan korkeimpana suojelijana, toimittamaan yleistä
kirkolliskokousta, tehdäksensä lopun siitä yleisestä hämmennyksestä,
joka silloin kirkollisissa asioissa vallitsi. Paavi pani kauan vastaan,
sillä hän varoi sitä, jota sittemmin todella tapahtuikin, nimittäin
että hän pantaisiin pois viralta; viimein hän kuitenkin antoi myöden ja
julistutti _kirkolliskokouksen pidettäväksi Kostnitz'in kaupungissa_.
-- Tähän vanhaan kaupunkiin Boden-järven rannalla etelä-Saksassa näemme
nyt rientävän paraimpia miehiä, niin hengellistä kuin maallistakin
säätyä, kaikista kristikunnan maista. Kokous, joka avattiin 5 p:nä
Marraskuuta 1414, oli, osanottajien lukumäärään katsoen, mitä
suurimpia, joita koskaan on pidetty. Läsnä-olevien lukumäärä oli noin
50,000. Etevimpinä miehinä tässä suuressa joukkiossa pidettiin 4
patriarkkaa, 29 kardinalia, 33 arkkipispaa, noin 150 pispaa, yli 100
abottia eli päämunkkia ja enemmän kuin 500 munkkia eri munkistoista,
edelleen 300 jumaluus-opin ja kanonisen lain tohtoria sekä maallisten
ruhtinasten ja säätyjen asiamiehiä lukemattomine seuralaisineen.
Myöskin Paavi saapui sinne lukuisan seurueen kanssa; yksin hevosia
luettiin 1,600.
Keisari Sigismundo oli lausunut sen toiveen, että Hus antaisi ratkaista
asiansa tässä kirkolliskokouksessa. Hän oli senvuoksi nimenomaan
luvannutkin hänelle suojelusta sekä meno- että paluumatkalla. Mutta jo
silloin eivät Hus'in ystävät uskoneet keisarin sanoja; he varoittivat
häntä. Vaan Hus, joka enemmän luotti Jumalan apuun, kuin keisarin
sanoihin, päätti seurata kutsumusta. Hän halusi jälleen astua esiin
siitä tuskallisesta piiloittelemisesta, johon hän lähes kaksi vuotta
takaperin oli vetäytynyt rauhan tähden, ja ei ainoastaan Böhmin
ahtaiden rajojen sisällä, vaan koko maailman edessä todistaa
totuudesta. Jäähyväis-kirjeessään ystävillensä sanoo hän muun muassa:
"Rakkaat veljet, tiedämmehän että Kristus itse paljaasta rakkaudesta
meihin on sanomattoman paljon kärsinyt. Eiköhän tämän oivallisen
esimerkin pidä kehoittaman meitä rakkaudesta häneen ja oman autuutemme
tähden kärsivällisesti kärsimään kaikkea? Onhan hän Jumala, me hänen
luomansa olennot; Hän on Herra, me hänen palvelijansa; Hän on maailman
hallitsija, me heikkoja viheliäisiä ihmisiä. Hän ei tarvitse mitään, me
tarvitsemme kaikkea. Jos Hän on kärsinyt, eiköhän meidänkin silloin
pidä kärsimän? Todellakin, ei voi olla mahdollista, että se, joka uskoo
Vapahtajaan ja vaeltaa totuuden tietä, joutuisi kadotukseen. Sentähden,
rakkaani, rukoilkaat Jumalaa, rukoilkaat häntä lakkaamatta, että Hän
antaisi minulle Pyhän Henkensä, joka vahvistaisi minua totuudessa ja
pelastaisi minua kaikesta pahasta. Jos sen ohessa Jumalan kunnia tulisi
kirkastetuksi sen kautta, että minä juon kuoleman kalkin; oi,
rukoilkaat sitten, että Hän sen pian minulle lähettäisi ja antaisi
minulle myöskin armoa lempeällä ja iloisella mielellä kantamaan mitä
raskasta i'estä tahansa. Minä epäilen, saatteko milloinkaan enää nähdä
minut Pragissa, mutta jos Kaikkivaltias tahtonsa mukaan jälleen
lähettäisi minut teille; oi, silloin tahdomme sitä iloisemmalla
mielellä harjoitella itsiämme Jumalan laissa. Jumala on laupias ja
vanhurskas; Hän antaa omillensa rauhaa elämässä, rauhaa kuoleman
jälkeen". --
Sillä aikaa olivat Hus'in vastustajat lähteneet matkalle Kostnitz'iin,
aloittaaksensa siellä oikeudenkäyntiä Hus'ia vastaan; ne olivat _Tapani
Palecz_, hauen entinen ystävänsä, sekä _Mikael de Causis ja Antero
Broda_. Mikael de Causis rupesi päällekantajaksi. Hus lähti Pragista
täydessä papinpuvussa 11 päivänä Lokakuuta 1414. Suuri ihmisjoukko oli
kokoontunut häntä vielä kerran nähdäkseen ja hänelle jäähyväiset
sanoaksensa. Eräs puolalainen suutari, Antero nimeltä, huusi hänelle:
"Jumala olkoon kanssasi; sillä tuskinpa luulen, että eheänä takaisin
palaat, kallihin ja totuudessa lujamielinen herra Juhana! Suokoon
kuningas (ei Unkarin, vaan taivaan) sinulle kaikkea hyvää siitä hyvästä
ja uskollisesta opista, jonka sinulta saanut olen". Hus'ia seurasivat
hänen ystävänsä, ritari Juhana Chlumilainen, Venceslao Dubalainen ja
moni muukin. Joka suuremmassa kaupungissa, jonka kautta hänen matkansa
kulki, kuulututti hän julkisilla ilmoituksilla, että hän matkusti
kirkolliskokoukseen puolustamaan itseänsä, häntä vastaan kuin oli tehty
syytöksiä väärä-oppisuudesta. Kaikissa kaupungeissa, kauppaloissa ja
kylissä, joiden kautta hän matkusti, kokoontui kansa suurissa joukoissa
katselemaan sitä miestä, josta niin paljon puhuttiin. Joka paikassa
otettiin häntä ystävällisesti vastaan, kestittiin auliisti ja
kuunneltiin mielellään; hän saarnasi näet monessa paikoin. Pienessä
Biberach nimisessä kaupungissa hän vielä pani toimeen väittelynkin,
johon hänen jalomielinen ystävänsä ja seuraajansa Juhana
Chlumilainenkin otti osaa; tämä käytti itsensä siinä niin hyvin, että
moni piti häntä jumaluusopin tohtorina. Hus kutsuikin häntä sittemmin
usein pilanpäiten "tohtori von Biberach'iksi". -- Kolmantena päivänä
Marraskuuta, siis kahta päivää ennen kirkolliskokouksen avaamista,
saapui Hus Kostnitz'in kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän ystävänsä
Juhana Chlumilaisen kautta ilmoitti tulonsa paaville. Juhana
Chlumilainen pyysi sen lisäksi paavia suojelemaan Hus'ia; Mikael de
Causis oli näet jo samana päivänä kaikille kirkonoville naulattanut
julkisen ilmoituksen, jossa Hus'ia sanotaan väärä-oppiseksi. Paavi
Juhana XXIII oli silloin itsekin tukalassa tilassa, jott'ei hän
uskaltanut käyttää koko paavillista valtaansa; hän lähetti senvuoksi
Kostnitz'in pispan seuralaisineen ilmoittamaan Hus'ille, että se kirkon
panna, johon hän on pantu, vastaiseksi oli lakkautettu; kuitenkin
pitäisi hänen, pahennuksen välttämiseksi, pysymän poissa messusta ja
muista kirkollisista juhlallisuuksista. Muuten vakuutettiin hänelle
täysi vapaus. Sanotaanpa vielä paavin lausuneen, että jos Hus olisi
surmannut vaikka hänen oman veljensäkin, niin ei hän kuitenkaan, sen
verran kuin hänestä rippui, millään muotoa sallisi, että mitään
vääryyttä hänelle tehtäisiin, niin kauan kuin hän oli Kostnitz'issä.
Mutta pianpa kyllä Hus huomasi vapautensa kadottaneen. Noin puolipäivän
aikana 28 päivänä Marraskuuta tuli uusi lähetystö paavilta hänen
tykönsä ilmoittamaan hänelle, että kirkolliskokouksenkin puolesta oli
hänelle suojelusta vakuutettu, sekä kutsumaan häntä paavilliseen
neuvoskuntaan. "Minä olin odottanut -- vastasi Hus -- saada tehdä tiliä
yleisen kirkolliskokouksen edessä, eikä paavin ja hänen kardinaleinsa;
olen kuitenkin valmis ennen antamaan henkeni kuin totuutta kieltämään".
Chlum, joka juuri oli saapuvilla, koetti estää Hus'ia menemästä, mutta
kuin Hus kumminkin meni, seurasi tämä häntä. Koossa olevien kardinalien
puheenjohtaja ilmoitti nyt Hus'ille, että häntä oli syytetty
väärä-oppisuudesta. Hus puolusti itseään, ja hänen puheensa näytti
tekevän hyvän vaikutuksen. Kuitenkin pidätettiin sekä hän että hänen
ystävänsä, ja he jätettiin sotamiesten vartioittaviksi. Kello 4 jälkeen
puolenpäivän kokoontui neuvoskunta eli kollegio uudestaan; Chlum
laskettiin menemään, Hus'in täytyi jäädä vangiksi. "Nytpä olet
vallassamme -- sanottiin -- nyt et sinä pääse kynsistämme, ennenkuin
olet viimeisen rovon maksanut". Turhaan meni Hus'in vangitsemisesta
kovin murheellinen Chlum paavin luokse tämmöisestä menetyksestä
valittamaan. Paavi, joka nytkin vastasi kiertelevästi ja epäselvästi,
puolusti itseään sillä, ett'ei _hän_ ollut siitä vastuun-alainen, vaan
kardinalit. Vielä samana yönä vietiin Hus tuomiokanttorin huoneesen.
Mutta jo 6 päivänä Joulukuuta oli hän dominiko-luostarin hirveän
kamalassa vankihuoneessa, kädet jalat kahleissa. Chlum vastusteli
jälleen, uhaten väkivallalla murtaa vankilan ovet, mutta turhaan.
Keisari Sigismundon saavuttua 24 päivänä Joulukuuta, julistutti Chlum
Hus'in nimessä vastalauseen; olihan keisari nimenomaan luvannut
Hus'ille turvallisen suojeluksen. Keisari, jonka suojeluskirje näin oli
rikottu, teki tosin muistutuksia, mutta kirkolliskokous huomautti
häntä, ett'ei hänen ollut sekaantuminen kirkolliskokouksen toimiin.
Petollinen keisari antoi lopuksi uskotella itseään, että hän hyvällä
omallatunnolla saattoi syödä sanansa, sillä hän ei muka ollut
velvollinen pitämään sanansa ja lupauksensa, kuin oli kysymys
väärä-oppisesta. Paitsi sitä oli hänen, kirkon kuuliaisena ja hyvänä
poikana, totteleminen ja noudattaminen kirkolliskokouksen toivomuksia.
Näin kuului tällä kertaa, ja keisari oli myöntyväinen. Ja kuitenkin on
juhlallisesti annetun sanan nimenomainen rikkominen niin suuri loukkaus
sitä lakia vastaan, joka on kirjoitettu ihmisen sydämeen, että oli
taitavimmallekin huonon asian puolustajalle hyvin vaikea näyttää tätä
tekoa oikeaksi. Siitä huolimatta kirjoitettiin suurella vaivalla
sommiteltuja puolustuskirjoja tämän työn kaunistelemiseksi. Mutta miksi
tuhlata monta sanaa yksinkertaisen asian hämmentämiseen, joka kuitenkin
aivan lyhyesti voidaan kertoa!
Jo 1 päiväksi Joulukuuta oli valmisteleva tutkinto määrätty
pidettäväksi. Hus pyysi lainoppinutta miestä asianajajakseen, mutta
sitä ei hänelle sallittu. "Niin olkoon sitten -- sanoi hän -- Jesus
Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerran on astuminen,
asianajajani; hänen huomaansa olen minä jättänyt asiani, niinkuin hän
Isän Jumalansa". Tämä Kristuksehen turvaaminen luettiin hänelle
sittemmin herjaukseksi Jumalaa vastaan. Vankilan vahingollinen ilma
synnytti taudin-kohtauksen, jonka vuoksi hän siirrettiin toiseen,
helpompaan vankeuteen samassa luostarissa. Siellä hän vielä kirjoitti
useampia kirjoja, niinkuin myöskin seuraavan kirjeen seurakunnalle
Pragissa:
"Jumala olkoon teidän kanssanne ja Herra teitä vahvistakoon,
että te urhoollisesti sotisitte ja kaikessa ijankaikkisuudessa
lujat olisitte kaikkea pahuutta, perkelettä ja maailmaa vastaan.
Rakkaani! Minä Hus, vankilassa oleva (en häpee vähintäkään
kärsiä jotakin Herrani Jesuksen Kristuksen tähden) pyydän teitä
hartaasti rukoilemaan Jumalaa, johon minä toivon ja luotan, että
Hän antaisi minulle jumalallisen siunauksensa ja henkensä, niin
etten minä koskaan totuudesta ja hänen laupiudestaan luopuisi,
vaan Hänen ihanan nimensä tunnustamisessa lujana pysyisin hamaan
kuolemaan asti. Jos Jumala hyvyydessään tällä ajalla tahtoo minua
pois kutsua, niin tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa; jos Hän sitä
vastoin tahtoo antaa minut teille takaisin, niin olkoon Hänen
pyhä nimensä ylistetty! Kuitenkin on minulle nykyisissä oloissani
Hänen apunsa vallan tarpeellinen, ja vaikka olen vakuutettu
siitä, ettei Jumala anna minua yli voimieni kiusatuksi tulla,
eikä myöskään lähetä minulle mitään vaaraa, joka ei olisi teille
taikka minulle hyödyksi, niin tarvitsen minä kuitenkin Hänen
voimallista apuansa, voidakseni kaikesta kiusauksesta voiton
saada ja autuaaksi tulla. Rakkaat veljet! Tietäkäät että kirjeet,
jotka minä pois lähteissäni teille jätin, ovat vihollisemme
latinan kielelle käännättäneet ja monella lisätyllä valheella
väärentäneet. He kirjoittavat myöskin minusta niin monta ja niin
pahanilkistä kirjoitusta, ett'ei minulla täällä vankilassani
ole muuta ajattelemista, kuin millä tavoin puolustan itseäni
tämmöisiä syytöksiä vastaan. Niin suuri on meidän vastustajaimme
pahuus ja kiukku! Mutta meidän laupias Herramme Jesus Kristus on
sanonut opetuslapsillensa: 'Minä tahdon antaa viisauden, jota ei
kukaan vastustaa voi'. Rakkaani! olkaat vakuutetut siitä, etten
minä milloinkaan ole etsinyt muuta kuin teidän pelastustanne,
sentähden olen minä teitä ennen neuvonut Jumalan sanalla ja juuri
samasta syystä en minä edes täällä vankeudessa tahtoisi lakata
sitä tekemästä. Armo olkoon minun kanssani ja teidän kanssanne,
rakkaat veljet. Amen! Kirjoitettu päivänä ennen Fabiania 19
päivänä Tammikuuta vuonna 1415".
Lähinnä seuraavana aikana muutettiin Hus vielä vankilasta vankilaan.
Niin esim. istui hän 22 päivästä Maaliskuuta 3 päivään Kesäkuuta 3/4
peninkulmaa Kostnitz'ista länteenpäin olevassa Gottlieben nimisessä
linnassa, jossa hänen vainoojansa paavi Juhana XXIII itse sittemmin
istui vankina, kuin kirkolliskokous oli pannut hänet viralta pois.
Kaikki vankeuden vaivat kärsi Hus mielenmaltilla, pitäen niitä, mikäli
ne tuottivat hänelle ruumiillisia kärsimyksiä, Jumalan rangaistuksina
ja koettelemuksina, joista hänen tuli olla kiitollinen. Myöskin ihmisiä
kohtaan oli hän lempeä ja leppyisä ja koetti sävyisyydellä saada voiton
luonnollisesta äreämielisyydestään. Surevalla sydämellä hän alati
muisteli kaukaisia ystäviänsä Böhmissä, joiden kanssa hän oli
hengellisesti yhdistettynä.
Böhmin aatelismiehet panivatkin kokoon kirjoituksen keisari
Sigismundolle, jossa he tuovat esiin suurimman kummastuksensa paavin
häpeällisen käytöstavan johdosta, tämä kuin oli antanut vankeuteen
heittää rehellisen ja viattoman miehen. He pyytävät sentähden
nöyrimmästi, että keisari osoittaisi Hus'ille kumminkin sen armon, että
hän saisi tulla vankilastaan ja julkisesti kirkolliskokouksen edessä
puolustaa itseään ja sitä totuutta, minkä hän Jumalalta oli saanut. He
muistuttavat myöskin keisaria siitä, mitä vaikeita seurauksia sekä
hänelle itselleen että koko Böhmin maalle siitä syntyisi, jos
hurskaalle ja nuhteettomalle miehelle, joka on luottanut keisarin
suojeluskirjeesen, jotakin pahaa tapahtuisi. -- Mutta oikeus oli tähän
aikaan muukalainen Kostnitz'issa. Keisari itse oli petollisella tavalla
jättänyt uskollisen Jumalan palvelijan hänen vihollistensa käsiin, ja
kirkolliskokous, ikäänkuin olisi se tietänyt, kuinka vaikea oli
julkisesti tuomita häntä, keksi sen häpeällisen keinon, että
alituisilla rääkkäyksillä koetti masentaa hänen mielensä vakavuutta ja
siten tehdä julkisen tutkinnon tarpeettomaksi. Mutta hyvän omantunnon
todistus ja lohdullinen visseys Jumalan Hengen läsnäolosta vahvistivat
Hus'ia kaikissa hänen kärsimyksissään. Häntä tutkittiin usein
hiljaisuudessa, mutta hän ei tahtonut antaa mitään selitystä, sillä hän
vaati vaatimistaan julkista tutkintoa, jossa voisi puolustaa itseään.
Kuin niinmuodoin kaikki yritykset hiljaisuudessa saada Hus'ia
peruuttamaan, mitä hän oli saarnannut, tyhjään raukesivat, tuotiin hän
Kostnitz'iin takaisin ja pantiin, kahleisin sidottuna, vankeuteen
erääsen Franciskani-luostariin. Täällä oli hän aina siihen asti, kuin
hänen tuomionsa julistettiin.
Kuin häntä kirkolliskokouksessa ensi kerta tutkittiin, oli hänen
vihollistensa hillitsemättömän vimman tähden hämmennys niin suuri,
ettei mitään päätöstä voitu tehdä. Kuin Hus'in piti vastaaman
ensimmäisen syytöksen johdosta, rupesi koko seurakunta niin hurjasti
kirkumaan ja huutamaan, että hän töin tuskin voi saada ainoatakaan
sanaa lausutuksi. Tämä poru remahteli niin vimmatulla voimalla, että
ennemmin olisi luullut kuulevansa petolauman ulvomista, kuin
kunnianarvoisten tuomarien keskustelua. Vähitellen vaikeni kuitenkin
meteli vähäisen, jotta Hus saattoi puhua; mutta tuskin oli hän ruvennut
pyhästä raamatusta tuetta mielipiteillensä esiin tuomaan, kuin häntä jo
herjattiin ilkeimmällä tavalla. Tästä kirkunasta vallan taintuneena
päätti hän olla vaiti, kuin huomasi puheensa turhaksi. Mutta tämä hänen
vaiti-olonsakin selitettiin pahimmalla tavalla. Nyt huudettiin joka
taholta: "Hus on vaiti, joka osoittaa, että hän on syylliseksi
todistettu ja itse tunnustaa erhetyksensä". Kokouksen jäsenet
riemuitsivat jo käheällä äänellä siitä voitosta, jonka luulivat
Hus'ista saaneensa. Maltillisemmat heistä kumminkin pitivät tätä
melskettä ylen hävyttömänä ja heidän toimestaan päätettiin kokous sillä
kertaa. Tämä kaikki tapahtui 5 päivänä Kesäkuuta. Uudestaan häntä
tutkittiin kirkolliskokouksen edessä 7 ja 8 päivänä Kesäkuuta. Hän
tunnusti nyt monessa kohden opettaneensa niin, kuin häntä syytettiin;
toisia opinkappaleita taas, joista häntä syytettiin, ei hän voinut
omiksensa tunnustaa. Muuten ilmoitti hän, niinkuin sittemmin
Lutheruskin, olevansa valmis peruuttamaan joka harhaopin, josta häntä
pyhän raamatun perustuksella voitaisiin syyttää. Hänen tuomarinsa
olivat hyvin erimielisiä; muutamat häntä pilkkasivat, toiset häntä
surkuttelivat, toiset taas sydämessään olivat yhtä mieltä kuin hänkin,
mutta valittivat hänen rohkeuttansa. Monta kertaa tehtiin myöskin
yrityksiä hänen henkensä pelastamiseksi. Keisari Sigismundo, joka
suuresti häpesi uskottomuuttansa Hus'ia kohtaan, tahtoi pelastaa hänen
henkensä, vaikka hän ymmärsi, ettei se kirkolliskokouksen tähden voinut
muulla tavoin tapahtua, kuin että Hus joko tekisi väärän valan, taikka
vannoisi jotakin, joka ei ollut totta. Edistääkseen keisarin
tarkoitusta ja tahtoa, kehoitti moni Hus'ia peruuttamaan sanansa
_vastoin_ makuutustansakin. Eräs jumaluusopin tohtori lausui hänelle
näin: "Jos kirkolliskokous sanoo, että sinulla on vaan yksi silmä, niin
pitää sinun se tunnustaman, vaikka sinulla olisikin kaksi". Hus
vastasi: "vaikkapa koko maailma sen minulle sanoisi, niin en kuitenkaan
voisi, niin kauan kuin minulla vielä on järkeni päässä, sanoa mitään
semmoista, vastoin omaatuntoani tekemättä". "Se on totta -- vastasi
tohtori -- enpä valinnut oikein sopivaa esimerkkiä", jonka jälkeen hän
meni matkoihinsa. Omantunnon soimauksia koettivat toiset taas saada
vaikenemaan siten, että tekivät Hus'ille sen muistutuksen, että hän,
kirjoittaessaan peruutuskirjan alle, ei personallisesti kironnut
opettamia opinkappaleitansa, vaan että se oli kirkolliskokous, joka
niitä kirosi, ja hän ilmoitti ainoastaan tottelevansa sitä. Senkin
pitäisi, arvelivat muutamat, vaikuttaman häneen, että niin moni oppinut
ja hurskas mies oli yhtä mieltä, kuin kirkolliskokous; olihan se vaan
paljasta ylpeyttä hänen puoleltaan, että tahtoi olla muita viisaampi.
Näin he kaikki ahdistivat häntä paljailla tekosyillä ja tyhjillä
perustuksilla. Mutta kaikki nämä tekosyyt eivät mitään vaikuttaneet
tuon vakavan, uskaliaan miehen teeskentelemättömään sydämeen.
Pitkällinen ja tuskastuttava tutkinto lopuksi kuitenkin lannisti Hus'ia
niin ruumiin kuin sielun puolesta, erittäinkin koska hän
hammaskivistyksen vaivoissa oli unettoman yön viettänyt ja hänen
terveytensä muutenkin oli kovin huonoksi käynyt. Tutkinnon päätyttyä
vietiin hän takaisin vankilaan, jossa hänen uskollinen ystävänsä Juhana
Chlumilainen häntä seurasi. -- "Oi mikä lohdutus minulle, -- kirjoitti
Hus eräälle ystävälle -- nähdessäni kuinka tämä aatelismies ei
halveksinut kohottaa kättänsä kahleissa olevalle väärä-oppisraukalle,
jonka niinsanoakseni koko maailma on hylännyt".
Koska Hus nyt jo saattoi edeltäkäsin arvata, että hänen loppunsa
läheni, käytti hän joutilasta aikaa kirjoittaaksensa kirjeitä
ystävillensä Prag'issa, jotka kirjeet julkisesti luettaisiin
Betlehemin-kirkossa. Viimeinen hänen kirjoittamansa kirje kuuluu näin: