"SÄHISIJÄKÄÄRME."
"Mikä voi olla somilla lintusillani hätänä?" kyseli Trüey itsekseen.
"Jotakin on varmaan hullusti! En näe haukkaa. Kenties ne riitelevät
keskenänsä. Menenpä sinne katsomaan. Saan ne pian rauhoitetuiksi."
Niin sanoen hän paransi vauhtiansa ja kulkien järvenpään ympäri meni
ulos niemekkeelle, kunnes seisoi pajun juurella.
Siellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen
kärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja
katsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin
paljon levottomuutta linnuissa.
Kun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä
kohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei
sillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät
olevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.
Varmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei
hän voinut sitä nähdä.
Hän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä
ympäristön puissa -- ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut
pajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat
ja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan
niin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat
yhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy --
viimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt
kutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.
Hitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin
kierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut
kimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn
silmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.
Kun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun
vaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta
hänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä,
niljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää
edellä alas puunrunkoa.
Trüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä
sitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt
paikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä
saavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti
leukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti.
Se oli nähtävästi raivoissaan -- osaksi kun se oli epäonnistunut
ryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin -- ja osaksi
koska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa -- epäilemättä tuottaen
sille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se
piti häntä aiottujen uhriensa auttajana.
Mitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli
nähtävästi raivoissaan -- kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys
todistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka
onnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.
Trüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän
vain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä
hän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan
pituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli
vaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä
kuin vesi salli.
Hän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi
hänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa
hänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle
toivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.
Saavuttuaan aivan vedenrajaan hän seisoi tuijottaen tuota inhoittavaa
oliota ja vapisi tuijottaessaan.
Jos Trüey olisi tuntenut, minkälainen tuo matelija oli, olisi
hän vapissut vielä enemmän. Hän näki edessään erään kaikkein
myrkyllisimmistä käärmeistä, mustan _najan_ eli "sähisijäkäärmeen"
-- Afrikan kobran -- paljoa vaarallisemman kuin sen intialainen
heimolainen _cobra de capello_, koska se on paljon vilkkaampiliikkeinen
ja sen purema on yhtä tuhoatuottava.
Trüey ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain, että tuossa oli suuri,
inhoittava käärme, miltei kaksi kertaa hänen pituisensa, suurine
avoimine kitoineen ja välkkyvine kielineen, nähtävästi valmiina syömään
hänet. Se oli kyllin pelottavaa hänelle, pikku raukalle! Ja hän
tuijotti ja vapisi ja vapisi ja tuijotti jälleen.
Niin vihaiselta kuin kobra näyttikin, ei se kääntynyt sivulle
hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Ei se myös jäänyt puun luo. Sähistyänsä
kauan ja kovasti se laskeutui maahan ja liukui nopeasti pois.
Se meni suoraan kannakselle kuin aikoen mennä sen yli ja vetäytyä
erääseen pensaikkoon, joka kasvoi matkan päässä mantereella.
Trüey toivoi, että sellainen oli sen aikomus, ja alkoi juuri tuntea
itsensä turvalliseksi jälleen, kun käärme äkkiä asettui kiemuralle
kapealle maakannakselle ikäänkuin aikoen jäädä siihen.
Se oli tehnyt tämän tempun niin äkkiä ja nähtävästi ilman
ennakkomiettimistä, että Trüey katseli keksiäkseen syyn. Hetki
sitten se liukui eteenpäin tehden nopeasti paluuta, sen kimalteleva
ruumis ojennettuna täyteen pituuteen pitkin maata. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se oli muuttunut köysikiemuran näköiseksi,
jonka reunasta pisti esiin sen julma pää, niskan suomuinen nahka
leveälle ulottuen muodoltansa päähineen kaltaisena, mikä on kobralla
tunnusmerkkinä.
Trüey, kuten sanoimme, etsi syytä tähän äkkimuutokseen matelijan
menettelyssä. Hän huomasi sen ensi silmäyksellä.
Järven rannasta tasankoa kohden ulottui tasaista kaltevaa maata. Sen
kautta tultiin tälle niemekkeelle. Kun hän katsahti ympärilleen, näki
hän kauriin lähestyvän rinnettä pitkin. Antiloopin ilmestyminen oli
keskeyttänyt käärmeen paluumatkan.
Huomatessaan käärmeen Trüey oli ensin huudahtanut säikähtyneenä. Tämä
huuto oli kutsunut paikalle hänen lemmikkinsä -- joka oli viivytellyt
taempana ruohoa syöden -- ja nyt se hyppeli eteenpäin valkea häntä
pystyssä ja suuret ruskeat silmät loistaen kysyvin ilmein.
Se näki emäntänsä ulkona niemekkeellä. Oliko hän kutsunut sitä? Miksi
hän oli huutanut niin omituisesti? Ne eivät olleet iloa ilmaisevia
ääniä, joita se oli kuullut. Oliko jotakin hullusti? Tuolla hän
seisoi. Se tahtoi laukata hänen luoksensa ja nähdä mitä haluttiin, ja
tällaisten ajatusten kulkiessa sen aivojen läpi hilpeä pikku elukka
hyppi alas rinnettä järvenrantaa kohti.
Trüey vapisi lemmikkinsä tähden. Vielä loikkaus ja se olisi väijyvän
käärmeen kohdalla -- vielä -- "Oi! se on pelastettu!"
Nämä sanat pääsivät tyttösen huulilta, kun hän näki kauriin kokoavan
korkealle ilmaan ja hyppäävän kauas yli kiemurassa makaavan matelijan.
Antilooppi oli havainnut ajoissa käärmeen ja pelastautunut tuollaisella
suunnattomalla hyppäyksellä, jommoisia vain hyppykauris voi tehdä.
Sivuutettuansa vaaran tuo lempeä eläin juoksi emäntänsä luo ja seisoi
suuret loistavat silmät häneen kysyvästi käännettyinä.
Mutta Trüeyn huuto oli kutsunut paikalle erään toisenkin. Kauhuksensa
hän näki pikku Janin nyt juoksevan rinnettä alas ja tulevan suoraan
sille polulle, missä kobra makasi kiemurassa.