Nyt kun petoeläimet olivat hävitetyt tahi ajetut pois leirin
lähistöltä, ei ollut enää vaaraa sillä alueella, ja lapset voitiin
jättää itsekseen. Totty luonnollisesti jäi aina heidän luokseen,
kun taas neljä metsämiestä lähti norsunajoon -- kukin kvaggallansa
ratsastaen.
Niin he olivat useasti tehneet, ja koska lapsille ei ollut mitään
vahinkoa tapahtunut heidän poissaollessaan, kävi tuo menettely
tavalliseksi. Jania ja Trüeytä oli varoitettu kulkemasta kauas
nwanapuun luota ja aina kiipeämään heti puuhun, jos näkisivät jonkun
eläimen, joka kenties oli vaarallinen. Ennen hyeenain ja leijonain
hävittämistä oli heillä ollut tapana jäädä kokonaan puuhun metsästäjien
poissaollessa. Mutta se oli ollut ikävää vankeutta heille; ja nyt kun
vaaraa ei pidetty suurena, sallittiin heidän tulla alas leikkimään
ruohoisella aukeamalla tahi kuljeksimaan pienen järven rannikolla.
Kerran metsämiesten ollessa poissa oli Trüey kulkenut alas veden
partaalle. Hän oli yksin, jos jätämme lukuunottamatta seurana olevaa
gasellia, joka kulki hänen kintereillään minne tahansa hän meni. Tämä
soma elukka oli kasvanut täyteen kokoonsa, ja siitä oli tullut oikea
kaunotar suurine pyöreine silmineen, joissa oli herttaisen liikuttava
katse, kuten Trüeyn omissakin silmissä.
No niin, kuten olen sanonut, Trüey oli yksin. Jan askaroi puun
juurella tehden uutta salkoa lintuhäkkiinsä, ja Totty oli ulkona
tasangolla paimentamassa "vanhaa kreiviä" -- ja niin Trüey ja hänen
lemmikkikauriinsa menivät itsekseen kuljeksimaan.
Trüey ei ollut ilman syytä mennyt veden luo. Syy hänellä oli. Hän
oli mennyt juottamaan lemmikkiänsä ja keräilemään vähän sinilumpeita
kukkavihkoa varten. Kaiken tämän hän oli tehnyt ja jatkoi yhä kävelyä
rantaa pitkin.
Yhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala
maakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli
kasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan
enintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut
neliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan
puolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin
kolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen
niemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa
pienoissaareksi -- jos sitä olisi halunnut.
Pienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen
huomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä
_oli_ jotakin katseltavaa.
Sen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine
lehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes
niiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä
suikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se
oli "kyynel"- eli babylonialainen paju -- sitä nimitetään näin, koska
juuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat
harppunsa, kun he "istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla".
Tämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin
kuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää
sen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä -- varmoja
merkkejä veden läheisyydestä -- niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan
ja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta
sitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu "kyynelpajusta".
Sillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä
mielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä -- mutta sillä oli muitakin.
Sen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen
näky. Niihin oli ripustettu -- yksi kunkin oksan päähän -- joukko
kummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes
niiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten
sanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty
oksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö,
jonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa
oli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa,
kaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin
laboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.
Ne olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään
vihertäviä -- melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne
sen hedelmiä?
Ei. "Kyynelpajulla" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet
hedelmiä. Ne olivat _linnunpesiä_!
Niin, ne olivat _Ploceus_-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon
pesiä -- sinä tunnet ne paremmin "kutojalinnun" nimellä.
Olen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että
niillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä
tehdessään. Ne eivät _rakenna_ pesiä, kuten muut linnut, vaan todella
_kutovat_ ne mitä älykkäimmällä tavalla.
Sinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia -- vain
yhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa -- joka
on näiden lintujen pääasiallinen koti -- on useita eri lajeja,
muodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua
rasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen
pesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut,
kuten _Ploceus icterocephalus_, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi
sivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset,
_Plocepasser_-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät
törröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun
siilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun
kuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät
pistämään esiin samalla tavoin. "Paksunokkakutoja" (_Loxia socia_)
valmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle.
Aukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan
näyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.
Kaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat
melkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti _siemensyöjiä_,
vaikka muutamat ovat _hyönteissyöjiä_; ja yksi laji, "punanokkainen
kutojalintu" (_Textor erythrorhynchus_), on villien puhvelien loinen.
On erehdys otaksua, että kutojalintuja on vain Afrikassa ja vanhassa
maailmassa, kuten useiden luonnontieteilijäin teoksissa väitetään.
Amerikan troopillisessa osassa on tämänluontoisia lintuja useita lajeja
_Cassicus_ ja _Icterus_ sukua, jotka kutovat samanlaisia riippuvia
pesiä Amazon- ja Orinoco-virran puihin. Mutta varsinaiset kutojalinnut
-- nimittäin ne, joita pidetään luokan _tyypillisinä_ -- ovat
_Ploceus_-sukua.; ja tähän sukuun kuuluva laji oli ripustanut riippuvat
asuntonsa "kyynelpajuun". Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä
_Ploceus pensilis_.
Niiden pesiä oli runsaasti parikymmentä kaikkiansa, sen muotoisia kuin
jo on kuvattu ja väriltänsä vihreitä -- sillä sitkeä "bushmanninheinä",
josta ne olivat kudotut, ei ollut vielä menettänyt vihreätä väriänsä
eikä menettäisikään pitkään aikaan. Tuon värisinä ne todella näyttivät
joltakin puussa kasvavalta -- kuin suurilta päärynänmuotoisilta
hedelmiltä. Tästä lähteestä ovat epäilemättä peräisin ne muinaisten
matkailijain kertomukset, jotka esittivät, että Afrikassa oli puita,
missä kasvoi sellaisia hedelmiä, että niistä avattaessa ilmestyi joko
eläviä lintuja tahi niiden munia!
Kutojalintujen ja niiden pesien näkeminen ei ollut mitään uutta
Trüeylle. Siitä oli kulunut jokunen aika, kun parvi oli asettunut
pajuun, ja hänestä ja niistä oli tullut hyvät tuttavat. Hän oli usein
käynyt lintuja tervehtimässä, oli koonnut siemeniä ja vienyt ne puun
luokse; eikä koko parvessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi istahtanut
hänen ranteellensa tahi hänen somalle valkealle olkapäälleen tahi
hypellyt hänen vaaleilla kiharoillaan ilman pelkoa. Hänelle ei ollut
mitään harvinaista nähdä noiden somien olennoiden leikittelevän oksilla
tai menevän pitkiin pystysuoriin holvikäytäviin, joka johtivat ylös
niiden pesiin -- ei mitään harvinaista Trüeylle kuunnella tuntikausia
niiden suloista visertelyä tahi katsella niiden kuhertelua lammen
rantamilla.
Hän ei ajatellut niitä sillä hetkellä, vaan jotakin muuta, kenties
sinisiä ulpukoita -- kenties kauristansa -- mutta varmastikaan ei
niitä, kun hän käydä tepsutteli iloisesti pitkin järven rantaa.
Hänen huomionsa kiintyi kuitenkin äkkiä lintuihin.
Yhtäkkiä ja ilman nähtävää syytä ne alkoivat kirkua ja lepatella ympäri
puuta, niiden huutojen ja liikkeiden ilmaistessa suurta kiihtymystä ja
levottomuutta.