"TREK-BOKEN".
Leirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa
suinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian,
että lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut
pois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada
nähdä sitä milloinkaan enää.
Hans alotti kertomuksensa:
"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin
koko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia
varten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan
ja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä
laaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä
astelemisesta.
"Niin -- Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette.
Kun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja
syöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja
nukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja
että hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi
murtautua kraaliin."
Hans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli
hyvin valmistettu.
Sitten hän jatkoi kertomustaan:
-- Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen
lehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin
lehmä ja kaksi hevostammekin.
-- Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme
päivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi
halunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin
Janin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan
laumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta,
sillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin
voisin hiipiä niiden luo paremmin.
-- Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä
laaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä
hämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.
-- Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti
olevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä,
kellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden
olevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien
ruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan
runsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse.
Vakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen
katsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat
olisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja
somia pikku gaselleja.
-- Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja
olin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua
kohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin
sinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo.
Laskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.
-- Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin
neljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi
minuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.
-- Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi
ja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin
merkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet,
niiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine
reunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia
sarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka
levisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja
karvoja, niin valkeita kuin lumi.
-- Kaikki nämä seikat panin merkille ja vihdoin, kyllästyneenä niitä
ihailemaan, valitsin joukosta kauniin naaraskauriin -- sillä ajattelin
päivällistäni ja tiesin, että naaraskauriinpaisti on maukkainta.
-- Tähdättyäni huolellisesti laukaisin. Naaras kaatui, mutta kummakseni
eivät toiset juosseet tiehensä. Muutamat etumaisista laukkasivat vain
hiukkasen takaisinpäin tai hypähtivät ilmaan; mutta sitten ne jälleen
ryhtyivät välinpitämättöminä ruohoa pureksimaan, ja pääjoukko eteni
kuten ennenkin.
-- Latasin niin pian kuin ehdin ja kaadoin toisen -- tällä kertaa
koiraksen -- mutta kuten ennenkin pelottamatta muita.
-- Ryhdyin lataamaan kolmatta kertaa; mutta ennenkuin olin valmis,
olivat etumaiset joukot kulkeneet ohitseni kummallakin puolella ja
huomasin olevani lauman keskellä.
-- En pitänyt tarpeellisena piilottautua enää pensaan taakse, vaan
kohosin polvilleni ja tähdäten lähimpään kaadoin senkin. Sen toverit
eivät pysähtyneet, vaan juoksivat tuhansittain sen ruumiin yli.
-- Latasin jälleen ja nousin seisomaan.
-- Nyt johtui ensi kerran mieleeni ajatella hyppykauriiden omituista
käyttäytymistä; sillä sen sijaan, että olisivat pötkineet pakoon minut
nähdessään, ne vain hypähtivät hiukan sivulle ja sitten jatkoivat
kulkuansa. Jonkinlainen vimma näytti ne vallanneen. Muistin kuulleeni,
että sellainen oli niiden tapa niiden ollessa muuttovaelluksella. Tässä
täytyi siis olla "trek-boken", ajattelin.
-- Olin pian varma tästä, sillä lauma kasvoi joka hetki sankemmaksi
ja sankemmaksi ympärilläni, kunnes lopuksi oli sellainen tungos, että
aloin tuntea asemani omituiseksi. Ei sillä, että olisin pelännyt
elukoita, koska niillä ei näyttänyt olevan mitään halua käyttää
sarviansa minua vastaan. Päinvastoin ne tekivät kaikkensa päästäkseen
pois tieltäni. Mutta ainoastaan lähimmät olivat säikähtyneitä; ja kun
läsnäoloni ei millään tavoin kauhistuttanut niitä, jotka olivat sadan
kyynärän päässä, eivät viimemainitut tehneet yritystäkään antaa tilaa.
Luonnollisesti saattoivat lähimmät päästä vain parin askeleen päähän
minusta, työntäen toisia ahtaammalle tai hypäten niiden selkään --
joten noiden alituisesti ilmaan hyppivien takia ympärilläni oli koko
ajan kahden elukan korkuinen piiri!
-- En voi kuvailla omituisia tunteita, joita minulla oli tässä
merkillisessä tilanteessa, tai kuinka kauan ehkä olisin voinut paikkani
pitää. Kenties olisin ladannut ja ampunut jonkun aikaa, mutta juuri
silloin johtuivat lampaat mieleeni.
-- Ne kuljettavat ne mukanaan, ajattelin. Olin kuullut sellaisen olevan
hyvin tavallista.
-- Näin antilooppien suuntaavan laaksoa kohti -- etummaiset olivat
jo siellä ja olisivat pian paikalla, jossa olin juuri nähnyt pienen
laumamme syövän.
-- Toivoen vielä ehtiväni ennen hyppykauriita ja saavani lampaat
kraaliin ajetuiksi, ennenkuin edelliset tunkeutuisivat niiden joukkoon,
lähdin laaksoa kohden. Mutta harmikseni en voinut päästä nopeammin kuin
lauma kulki.
-- Kun lähestyin elukoita raivatakseni tien niiden joukon lävitse,
hyppelivät ne sinne tänne ja loikkasivat toistensa yli, mutta eivät
kuolemakseenkaan voineet avata minulle tietä, niin kovin kuin sitä
halusinkin. Olin niin lähellä muutamia niistä, että olisin voinut
pyssylläni iskeä ne kumoon.
-- Aloin huutaa ja heiluttaen pyssyäni avasin tietä nopeammin,
kun havaitsin edessä jotakin, mikä näyttäytyi suureksi avoimeksi
tilaksi. Työntäydyin eteenpäin sitä kohti, mutta kuta lähemmäksi
sen reunaa tulin, sitä tiheämmin sulloutuneina huomasin elukoiden
olevan. Ainoastaan hypähtämällä ylöspäin saatoin nähdä, että siinä
oli avonainen paikka. En tiennyt, mikä sen aiheutti. En jäänyt sitä
miettimään. Halusin vain päästä eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin,
ajatellen lammaslaumaamme.
-- Jatkoin tien raivaamista ja vihdoin olin siinä paikassa, jota
olin tavoitellut; sinne pääsyä varten tekemäni ura sulkeutui
silmänräpäyksessä jälkeeni. Olin hyökkäämäisilläni edelleen
käyttääkseni hyväkseni tuota tyhjää maapalasta, kun -- mitä näinkään
keskustassa, suoraan edessäni! Todellakin: suuren keltaisen leijonan!
-- Se selitti laumassa syntyneen aukon. Jos olisin tiennyt, mikä
sen aiheutti, olisin raivannut tietä mihin muuhun suuntaan hyvänsä
kuin tähän; mutta siinä olin, ulkona avoimella kentällä, tuskin
kymmenen askeleen päässä minusta leijona, ja kaurismuuri kahden elukan
korkuisena meidän molempien ympärillä!
-- Ei tarvitse sanoa, että olin aika lailla pelästynyt. En muutamaan
silmänräpäykseen tiennyt mitä tehdä. Pyssyni oli vielä ladattu -- sillä
tuumittuani pelastaa pienen laumamme en välittänyt sitä tyhjentää
antilooppeihin. Saatoin ampua yhden, ajattelin, milloin tahansa,
toimitettuani lampaat talteen kraaliin. Pyssy niin ollen oli ladattu,
vieläpä lyijyluodilla.
-- Tähtäisinkö leijonaan ja ampuisin? Tein itselleni tämän kysymyksen
ja olin juuri ratkaista myönteisesti, kun tuumin, että se sittenkin
oli typerää. Huomasin, että leijona, joka oli selkä minuun päin, joko
ei ollut nähnyt minua tai ei vielä kiinnittänyt minuun huomiota.
Jos ainoastaan haavoittaisin sitä -- ja päättäen siitä asennosta,
jossa se oli, en luultavasti muuta tekisi -- mitä seuraisi? Minut
todennäköisesti revittäisiin kappaleiksi.
-- Nämä olivat ajatuksiani, jotka tuskin veivät sekunnin aikaa. Olin
perääntymäisilläni pois eli palaamassa kauriitten joukkoon raivatakseni
tietä johonkin muuhun suuntaan, ja olinkin tullut lähelle reunaa, kun
katsahtaessani olkani yli näin leijonan äkkiä pysähtyvän ja kääntyvän.
Minäkin pysähdyin, tietäen sen olevan turvallisimman menettelyn; ja
niin tehdessäni katsahdin taakseni leijonaa silmiin.
-- Helpotuksekseni näin, etteivät ne olleet suunnatut _minuun_. Se
näytti saaneen jonkun päähänpiston. Ehkä oli sen ruokahalu palannut;
seuraavassa hetkessä se juoksi pari syltä ja sitten, kohoten
hirmuisella hyppäyksellä, heittäytyi kauas lauman sekaan ja kapsahti
alas suoraan erään antiloopin selkään. Toiset loikkivat oikeaan ja
vasempaan, ja uusi piiri avautui heti sen ympärille.
-- Se oli nyt entistä lähempänä sitä paikkaa, jossa minä seisoin, ja
saatoin selvästi nähdä sen kyyristyneenä saaliinsa yli. Sen kynnet
pitelivät vavahtelevaa ruumista, ja sen pitkät hampaat tarttuivat
eläinparan niskaan. Mutta se ei tehnyt pienintäkään liikettä,
lukuunottamatta häntää, joka heilahteli hiljalleen toiselta kyljeltä
toiselle, aivan kuten kissanpojalla, joka on pyydystänyt pikkuruisen
hiiren. Saatoin myös nähdä, että sen silmät olivat umpeen suljetut,
ikäänkuin se olisi nukkunut.
-- Olin kuullut, että tuollaisissa olosuhteissa voi leijonaa lähestyä
ilman suurtakaan vaaraa. Ei sillä, että olisin halunnut mennä
lähemmäksi -- olinhan pyssyineni kyllin lähellä -- mutta tämä mieleen
muistuminen, luullakseni, pani minut ajattelemaan ampumista. Joka
tapauksessa kuiskasi jokin minulle, että onnistuisin, enkä voinut olla
yrittämättä.
-- Pedon pää leveine leukaperineen ja suljettuine silmineen oli
mukavasti edessäni. Tähtäsin ja vedin liipasinta mutta sen sijaan, että
olisin jäänyt katsomaan laukaukseni vaikutusta, juoksin suoraa päätä
pois vastakkaiseen suuntaan.
-- En pysähtynyt, ennenkuin olin saanut ison alan antiloopeja itseni
ja sen paikan väliin, jossa viimeksi olin seisonut; ja sitten raivasin
parhaani mukaan tietä vankkureille päin.
-- Kauan ennen sinne tuloani näin, että Jan ja Trüey sekä Totty olivat
turvassa katoksen alla. Se ilahutti minua, mutta näin myöskin, että
lampaat ja vuohet olivat sekaantuneet hyppykauriiden joukkoon ja
kulkivat niiden mukana pois, ikäänkuin kuuluisivat samaan lajiin.
Pelkään niiden kaikkien olevan menetettyjä.
"Entä leijona?" kysyi Hendrik.
"Tuolla se makaa!" vastasi Hans, osoittaen vaatimattomasti ulkona
lakeudella olevaa keltaista läjää, jonka ympärillä korppikotkat jo
alkoivat liidellä. "Tuolla se makaa, olisit tuskin itse voinut ampua
paremmin, Hendrik veikko."
Näin sanoessaan Hans hymyili sellaisella tavalla kuin tahtoisi näyttää,
ettei hänellä ollut tarkoitusta kerskata teostaan.
Hendrik julisti äänekkäästi, että se oli mainio urotyö, ja valitti,
ettei hän ollut silloin paikalla saadakseen katsoa hyppykauriiden
ihmeellistä vaellusta.
Mutta ei ollut aikaa tyhjänpäiväiseen jutteluun. Van Bloom ja hänen
joukkonsa olivat perin epämiellyttävässä asemassa. Kaikki hänen
laumansa olivat poissa. Lehmä ja hevoset vain olivat jäljellä; ja
näille eivät antiloopit olleet jättäneet ruohonkorttakaan. Millä niitä
ruokittaisiin?
Olisi aivan hyödytöntä seurata vaeltavien hyppykauriiden jälkiä
toivossa saada lauma takaisin. Swartboy vakuutti heille niin.
Eläin-parat kulkeutuisivat ehkä satoja maileja, ennenkuin voisivat
erota suuresta laumasta tai lopettaa pakollisen retkensä.
Hevoset eivät voisi paljoa kauemmaksi kulkea. Ei ollut muuta millä
niitä ruokkia kuin mimoosan lehtiä, ja ne olivat vain huonoa ruokaa
nälkäisille hevosille. Olisi onni, jos saataisiin ne pysymään hengissä,
kunnes löydettäisiin laidun; ja mistä nyt voisi löytää laitumen?
Heinäsirkat ja antiloopit yhdessä näyttivät muuttaneen koko Afrikan
erämaaksi.
Kenttäkornetti teki pian päätöksensä. Hän jäisi sinne yöksi ja varhain
aamulla lähtisi etsimään jotakin muuta lähdettä.
Onneksi ei Hans ollut laiminlyönyt hankkia paria kaurista; ja lihava
riista tuli nyt yhteiseksi hyväksi. Tuo paisti ja siemaus lähteen
raikasta vettä virkisti ennen pitkää kolme väsynyttä matkamiestä.
Hevoset laskettiin irti mimoosapuiden joukkoon ja niiden annettiin
suoriutua omin neuvoin; ja vaikka ne tavallisissa olosuhteissa olisivat
"nostaneet nokkaansa" moiselle ruoalle kuin mimoosan lehdille, nostivat
ne nyt turpaansa toisessa merkityksessä ja puhdistivat okaisia oksia
kuten giraffit.
Joku "Buffon"-koulun luonnontutkija on väittänyt, ettei susi, kettu,
hyena eikä sakaali tahdo syödä leijonan haaskaa -- että niiden pelko
kuninkaallista itsevaltiasta kohtaan jatkuu vielä sen kuolemankin
jälkeen.
Kenttäkornetti ja hänen perheensä saivat varmuuden siitä, ettei
tämä väite ole totuudenmukainen. Montakaan tuntia ei ollut kulunut,
kun sekä sakaalit että hyeenat kävivät eläinten kuninkaan haaskan
kimppuun, ja lyhyessä ajassa siitä ei ollut jäljellä suupalaakaan,
luita lukuunottamatta. Sen ruskeankeltaisen nahankin ahmivat nämä
saaliinhimoiset elukat, ja hyeenan vahvat leuat mursivat monta
luutakin. Kunnioitus, joka näillä pedoilla on leijonaa kohtaan, loppuu
sen elämän sammuessa. Sen kuoltua ne syövät sen yhtä häikäilemättä kuin
jos se olisi elukoista mitättömin.