Matkamiehemme olisivat pakisseet paljon enemmän leijonista, jolleivät
heidän hevosensa olisi olleet kiusana. Tämä teki heidät levottomiksi.
Lukuunottamatta muutaman tunnin laitumellaoloa eläinparat olivat olleet
ruoatta sitten heinäsirkkojen ilmestymisen. Hevoset eivät kestä hyvin
matkaa ruohoravinnolla, ja luonnollisesti ne nyt kärsivät suuresti.
Yö olisi jo pitkälle kulunut, ennenkuin ratsastajat voisivat saapua
leirille -- vaikka he jouduttivat kulkuaan sikäli kuin hevoset
jaksoivat taivaltaa.
Oli vallan pimeä heidän saapuessaan sille paikalle, johon he edellisenä
iltana olivat pysähtyneet. Oli todellakin jo hyvin pimeä. Ei kuuta
eikä tähtiä näkynyt taivaalla; ja sankat mustat pilvet peittivät
taivaankannen kokonaan. Näytti siltä kuin voisi odottaa rankkasadetta
-- pisaraakaan ei kuitenkaan ollut vielä pudonnut.
Matkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen
haukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta
koetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.
Tämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa
juuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!
Hevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen
ja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat
ruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat
pensasten lehtiä ohi kulkiessaan.
Olivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat
säilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos
heinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.
Matkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan
siellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin
uudelle polulle?
Pimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei
kuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä -- matkattuaan sitä jo neljä
kertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin
vilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille
edellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä
olivat oikealla tolalla.
Hämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin
olivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta
heitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat
pysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli
käytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa
kärsivät vielä kerran janoa.
Sitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien
lasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista
vuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua -- monta vaaraa
ilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli
jättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon
omaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin,
heräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä
kiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.
He ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä,
oltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy
uskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.
Ensin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta
edettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten
taivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan.
Hän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.
Tällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin
hoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät
nälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet
eteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä
niiden lehtiä.
Seuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien
avulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että
hevoset kulkivat oikeaan suuntaan.
Taivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa,
ja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät
matkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat,
etteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä
hyvin ratsastaa _poispäin_ siitä kuin sitä _kohti;_ ja he päättivät
lopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä
olivat.
He laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin
-- jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka -- johon
ei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät "karosseihinsa" ja
laskeutuivat maahan pitkälleen.
Hendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut
nukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian
täynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla
odottaen aamunkoittoa.
Se tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle
pitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle,
josta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei
ollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä
sattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien
valkea katos!
Hänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti
hypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.
Jatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa
hämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään _heidän_ vankkurinsa?
Ne kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen
mailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan
toisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne
olisi heidän? Se oli _sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät_. Se ei
varmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.
Heidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan
pitkulaiseen laaksoon -- sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle
lähteen muodostamaa pientä lammikkoa -- täälläkin oli samanlainen,
sillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa
suhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa
olivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä
ruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli
ruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt -- puut näyttivät olevan
ainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan
vailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat
valjaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri,
arvelivat he.
He olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy,
jonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä
maahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan -- minkä lisääntyvä
valo teki mahdolliseksi -- hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja
suuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan
täynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se
näytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta,
että niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja
tallatun näyn.
Mitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy
saattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.
"All right, baas", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. "Tuo
se vanha vaunu! -- se sama lähde ja laakso -- se sama paikka siell
ole ollut _trek-boken!_"
"Trek-boken!" huudahtivat van Bloom ja Hendrik samassa hengenvedossa.
"Jaa, baas -- mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist
-- katsos!"
Van Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute
matalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat
nyt selityksensä. Hyppykauriin, "trek-bokenin", muuttovaellus oli
pyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen.
Vankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.
He eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset
niiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.
Vaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä
pelokas.
Lähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä
sidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin -- mutta ei vuohia eikä
lampaita ollut lähistöllä.
Vankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta
ainoatakaan ihmistä ei näkynyt.
Ratsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä
olivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta
levottomuutta.
He olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan
liikahtanut -- ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik
kärsivät sanomattomasti.
Tällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat
äänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa
kohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!
Ja nyt vankkurien "after-clap" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet
nuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.
Ratsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku
Jan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin -- samalla kun
Hansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset
muodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton,
iloinen hämminki.