Vaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen,
tiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista
uskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen
selviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.
_Ikävä_ asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten
kenttäkornetti alkoi huomata. Se oli _vaarallinen_.
Kuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He
olivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan
viheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka
paljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että
muuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien
alalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.
Selvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa,
karjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne
tuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen
oli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa
tuhlaamatta, -- heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan
suljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa
ulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille
voitaisiin ruokaa hankkia.
Ei ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä -- ei minuuttejakaan
saanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.
Kenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen.
Nousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin
laidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja
ottaa kaikki heti mukaan?
Pian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka
tapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa --
jättää kraali kokonaan.
Hän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin,
voisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä -- sillä
molempia tarvittiin välttämättä -- ja sillaikaa hänen karjansa saisi
kärsiä.
Nämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja
lähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen,
taloustavaroineen ja koko perheineen.
"Valjaisiin ja liikkeelle" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili
saavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan
bamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.
"Valjaisiin ja liikkeelle!" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen
jalan siimaansa uutta "paukuttajaa", jonka oli punonut
antiloopinnahasta.
"Valjaisiin ja liikkeelle!" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa
paukkumaan pistolin lailla; "kyllä, baas, minä valjastaa"; ja saatuaan
selville, että hänen "voorslag'insa" oli oikeassa kunnossa, Swartboy
asetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen
vetojuhdat.
Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja
joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset
ajoneuvot -- oikeat katetut vankkurit -- oli tehty kenttäkornetille
parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa
ja lapsensa "nachtmaalille" ja _vrolykheideihin_ (huveihin). Siihen
aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin.
Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli
vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.
Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin -- melkein yhtä
hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin
buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan --
"voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos,
jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki
täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen
istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen
"trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee
olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä
omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja
lampaat hänen taloudessaan.
Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista
vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin,
kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin
auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä.
Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat
sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.
Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa,
hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.