"SPRINGHAAN."
"Ahaa! Springhaan!", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen
muutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.
Arvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei
ollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.
Tuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan
ennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein
nähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja -- sillä
Etelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta
se, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (_Gryllus
devastatorius_); ja nyt suurella vaelluksellansa -- harvemmin sattuva
tapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi
ne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti
kiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.
Aivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut
kasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat
hänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut
pelon aihe, vaan ilon lähde -- niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin
meriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.
Koiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin
oltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa
avulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin
tuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat -- sillä sekä koirat että
bushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!
Kuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti
tointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat
käsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki
kuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja,
jotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä
pelännyt.
Van Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden
jälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen
muuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön
luonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.
Äkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä
pysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen,
hedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen
mieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut
näistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni
hän ja päästi levottomia huudahduksia.
Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet
miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.
"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme --
vuoden työmme -- mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"
"Miten mennyttä?" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.
"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme -- kaiken, kaiken!"
"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli
usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.
Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he
enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli
sumentanut heidän onnensa.
Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi
edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen -- hyvästi silloin elonkorjuun
toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä
tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.
Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä
hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi,
-- hyvä!
Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän
huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli
puhalsi _pohjoisesta_, ja parvi oli kraalista suoraan _länteen päin_.
Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan
eteläosissa.
"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa,
minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta.
Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä,
eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat
etelää kohti."
Van Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen
asuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen
kraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat
tuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.
Hän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei
pilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa
kirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät
sanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.
Kummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea
parvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja --
harvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli
ruskea "oricou", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa
keltainen "chasse fiente", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen
"lamvanger", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui
suuri "kafferi-kotka" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja
harvinainen "bateleur". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä
haukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja
korppeja ja monta lajia _hyönteissyöjiä_. Mutta paljon lukuisampana
kuin kaikki muut saattoi nähdä pienen "_springhaanvogelin_", melkein
pääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä
pimensi ilman ylhäällä -- sadat niistä alituisesti ampuivat alas
hyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.
"Heinäsirkka-korppikotkiksi" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan
ne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä
hyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne
seuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja
kasvattaen poikasensa saaliin keskellä.
Oli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten
parvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat
tähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan
tullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.
Parvi yhä laajeni etelää kohti -- se ulottui nyt todellakin pitkin koko
läntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan
alemmaksi -- sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat
ohitse länteen päin? Ei.
"Ne panemas maata yötä vasten -- nyt me saada niit säkki täys!"
sanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen
heinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että
poutahaukka -- vieläpä kuin itse "springhaanvogel".
Niin kävi kuin Swartboy oli sanonut. Parvi laskeutui todellakin
tasangolle.
"Ei voi lentää ilman aurinko", jatkoi bushmanni. "Liian kylmä nyt. Ne
kuolla ennen aamu."
Ja niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi
hyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin,
pensaisiin ja ruohikkoon.
Muutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli
peittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä
kuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta
hyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin
pitkälti kuin silmä kantoi.
Sitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja
sitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille,
toiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä
väliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.
Van Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä
heinäsirkkojen peittämää tasankoa.
"Anna heitin syödä vähä aika, baas", ehdotti Swartboy.
"Mitä sitten?" kysyi hänen isäntänsä. "Etkö näe, että ruoho on
peitossa?"
"Springhaania itteänsä, baas", vastasi bushmanni; "hyvä lihottaman
suuri härkä -- parempi kuin ruoho -- jaa, parempi kuin jauho".
Mutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat
olisivat pian liikkeellä -- tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen
vuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista
vatsaansa näillä hyönteisillä -- kun se vain niitä tapaa.
Van Bloom huomasi välttämättömäksi tuoda karjansa oitis kraaliin.
Satuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja
ratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.
Lähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata
peittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman
paksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet
-- yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat
niihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut
niiden peittämä.
Ne eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa.
Illan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.
Mutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli
heidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan
päässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat
olleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat
suun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä
ikään!
Oli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan
karjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn
"_jambokin_" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein
ne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.
Swartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä
heinäsirkkoja.
Saattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin,
menetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti,
ikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan _niitä_ pelännyt,
vaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja
jotka ovat hyvinkin pelättäviä -- kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.