Entinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla -- sitenhän
nimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti
esiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on
tupakoitsija.
Kuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen
silmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa
näkeminen. Maissi oli nyt "maitonesteessä", ja tähkät, käärittyinä
papyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta.
Oli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä
loistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän
oli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.
Mutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan
hänen sydäntänsä -- hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki
hänen luonaan.
Hans -- vanhin -- vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa
puutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin,
katselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik -- raju
Hendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen -- askaroi
hevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey -- kaunis, kirsikkaposkinen,
pellavatukkainen Trüey -- puuhailee lemmikkinsä -- hyppykauriin
vasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden
viattomuudessa ja herttaisuudessa.
Niin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista
toisensa jälkeen -- ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella,
kaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa,
sattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä
kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.
Mutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi
alakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot
kirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat
niin toivorikkaita ja lupaavia.
Hans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen
toimissaan -- itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa,
lukuunottamatta "Swartboyta".
Kuka on Swartboy?
Katsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren
isäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi
Swartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän
täysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä,
huomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan.
Hän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa
suunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava,
vaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan
mustan -- sillä "Swartboy" merkitsee "musta poika". Voit havaita, että
hänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että
hänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa
laajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton --
sillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi
tuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä,
sen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että
silmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata
Swartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan
"hottentoteille".
Swartboy ei kuitenkaan ole hottentotti -- vaikkakin samaa rotua. Hän on
bushmanni.
Kuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van
Bloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:
Etelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma
tapa -- he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai
haavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä,
ja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta
huolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.
Swartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut
muutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli
häntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen
jäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti
hän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu,
samotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet
vaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli
häntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin
palvelukseen.
Vaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei
Swartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä
tiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka
hän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin
todella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty
-- joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta,
kokoa ja väriä kuin Swartboy.
Sanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian
kuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen
ulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä
seurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.
Heidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset,
jotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana
tehdä näin joka ilta samalla tunnilla -- sillä Etelä-Afrikassa on
välttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä
saalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita
korkeaseinäisiä aitauksia -- kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä
sanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella "corral"-sanalla, ja
luulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan -- koskapa se ei ole
alkuasukkaiden antama nimitys.
Nämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä
tärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös
nimitetään kraaliksi.
Nuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan
lähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne
kotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat
lähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.
Trüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon
auttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi
yksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.
Hän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta
tuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä.
Vaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että
hän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma
nimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin
yksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja
hänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat
melkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.
Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis
kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla
sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta
nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua,
kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.
Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt _haroo_-pensaat tuleen? Vai
oliko tuo tomupilvi?
Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin
näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla
suuren antilooppijoukon nostama pöly -- esimerkiksi hyppy kauriiden
muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta
van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa
parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.
Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä
usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta
vasten -- milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen
tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja
alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu
yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko
se jonkun hirveän myrskyn enne -- jonkun maanjäristyksen?
Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen
pilven kaltainen -- se ei näyttänyt tomupilveltä -- se ei ollut savun
tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän
tunsi levottomuutta ja pelkoa.
Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan
karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden
tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.
Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se
voi olla?
Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta;
ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen.
Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa,
mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.
Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi
ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin
karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä
vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla
Swartboyn huutavan:
"Baas van Bloom! _Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!_"