Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.
Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea
itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun
hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.
Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.
Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia
minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin
on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä
suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana
päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.
Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut
meiltä?
Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on
etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen
mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu
kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä
suloisia.
Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi
on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään
kahlehtivan.
Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös
paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita
muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan _voi_ kertoa mitään
sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille
jokaiselle.
Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin
meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin
suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto,
mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.
Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia
jälleennäkemisiä.
Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan
vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä,
että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee,
kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei
vielä ole päässyt polun päähän.
Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä
silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken
kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten
ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.
Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen
johdatuksen.
Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja
rankaisemme. Me teemme _aina_ oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme
laupeutta ja anteeksi-antamusta.
Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme
sydämeen.
Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä
ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa
puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki
satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain
se, mikä pysyy iankaikkisesti.
Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme
mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny
mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on
täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän
yleistahdon mukaisesti.
Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista
Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me
omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien
vaistojemme yksinomainen valtiatar.
Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.
Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja
tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen,
kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat
erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä
alkuperäänsä.
Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä
siunatuiksi tuleman.
Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain
hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä
totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään
löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen
halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina
kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa
on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.
Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai
edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain _ihmisen_ eri
kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla
tavallaan suoritettava.
Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on
yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla
omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen
kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.
Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin
mysterioiden vanha kuorolaulu:
»Syöksykää, myriaadit, alas!
Luonto, Luojasi tunnetko?»
Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on
meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo
aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan
Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.