Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä
kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili
hiljaa tämän tarinan minulle:
»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut
teidän kaltaisenne.
Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.
Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen
elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä
ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota
sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.
Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te
kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin
te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla
vakavustumaan.
Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne
lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja
taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka
juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki
teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.
Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin
lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte
vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.
Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä
mielihauteitanne.
Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun
ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin
turhemmalta.
Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan
valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan,
vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti
niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet
ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.
Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.
Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki
mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei
kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?
Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he
vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja
ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.
Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita
koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin
mietteisiinne.
Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet?
_Kannattiko_ senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua,
isänmaata ja ihmiskuntaa?
Ja miksi meillä oli Jumala?
Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina
orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina
rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne
ympärille.
Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,--te
ajattelitte,--jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö,
niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja
kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki
olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?
Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran
hautaan kalleimpansa.
Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte
kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä
äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään
kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.
Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.
Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti
elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.
Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt--te ajattelitte--ja
koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte
sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä
kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.
Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan
tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.
Sillä Totuus on _elettävä_ eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan
sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja
suuren levottomuuden vaeltanut.»
Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä
heräämistään.
Kuolemattomuuden toivo.
Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka
virtensä hänen kupeellaan:
»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti
kadonnut minusta.
Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan
puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat
täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin
kuin heidän elin-aikansa oli.
Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan
parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja
ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät
päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.
Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet
ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja
päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.
Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä
kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja
senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella
olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin
siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.
Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin
vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara
maailmankaikkeudessa.
Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon
tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta
kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?
Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään
eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.
Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli
pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin _se_
lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada
osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.
Taikka ainakin _niin_ suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.
Heikko unelma! Hauras lohdutus!