ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Asessori Raunion jotenkin rikkaasti sisustettu sali. Perällä kaksi

ovea; niistä on toinen (katsojista vasempaan) auki ja vie eteiseen,

josta näkyy sen tummalasinen ulko-ovi ja naulakossa päällysvaatteita

riippumassa; toinen, kiinni oleva, on asessorin työhuoneen ovi. Salissa,

vasemmalla, keskivälissä seinää on trymoo ja sen ja etuosan välillä

sohva, pyöreä sohvapöytä punaisella varjostimella varustettuine

lamppuineen ja kirjoineen, sekä nojatuoleja; huonekalujen puu on

mustaa, vaate punaista, kukitettua silkkiä. Seinillä on tauluja ja

kaikki tavoittelee loistoa, mutta tuntuu kylmältä. Oikealla on myöskin

ovi; sen ja näyttämön etuosan välillä seisoo syrjittäin komea flyygeli.

— Esiripun noustessa kuuluu viimeiset tahdit nelikätisesti soitetusta

sonaatista.

Ella, noin 17 v. vanha, ja neiti Moilanen istuvat soitikon ääressä.

ELLA (Nousee ylös ja panee nuotit kiinni). Kas niin! Jo nyt voi

riittääkin täksi kertaa.

NEITI MOILANEN (Katsoo kelloansa). Mutta tunti ei ole vielä täysi.

ELLA. En minä jaksa enää. Tämän uuden flyygelin näppäimet tuntuvat niin

hirveän raskailta. Sormeni väsyvät niin pian.

NEITI MOILANEN (Nousee myöskin ylös pianotuoliltaan). Sepä se juuri

sitte antaakin sormille voimaa, joka on aivan välttämätön hyvää

tekniikkiä varten.

ELLA. Vaikka, mutta en minä nyt enää viitsi. Ja sitäpaitse tulee meille

kohta visiittejä. Tänäänhän on sunnuntai.

NEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun

täytyykin...

ELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa

tähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti

Moilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään

muita tunteja.

NEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa

teille, jotka elätte suuren maailman mukana.

(Hetkinen vaitioloa).

ELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan

toisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan

pianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä,

niinkuin mamma sanoo.

NEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta

onpa sen hintakin tuntuva.

ELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa

pian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin

sanoi mamma.

NEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä

hänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän

yhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei

hän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.

ELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän

kirjoittelee vain sanomalehtiin.

NEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain,

kuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, — eikös

teitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen

ohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta

ihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan

ollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin

muutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi

varmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän

todella on.

ELLA. Niin — pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä

päivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta

emmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma

sanoo.

(Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).

ELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt

eilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja

pyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään.

Eikö teistä tunnu samoin?

NEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni

levätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko

päivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta;

minä nautin silloin oikein koko viikon varalle.

ELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee

mammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta

pääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.

NEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?

ELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa.

"Menkää te kahdenkesken, en minä jouda", sanoo hän tavallisesti. Ja

aina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän

senkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu

odottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: "Georges, mitä sinä nyt

niin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa

levätä." Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan

aamuisin.

(Eteisessä helähtää soittokello).

ELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!

NEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.

(Ojentaa Ellalle kätensä jäähyväisiksi).

ELLA (Tarttuen hänen käteensä ja pitäen siitä kiinni). Odottakaa,

odottakaa vielä... Voi, voi, sitä Miinaa, kun ei jo tule aukaisemaan!

Minä kyllä juoksisin, vaan mamma on sanonut ett'ei se ole comme il

faut.

NEITI MOILANEN. Kyllä minä aukaisen.

ELLA. Ei, ei, ei! Minä aukaisen... Miina ei varmaankaan kuullut...

Minun täytyy aukaista, muutoin voi vieras kääntyä ovelta takaisin.

(Ella juoksee iloisesti eteiseen ja aukaisee oven.

Sisään astuu lehtori Sola).

SOLA. Hyvää päivää, neiti! Onko pappa kotona?

ELLA (Tervehtii kylmällä kumarruksella). On. Hän on työhuoneessansa.

(Ella palaa takaisin saliin. Lehtori Sola riisuu palttoon

päältään ja aikoo mennä eteisestä suoraan asessori Raunion

huoneeseen, mutta samassa tulee tämä häntä vastaan).

RAUNIO (Eteisessä). Terve, terve! Käy sisään! Mitäs kuuluu?

(He menevät eteisestä suoraan Raunion työhuoneeseen,

josta kuuluu kovaa, vilkasta puhelua).

ELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli... Minä en voi...

Kuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka

hän kysyi (matkii Solan ääntä): "onko pappa kotona?" Ei tunne

soveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. "Onko asessori kotona" olisi hänen,

minun mielestäni pitänyt kysyä.

NEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.

ELLA. Mitäs siitä sitte... Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän

ymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.

NEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on

likinäköinen, niinkuin tiedätte.

ELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.

(Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).

NEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti... Ei, mutta hyvästi nyt.

Kyllä minun täytyy lähteä.

ELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että

lehtori Sola meille tuli...

NEITI MOILANEN. Enhän minä mitä... Johan minä taannoin ai'oin lähteä.

(Istuutuu).

ELLA. Kuulkaahan! Puhutaanhan vakaasti. Sanokaahan minulle suoraan,

kumpi teitä enemmän miellyttää, lehtori Sola vaiko kamreeri Lager?

Kumpi?

NEITI MOILANEN. Mutta hyvä neiti Ella, hehän ovat kaksi niin erilaista

henkilöä, ett'ei heistä voi puhua edes samana päivänäkään.

ELLA. Erilaisia kuin yö ja päivä, niinkö? Niin mammakin sanoo.

NEITI MOILANEN. Se on todellakin jotenkin sattuva vertaus. Mutta-a...

sillä en sano, että minua juuri miellyttäisi enemmän toinen kuin

toinenkaan.

ELLA (Taaskin viekkaasti). Ei yö eikä päivä? Niin vainkin... Tehän

olette niin runollinen. Te rakastatte vain hämärää, jolloin jossakin

sopessa saa kahden kesken hiljakseen supattaa, eikö niin?

NEITI MOILANEN. Eipä niinkään. Vaan jos tietää tahdotte, niin rakastan

minä eniten aamukoita, raitista, iloista, työhön kehoittavaa aamukoita.

ELLA. Kas niin! Sanoinhan minä. Mutta tepä tahdotte vain sekoittaa koko

asian ettekä tahdo salaisuuttanne ilmaista. Vastatkaapa nyt vain minun

äskeiseen kysymykseeni!

NEITI MOILANEN. Olkoon menneeksi: minä olen toista mieltä kuin te.

ELLA. Mutta mistä te minun mielipiteeni tiedätte?

NEITI MOILANEN. Oi, tiedänpä hyvinkin. Nuori sydän on aina niin suora,

siitä voi lukea kuin avoimesta kirjasta.

ELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni

olisi. Näkeekö sen todellakin, että...

NEITI MOILANEN. ... että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.

(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.

ELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti.

(Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen

kuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri

Lager sentään on paljoa sivistyneempi ja... ja-ja... niinkuin mamma

sanoo, hienompi kuin...

NEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat

aina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa

myskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.

ELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!

NEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko

sitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina

neilikkata suussaan nakertelee?

ELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että

kun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt,

hyvä neiti, sanokaa!

NEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.

ELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten).

Mutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin

tuolla (matkien) "onko pappa kotona."

(Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,

ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).

RAUNIO. Tule, tule, tule! Ei täällä ketään vieraita ole: vanhoja

tuttuja, hyviä tuttuja vain!

SOLA. Neiti Ella minulla oli jo kunnia nähdä, mutta (antaa kättä

Ellalle, joka ojentaa Solalle epäkohteliaasti kätensä, katsomatta

häneen) "eihän liikaa pahaa tee", he-he, niinkuin sanotaan. Suokaa

anteeksi, neiti Moilanen, ett'en tuntenut teitä eteisestä, (kättelee

neiti Moilasta) mutta... mutta tiedättekö, että se merkitsee teidän

tulevan rikkaaksi. Sanotaanhan sen sitä merkitsevän, kun ei tunne

tuttavataan?

RAUNIO. Istukaahan, istukaahan, hyvät vieraat!

(Kaikki istuutuvat, paitsi Raunio, joka jää

seisomaan tyttärensä tuolin taakse).

ELLA (Solalle). Siinä tapauksessa olisin tahtonut, ett'ette olisi

tuntenut minua.

SOLA (Naurahtaen). Jaa-ha, jaa-ha! No, mutta, neiti Ella, ettehän te

saata valittaa, ettehän te saata valittaa...

ELLA (Pisteliäästi). Mutta "eihän liika pahaa tee".

SOLA. Ja-ja-ja-ja-ja! Eipä suinkaan, eipä suinkaan!

RAUNIO. (Taputtaen tuolin takaa molemmin käsin Ellaa poskille).

Katsoppas sinua, pikku Ella, sinä näyt tänään olevan hiukan huonolla

tuulella.

NEITI MOILANEN. Sitäpä luulen minäkin huomanneeni.

SOLA. Vai niin, vai niin! Kummallista, vaikka tänäpäivänä on jotenkin

hyvä ilma. Sanotaanhan, että ilma tuntuvasti vaikuttaa toisten ihmisten

mielialaan.

ELLA. Luullakseni vielä useammin toiset ihmiset "tuntuvasti vaikuttavat

toisten huonoon tuuleen".

RAUNIO. Mutta Ella, mikäs sinun onkaan?!

SOLA (Katsahtaen neiti Moilaseen). Kumpi meistä lienee sitte sen

vaikuttanut?

(Samassa kuuluu oikealta rouva Raunion ääni: "Ella-a!")

ELLA (Hypähtäen ylös tuoliltaan; syrjään). Hyvä, että pääsen pois tuon

ilmapuntarin seurasta.

(Juoksee oikealle).

NEITI MOILANEN (Naurahtaen). Tietysti minä, jos jompikumpi meistä. Ehkä

kiusasin neiti Ellaa liian kauan soitolla tänään.

RAUNIO (Istuu Ellan tuolille). Eihän toki, neiti Moilanen. Päinvastoin

näytti minusta, että te soititte tänään paljoa lyhemmän aikaa kuin

tavallisesti. Ja kukas sitä sunnuntaina niin kauan...

NEITI MOILANEN. Vaan neiti Ella valitti kuitenkin sormensa väsyneen,

uuden flyygelin näppäimet kun tuntuivat hänestä tottumattomuudesta niin

raskailta.

SOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä

on. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.

RAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta

muutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut

rauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian

komea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.

SOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.

RAUNIO. No, saattaahan se olla... mutta nykyään tarvitaan niin paljon

muitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää,

että itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että

täytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä,

hyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko

esimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, "korva" pilaantunut siitä, että

hän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?

NEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.

SOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?

RAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka

harjoittelee opintoja musiikkiopistossa.

NEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen,

vaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.

RAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain

väitti: "ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa

soita"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja

vieläkin rakastan musiikkia kovin.

NEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme

tänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?

RAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri

sanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut

kirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.

NEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana).

Suokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi

rouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.

RAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!

(Neiti Moilanen menee oikealle).

SOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida

saada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä

ole jalkeilla?

RAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan

kello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa.

Tosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu

aamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan

kestä, eihän toki... Vaan toiselta puolen, — näin sunnuntaipäivinä en

tahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun

hiljaisuudessa työskennellä.

SOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin,

veliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.

RAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut

tulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään

riittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden

toivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.

SOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että

minun täytyi siitä muistuttaa.

RAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen.

(Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin

tällä viikolla, — ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin

huomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan

viimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan

suoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti

huonota.

SOLA. Sen kyllä uskon, kunnon veliseni.

RAUNIO. Vaikka ennen en olisi unohtanut viiden penninkään velkaa.

(Tarttuu molemmin käsin päähänsä). Välistä oikein tuntuu kuin pääni

olisi sekaisin.

SOLA. No, älä nyt ole huolissasi! Kyllä kaikki selviää, kyllä kaikki

selviää!

(Oikealta tulee neiti Moilanen ja hänen perässään Ella).

NEITI MOILANEN. Hyvästi, herra asessori!

RAUNIO. Joko te lähdette? No, hyvästi neiti Moilanen! Voikaa hyvin,

voikaa hyvin!

(Neiti Moilanen tahtoo ottaa hyvästi myöskin lehtori Solalta).

SOLA. Sallitteko minun lähteä teidän seurassanne, neiti? Minunkin on

aika mennä. Pistäydyin vain pikku asialle.

NEITI MOILANEN. Tehkää niin hyvin.

(Menee eteiseen pukeutumaan).

SOLA (Antaa kättä Rauniolle). Hyvästi sitte, veli Yrjö!

RAUNIO. Vai on sinun niin kiire. No, käy nyt kohta talossa jälleen!

SOLA (Ellalle). Hyvästi, neiti Ella! Toivon, että toiste tapaan teidät

paremmalla tuulella.

ELLA (Ivallisesti nauraen). Luulenpa, että professori Falb on saanut

teistä, herra lehtori, vaarallisen kilpailijan.

SOLA (Nauraen). Jaa-ha, jaa-ha, jaa-ha. (Peräytyy eteiseen). Ehkäpä. Se

ei ollut hullummasti. Ehkäpä. (Rauniolle). Tyttäresi on vallan sukkela

toisinaan.

RAUNIO. No niin — toisinaan kyllä. Älä pane pahaksesi vain hänen

sukkeluuksiansa!

(Eteisestä kuuluu "hyvästi" sanoja. Neiti Moilanen

ja lehtori Sola lähtevät).

RAUNIO (Tulee saliin Ellan seurassa). Mutta Ella hyvä! Voikos sitä nyt

tuolla lailla, kultaseni! Ihanhan sinä loukkaat parasta ystävätäni. Ja

sinun pitää muistaa, että hän on sinua kuitenkin paljoa vanhempi.

ELLA. Minä en voi häntä sietää. Hän on niin hirveän pöllömäinen ja...

ja tuhma.

RAUNIO (Vakavasti). Ella-a! Tuhmempi olet sinä, joka näin saatat puhua.

Hän on päinvastoin oikein kelpo mies, oikein kultasydämminen mies. Ja

sydämmeen sitä katsoa pitää eikä ulkomuotoon.

ELLA. Mitä minä hänen sydämmestänsä välitän.

RAUNIO (Pannen kätensä ristiin ja paheksuvasti pyörittäen päätään).

Liian kokematon letukka sinä vielä olet, tyttöseni. Mutta kyllä elämä

sinulle vielä toista opettaa. Katsopas vain, mikä hyvä ja vakaa paikka

tuolla kunnon miehellä on. Hänen kotinsa on kerran varmaankin oleva

esimerkiksi kelpaava koti.

ELLA. Hyi! Kouluopettajan rouva ainakaan en koskaan tahtoisi olla ja

kaikesta vähin lehtori Solan, joka on oikea kuivan peruukin perikuva.

Ja sitä paitse, — ei hän käy meillä ollenkaan minun tähteni.

RAUNIO. Älä sano, älä sano!

ELLA. Ei ollenkaan. Ettekö nytkään näe, pappa, että hän tuli meille

vain neiti Moilasen tähden? Hän tiesi, että minulla oli musiikkitunti

tänään ja tuli juuri siihen aikaan saadakseen meillä tavata neiti

Moilasta. Ja yhdessähän he poiskin menivät. En minä sallisi semmoisia

rendez-vous'ia minun talossani, varsinkaan oman tyttäreni takia.

RAUNIO (Nuhtelevasti). Ella, Ella! Sinun asiasi ei ole soimata isääsi,

muista se! Sitä paitse tulkitset sinä kaikki aivan väärin, käännät

lähimmäisestäsi kaikki pahoin päin, ja se on vastoin Jumalan käskyjä,

sen tiedät.

(Eteiseen on sen sulkematta jääneestä ulko-ovesta tullut

kamreeri Lager. Hän on noin 35 vuoden vanha, hienosti,

vaan ei narrimaisesti puettu. Samoin hän käyttäytyykin,

kuin hieno maailman mies, ilman naurettavaa liioittelua).

LAOER (Riisuu palttoon yltään ja astuu saliin). Pyydän anteeksi, että

tulin kuin varas yöllä, soittamatta, mutta eteisen ovi oli ra'ollaan ja

minä en tahtonut vaivata ketään turhaan soittamalla.

RAUNIO (Tervehtii Lageria). Vai oli ovi auki? Sepä kumma! Etkös sinä

sulkenut sitä, Ella?

ELLA (Joka on kokonaan muuttunut Lagerin tultua; iloisesti). Terve

tulemasta, terve tulemasta, herra kamreeri!

LAGER. Olenko todellakin tervetullut? Sepä hauskaa. Sepä tuntuu oikein

hyvältä, sillä (Istuutuu rentonaan nojatuoliin, Ella häntä vastapäätä)

... sillä menneellä viikolla joka ikinen päivä oikein himoitsin päästä

täällä käymään, vaan joka ikinen päivä piti ikäänkuin varten vasten

jonkun esteen ilmestyä, aivan kuin joku salainen, kadehtiva,

kostonhimoinen käsi olisi tahtonut estää minua tänne tulemasta.

ELLA. Ettekös kohdannut kadulla neiti Moilasta ja lehtori Solaa? He

lähtivät vast'ikään meiltä.

LAGER. Kuinkas, arvoisa neiti, kuinkas! Olinpa vähällä takertua heidän

jalkoihinsa ja kuitenkaan eivät he minua huomanneet, — niin

innokkaassa puhelussa he olivat keskenään.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Miksi te nauratte, neiti?

ELLA. Te kerrotte niin koomillisesti. Ha-ha-ha-ha! Ja varmaankin

puhelivat he meistä, niinkuin me nyt heistä.

LAGER. Pikemmin luulen, että he puhelivat itsestänsä, ainakin minusta

siltä näytti. Muutoin — kukapa sen tietää. Pääasia on vain, ett'eivät

he minua huomanneet, vaikka minuutin ajan näyttelin heille paljasta

päätäni.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Tuota, — lakitonta päätäni, tahdoin sanoa. Se oli minulle tosin

pikku viivyke, sillä riensin teille sanomaan, että teatterin seinällä

on ilmoitus ett'ei Judic, erään näyttelijän sairastumisen takia, tänään

näyttelekään "La petite baronnea".

ELLA. Mikäs kappale sitte tänään näytellään?

LAGER. "Niniche". Ja siinä hän kuuluu olevan oikein verraton.

ELLA. Ai, sitä tahtoisin nähdä. Pappa, saammehan me mennä sitä

katsomaan, mamma ja minä?

RAUNIO. Mitä te nyt joka kerta... Se tulee niin kalliiksi. Ja voittehan

te mennä toiste. Sitä kyllä vielä näytellään.

ELLA. Aina sinä kiellät, pappa. (Lagerille). Joko teillä on piletti

otettuna?

LAGER. Jo. Minä ostin heti; ne näkyvät menevän aika vauhtia kaupaksi.

ELLA. Luuletteko, että vielä voisi saada kaksi?

LAGER. Voipihan koettaa. Ja luulenpa varmaankin, jos vain emme kovin

laske aikaa hukkaan menemään.

ELLA (Heittäytyy isänsä kaulaan). No, ethän sinä kiellä, kultaseni?

Saammehan edes yhden kerran huvitella? Minä menen sanomaan mammalle,

että saamme?

(Ella suutelee isäänsä, joka tekee käsillänsä ja hartioillansa

liikkeen, joka tietää, että hänen on mahdotonta sitä estää).

Ihmisten tähden · 第 5 / 13 题