Ja ilovalkeat sammui pois,
yövahdin huudot ne ilmaan hukkui,
ja lemmen julkeat juhlijat
ja hyvät voimat, ne hennon heikot
ne templein portailla yössä nukkui,
vain valvoi tornia mustat naakat
kuin omaintuntojen pahat peikot.
Kuin sairas unessakulkija
ma ylhään tapuliin kiipesin,
näin siellä hämyssä suuren kellon,
kun kuljin aukkoa mustaa kohti;
kuin noita vihreessä hameessaan
sen vaskenvihreä kita hohti,
ja kitalaesta kieli riippui
kuin avaruuksihin miekka suora,
ja musta kasi sen läppää pyyhki,
se leikki hiiristä kanssa nuoran,
se hyppi naukuen loukkohon
ja katsoi pohjasta pimennon.
Ja kellon alle ma istahdin
kuin oisin istunut siinä ennen
ja unta valvonnut kaupungin,
kuin talven tullen ja kesän mennen
en päivää nähnyt ois vuosihin.
Kyll' ennen nuorena soiton taisin,
kun kasin emä viel' piennä mankui,
kas, silloin tuprutti huoneet tulta
ja lieskat suuteli kattomalkaa,
kun vaino porteilla polki jalkaa,
ja kello vonkui ja vankui.
Vaan sitten iloiset vuodet vaihtui,
kun aatos tyhjyyden piiriin haihtui,
ja tuli mykkyyden raskas paino,
ja valheen vainajat kummitteli
ja hurja muistojen vaino.
Ma vietin erakon hetkiä
kuin vailla uskoa umpiyössä,
ma valvoin juhlijain nukkuessa
ja nukuin, raukat kun reutoi työssä.
Näin rahanraatajat, ihmismyyrät,
ne kiskoi kiistaten, kaivoi multaa,
ja mulle vieraaksi muuttui maa;
ma katsoin taivahanrantain taa,
kun päivä vuorihin piirsi kultaa
ja läpi ilmojen suhisten
lens suven seuduille kurjen aura,
ma mietin, jospa nyt siivet ois,
niin sinne liitäisin kauvas pois;
nyt niille houreille nauran.
Ma katson nukkuvaan kaupunkiin,
ma siellä tuhlasin nuoruutein,
siell' ilon lahjoja sylin syysin
ja huvin tulta ma heille tein
ja tuskin murua heiltä pyysin.
kun jouduin mieron ja murheen tielle,
sain turhaan ovia kolkutella,
ma onnen peruja heiltä vaadin,
ne syntivelkani esiinkantoi,
ja viha sanasta sata antoi,
ma huusin kaikkien synnit julki
ja pois ne luotaan mun sulki.
Sain maksaa kyynelin eessä raadin,
ma istuin kirkolla jalkapuussa,
ja naiset nauroivat mulle tiellä,
ja kommat kihahti konnain suussa,
näin hävyn herjat sain kaikki niellä,
ma purin hammasta, huulta söin
ja turhaan ympäri löin.
Ma torniss' istun, niin yksin jäin,
öin päivänlapsille vihaa vannoin,
ma läppää leikillä hyväilin,
sen äsken helistä hiljaa annoin,
vaan kohta riemuun se remahtaa.
On aika täytetty, tuho tulkoon,
jo viimein kärsimys loppui multa,
pois tyrmän telkeet ma irti kiskon
ja liekinjanoisiin lyhteisiin
ma isken vihassa tulta.
Hei, katsos kipenät kimpoo, kiiltää,
ne tähtisateena alas viskon,
ne tuliperhoina lentää, leijaa,
ne lokakukkihin liitää saa
ja yli sinisten kammioiden
ne siitintomuaan ruiskuttaa.
Kas, kas nyt palatsit, raadit syttyy
ja ilohuoneissa liekit räiskyy,
pois punaperhoni lentäkää,
niin mieli laulaa ja läikkyy, läiskyy!
Nyt on mun tekoni terttuun tullut,
en himon kurjuutta kestää voi,
nyt sydän huutaa ja vait on järki,
siis soikoon lempeni kuolinkellot
ja lyököön vinkuen kielen kärki!
Nyt kääpiöillä on lemmon kiire,
kuin hiiret linkuen lokeroistaan
ne tuleen hyökkää, ne kiskoo kultaa,
ne hyörii, häärii ja irvistää,
ne torniin katsoo ja taivas loistaa,
soi piu ja pau sekä hähhähhää.
Ma nuoraa temmon ja temmon vaan,
ja vasken ramina huumaa pääni,
nyt sydänpohjihin mustimpiin
soi tuhattuskien sora-ääni,
yö-enteen lintuina naakat vinkuu,
puutorvet turulla kilvan ammuu,
ja ruiskun letkuista suihkut sinkuu,
ja tangot tutjuu ja pumput puhkaa,
ja häpypaalut ne kaatuu tuhkaan,
ja kaikki uupuu ja sammuu;
mut tuolla, tuolla kuin vimmoissaan
taas liekit leimuvat uudestaan;
siell' liukas naikkonen rinnoin paljain
juur' istui ääressä viinimaljain,
kun seinän reijästä katsoi kauhu,
hän miehen polvelta ponnahtain
suin syöksyi kirkuen läpi sauhun.
Taas itkun ihanan, kurja, kuulen,
nyt palaa kultainen kantele,
sen kielet kimpoo ja vaikeroi,
sen sydän viimeisen kerran soi,
sen ääni puhtahan immen on,
mi palaa paalulla rovion;
kuin kultakruunu se kimmeltää;
sen helke väräjää hiutuen,
pois ilmaan katoo ja sinne jää.
Ma läpi melskeen ja joukon juoksin:
ma tahdon ilmaa, ma tahdon alaa,
jo voima minusta loppuun vuoti,
nyt kaikki minussa palaa, palaa,
pois, pois, pois kellojen vongan voihke,
ne minuss' soimaten manaa, pauhaa,
voi, etten niitä ma kuulla voisi,
ma tahdon paeta korven yöhön,
oi, rauhaa, armoa, rauhaa!
Ei, ei, en ryömiä tahdo, en,
vielä pystyssä seistä ma jaksan,
olen onneni herra ja pyöveli myös,
verin raskaan velkani maksan,
iske salama, lyö ukon nuolella päin,
min' en myrskyssä taivuta selkää,
en pelkää, en pelkää,
vain sorrossa tuomari suuri sä oot,
minä uhmaan ja hylkään Herran!
Ja kirottu olkohon suvinen yö,
jona lemmessä synnyin ma kerran,
minä kiroon maan, jota ruumiini syö,
ja taivaan, mi sieluni lakoon lyö,
myös kiroon riemuni kaupungin
ja sen portin otsaan ma kirjoitan:
"On täällä rakkaus raunio,
käy pois kun aika on vielä,
ja riemu hetken on kangastus,
se kuultaa etsijän tiellä,
käy näiltä porteilta matkamies,
jos houkko takaisin käännyt,
niin hukut tuskies tuleen
ja lemmen nälkääsi näännyt!"
Pois yli syksyisen harmaan maan,
en tiennyt, minne, ma kuljin vaan
kuin kantapäilläni lieskat liehuis
ja sois ne sähisten takanain,
kuin käärmeet kiertäisi polun eessä
ja pensaat puhuisi sivullain.
Ma mykkää mutinaa kuuntelin,
kun oksat oksia vasten kitkuu,
ma suolta hukkuvan huudot kuulin
kuin äidin henkäys oisi käynyt,
mi suli liejuun ja lapsen itkuun.
Ja korpi eli, se velkoi, viilsi,
sen silmät seuraten puista kiilsi;
ma mustain siipien suihkeen kuulin
ja sanajaloissa soitatellen
ja kultakulkuisin, vaskivaljain
ma Kalman tulevan luulin.
Ma laskin päivät ja laskin kuut,
näin keltakäädyissä suvenpuut,
ma maahan katsoin ja itkin,
kuin täytyis aina mun käydä näin
suon suuren rantoja pitkin,
kuin tähdet sammuen lentäisi
maan alle maailman päähän,
ja jalan lämpöiset viimejäljet
ne tarttuis lumeen ja jäähän.
Soi yksi aatos mun sielussain,
ja yksi vain oli määrä:
ma omaa varjoa vavahdin
ja itse itseäin pakenin
ja tunsin, tieni on väärä.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Ja tuli valkeus, loisti maa,
ja perhot pilvistä kantoi lunta,
ma ääneen änkötin itseksein:
nyt hyv' on olla, ma tahdon kuolla
ja nähdä valkoista iki-unta
Kuin rauhan rannoille nukkuisin
ma lumen loistolta silmän suljin,
ja katso, taivas se kirkastui,
ma kentill' autuuden kuljin:
näin vuoret välkkyvät, siniveet,
maa kiisi vihrehin loimin,
ma kuljin valkeissa vaatteissa
ja heloliljoja tieltä poimin,
ja taivaan kaukainen kuoro soi,
lens kultaperhoset kukkain päistä,
ja vaimot vaelsi harppuineen,
ne lauloi ylkänsä häistä.
näin miehen valkea-otsaisen,
hän kulki hiljaa kuin kuningas,
ja tieltään poimuissa pilvet väisti,
hän katsoi suruisin silmin mua,
kun harput hymnejä säisti.
Hän katsoi sieluuni häikäisten,
kuin korsi maahan ma taivuin,
ma tartuin vaippansa liepeisiin
ja jalkain juurelle vaivuin...