Ma seisoin sillalla yksin yössä
ja alas tuijotin tummaan vuohon;
siell' ohi limaisen ahvenruohon
veen laineet mustina kyinä ui,
soi raidat rannalla surujaan,
ja aallot itkivät liplatellen,
ja mieli kuohuihin kotiintui,
mua ulvut kutsuivat unen helmaan,
kuin käsivarsia ojennellen
ne välkkyi vietellen hetovöin
ja sinne pois minä ikävöin.
Ulvut:
Alas, alas,
syöksy ja suista,
muista valas,
murheesi muista,
loppuu tuska ja loppuu tie,
virta sun vie
alatse aarniometsien,
ulpuista uraa etsien
suojahan näkinkenkäisen linnan,
siellä syvät on unen rimmet,
Tuonen immet
rauhoittavat ihmisrinnan,
kutsuvat näin,
syöksy päin,
luoksemme luista,
muista
valas,
alas!
Ja poreet puhkesi, virta kuohui,
nous kurimuksesta veteinen
ja sormin suomuisin arkun alta
se soitti, puhalsi ruokopilliin,
se loihti sieluni näkyihin
ja leikkiin rumaan ja villiin.
Veteitten:
On meren pohjalla musta kaivo,
ei sitä mitattu milloinkaan,
ei sieltä loppunut rutsain raivo,
siell' itsepillaajat voihkii vaan,
ne sinne syöksyy ja sinne nääntyy,
ne mudan mujuihin vyöryy, vääntyy,
ne niljaseinihin lyö ja lyö,
ja syttä synkempi siell' on yö.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Sen kaivon suulla yöss' yksin miettii
suur' itse ruhtinas rumuuden,
hän rinnat lietsovi vanhaan viettiin
kyyn silmin vihrehin väijyen,
ja pohjaan päilyvi otsaluunsa,
hän sinne laskevi porraspuunsa,
se hiljaa pyörii ja lipuu luo,
se kaivoon tuskaisen toivon tuo.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Ja porraspuulle nyt vainaat hyökkää,
ne toinen toisensa alleen lyö,
ne kiskoo, kiipee, ne lankee, työkkää,
ne hampain iskee ja kynsin syö,
ja äidit nousevat lasten niskaan,
ja veli veljensä mutaan viskaa,
ne yössä kimmovat kimmoissaan,
ne alas suistuvat uudestaan.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Ja ajan virrassa vuodet vierii,
mut meren pohjalta voihke soi,
ne ylös kömpii ja alas kierii,
ne kauhun kahleissa kiemuroi.
On meren pohjalla musta kaivo,
ei sieltä loppunut rutsain raivo,
ne elää elonsa uudestaan,
ei tuskaa mitata milloinkaan.
Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
kun viima kaislassa vinkuu!
Rannan raita:
Muistatko vielä sen himmeän aamun,
kun rannalla suhisi raita,
lempeä Aunesi lehdossa kulki
ja katseli maireita maita,
katsoi kuin katsovi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Muistatko vielä sen päilyvän päivän,
kun morsiusmyrtin sa annoit,
kuinka hän kainona onnesta loisti,
kun lehdossa lempesi vannoit,
loisti kuin loistavi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Muistatko vielä sen riutuvan illan,
kun veistit sä raidasta sauvas,
kuinka sun armas Aunesi itki,
kun sanoit käyväsi kauvas,
itki kuin itkevi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Aune se äitisi haudalla istui
ja kasteli yöllä kukkaas,
sortui suruun ja ikäväänsä,
voi, armasta Aune rukkaas,
sortui kuin sortuvi lilja vain,
sua hän muisteli, muisteli ain.
Ulvut:
Alas, alas,
täällä on rauha,
muista valas!
Lempeä, lauha
täällä on päivä ja viileä yö,
luotasi lyö
valheet ja vaivat lukkohon luoden;
vaahtinen vuode
unhoa tuo,
syöksy luo,
luoksemme luista,
muista
valas,
alas!
Huoneen haltia:
Hakkaa, hakkaa
puita jo takkaan,
huurteinen huoneesi vilussa on,
metsäsi nukkuu,
voimasi rukkuu,
luonto on puhdas ja koskematon!
Turpeita käännä,
kantoja väännä,
kynnä ja kylvä ja kuokalla lyö,
voimasi kerää,
metsäsi herää,
elo on voima ja voima on työ,
veri on nuori,
nouse kuin vuori
ylitse yön sekä syvyyden,
maa-emo kantaa,
maa-emo antaa
uusia sointuja nuoruuden!
Hakkaa, hakkaa
puita jo takkaan,
kuistille pääskyt jo pesihin saa,
höyryy jo hirret,
sulaa jo kirret,
armas on aurinko, vihreä maa!
Ääni:
Visko ja riisu, riisu ja visko,
ei ole rauha vallassa vahdon,
nöyrry edessä taivahan tahdon,
ristiäs kisko, ristiäs kisko!
Ma katsoin virtahan vierivään,
sen ontto kohina huumas pään,
näin synnin tarhat ja kalman ukset,
näin kaikki katalat aatokset,
ne rintaan hiipi ja rintaan syöpyi,
ja riehui hirveät kiihoitukset
ja sielu varjoihin yöpyi.
Mit' ennen halveksin, taas sen näin,
ja siihen tuskissa tarrauin,
näin silmä silmästä kurjuuden,
ma pahan pitoihin syöksyin suin,
näin epätoivon ja hurjuuden,
mi omaa sydäntä syö ja sortaa.
Maa musta aukeni allani,
näin jyrkän, viettävän kuilun taa,
näin tummanvihreän näljäportaan,`
se syviin uumenten pohjiin johti,
siell' liehui lieskat ja kalskui raudat,
ja näkyi hiiluvat himon haudat,
ja vaipui vale ja kaunistus,
kuin synkkä helvetin heijastus
vain totuus tulessa hohti.
Ma varjon irstahat ilot näin
ja selväin päivien valko-aaveet
ja pala palalta riistettiin
pois lapsuusaikojen kauniit haaveet,
mun satumekkoni riisuttiin
ja kaikki ihannepylväät kaatui,
mit' ennen kauniiksi aina näin,
nyt oli virvojen harhatulta,
vain tyhjää ilmaa ma haparoin,
ja kiilsi sormissa musta multa,
ja sydän, sydän se paatui.
Ma katsoin virtahan vierivään,
ma vaivuin, vaivuin vain syvempään.
Marjon henki:
Ma tulen taas
kuin vieras kutsumaton,
mun silmäni sinua seurannut on
ain äitisi laudalta asti.
Ma kuuntelin yössä huountaas,
kun kyynelet rintaasi kasti,
ma tulen, kun sieluss' on sydänyö,
kun luistat varjojen valtaan,
ma tulen, kun sydän huutaa ja lyö,
ja elämä työntää sun altaan.
Et minua välttää voi,
oi, kuuletko, kuinka itku soi,
nyt varjoissa vaeltaa saatto,
ja vuorta jyrkkää se käy,
eikä yhtä tähteä näy;
tuolla liitää äiti ja taatto,
ne katsovat toisiaan
ja oottavat aamua vaan,
oi, miksei koita se aamu?
Etkö näe, että turha on työsi,
että elämä huokuu hallaa,
se sua polkee ja tallaa,
ja pian olet jäljetön haamu,
nyt tullut on viime yösi,
nyt tule, ma käteni tarjoon,
ma vien sinut varjosi varjoon!
Toinen ääni:
On loppunut varjojen valta,
nouse, nouse kuin kontio hangen alta
ja kourasi iskuhun nosta
ja kosta,
käy ja rynnistä, konnille kosta
ja uhkaa,
lyö ja polje ja tuli ne nuolkoon,
majat polta, ne kanssasi kuolkoon
valkeaan tuhkaan!