Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin,
ja airut porteilla toitotti niin,
että lämpeni vanhat seinät,
kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi,
suven rannoilta haahdet viestejä toi,
suli silmut ja heräsi heinät.
Yli tornien pääskyset kiitivät pois
kuin riemun huumeessa kaikki ne ois,
kotipuilleen ja suuriin metsiin.
Tuli pohjan puolelta taiturit taas,
tuli rammat kainalosauvoineen,
joit' talvi ja taudit hankehen kaas,
tuli tervehet teerenpilkkuineen,
tuli toivorikkahat huiluineen,
jotka uusia riemuja etsii.
Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen,
join lähteestä täysin kourin,
elon lähteestä rautaista rohtoa join,
kuin sairashuoneesta hiivin ma pois,
missä talven kuumeessa hourin.
Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai,
ja mielessä väikkyi helluntai,
maa synnytystuskia kantoi,
madot, toukat ne ryömivät päivää päin,
lehon linnut ne kiistasi lehvillään,
veron kaikki ne Luojalle antoi.
Ja Luoja se oli kuin tarhuri,
hän yrttejä höysti ja hoiti,
hän karsi ja kylvi ja muokkaili,
mesinesteillä haavoja voiti.
Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin
ja ma kuljin päivän kumpuja päin
surusilmin ja hilpehin huulin;
uus maailma heijasti haluineen,
suli rintani riemuhun lämpöiseen,
kun naisen naurun ma kuulin, --
se soi kuin kirvisen laulu soi,
kun hanget sulana soutaa,
kun valjeta alkaa synkeä yö,
ja päivä se kutoo poutaa.
Ja neidot asteli kaivon luo
ja varret vetreät liikkui, läikkyi,
siell' usein naisen ma nuoren näin,
kuin siniudusta silmä väikkyi,
hän katsoi maahan kuin etsijä,
kuin yli kasvojen hyväillen
hän katseen hiipiä salaa antoi;
kuin hiljan itkenyt yksin ois
hän katsoi kaihoten pois
ja tietä kulki niin hiljalleen
ja saviruukkuaan kantoi.
-- Ja kerran illalla lempeällä
ma käden hiipien käteen vein
ja hiljaa nostin sen huulillein,
ma siirsin silmiltä hienot hiukset,
kuin metsän hämärään katselin,
miss' soiluu rimpien sinisaaret
ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret
kun päivä puhkevi pilvistään,
kun auer aholla karkeloi
ja jossain kaukana koski soi.
"Et impi ihana surra saa,
kas päivä paistaa ja kevät koittaa,
ja kaunis, kaunis on Luojan maa;
voi, saanko syömmes nuoren voittaa,
oot mulle rakas, ma yksin jäin,
ma usein silmäsi surun näin,
ja istu varjohon vaahteran,
niin kerron sulle ma tarinan:
Ol' ennen vuoressa velho suuri
ja sillä Taaria, tytär nuori,
se velho ihmisten verta joi
ja vuori tuo oli kammon vuori.
Ja laaksoon Taaria hiipi öin,
kuin impi eksyvä itki hän,
niin huomas kerran hän paimenen
ja taikahuilulla soittaen
hän pojan tenholla täytti;
hän kammon vuorehen hänet vei
ja porttiin vitsalla hiljaa löi,
ja katso, kristallisalit loisti
ja seinät helmissä säkenöi,
hän sala-aittojen aarteet näytti
ja sanoi: kaikki ne on nyt sun
ja sinä olet nyt mun!
Se paimen kullassa käydä sai,
hän illoin Taarian syliin syöksyi,
ja lammaskarjansa unohtain
hän kammon vuorehen yöksyi.
Öin häitä hurjia viettäen
hän kaikki hekuman ilot maistoi,
vaan kaikki ilkkuen katosi,
kun vuoren raosta päivä paistoi;
nyt verta vuotaen jaloistaan
hän kulki kammoten seinää pitkin,
hän huusi hulluna karjojaan
ja kaiku vuoressa itki. --
Ja ole sinä mun Taariain,
mun hyvä, valkea Taariain,
mun valkoruusuni, ruusu mun,
sä sydänaarteesi mulle näytä
ja tyhjä rintani toivein täytä,
ma suruss', onnessa olen sun,
ja kammon vuoria välttäin ain
me rauhan laaksoja käymme vain!"
Ja silmät silmissä lepäili
ja hymyellen ne hyväili,
näin niissä lempeän leimun,
hän otti kädestä kuiskaten
ja läpi kujien kulkien
hän majaan matalaan vei mun.
Hän neitsytkammioon saattoi mun,
miss' uudin hämyssä häilyi,
ja siskat häkissä sirkutti,
ja kuvat seinillä päilyi:
näin lapsi sylissä Maarian,
näin idäntietäjät, aasinsoimen,
näin harpuin soittavan Daavidin,
Saul istui kullalla loimen. --
Ja puolatuolissa vanhassa
siell' mummo sokea kiikkui,
hän kiikkui tylsissä muistoissaan
ja kellon heiluri liikkui.
-- Taas lemmen juhlia viettää sain
ja tunteen tulta ma liehdoin,
taas suonet paloi ja rinta löi,
ma käden varrelle kiehdoin,
ma kuiskin korvihin ruusuisiin,
naissielun soppihin hiivin
ja hetket kiiti ja aika lens
pois illan punaisin siivin:
"mun suvipääskyni ainoinen,
mun oma ruusuni valkoinen,
ma tahdon ystävät unhoittaa,
vain sua tahdon ma rakastaa,
ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan
sun huultes iloon ja hekumaan,
vaan sulle aarteit' en antaa voi,
en helmisolkia joutsenkaulaan,
vain kukkiin hiuksesi palmikoin
ja jalkais juurella leväten
ma tahdon sinusta laulaa
niin, että nimesi lentää voi
ja maineen siivillä kauvas soi;
ma annan sulle mun kanteleeni,
ei muuta aarretta ole mulla
ja silmiis katsoa tahdon vaan,
on silmät ihanat sulla".
-- Ja yössä soutain me kuunneltiin,
kun sammui kaupungin humu pois,
kun äänet, askeleet kauvas haipui,
ja tornit, taitteiset harjat, puut
ne hienoon hämärään vaipui,
vain haavat helisti lehtiään
ja käet metsästä kaukaa kukkui,
pää siiviss' sirkatkin uneksi,
myös mummo tuolissa nukkui.
Ja kului suvi suloinen
kuin pääskyn viserryksin
ja korvissani soitto soi,
se soi kun kahden kujersin
tai kulkiessa yksin.
Ma sokkeloissa harhailin,
en käynyt ystävissä,
ma loistoteitä välttelin,
vain luona pienten hökkelein
ma kiersin kujapolkuja
syysillan hämärissä.
Ma ilkuin tuulen ulvontaa
ja astuin raikkahasti,
kun vilu viilsi rintaani,
ja sankka sade kasti,
ma aatoksistain lämpenin,
ma hämärissä hyräilin:
"Nyt armas seisoo ovellaan
ja kukat loistaa povellaan
ja tulet akkunastaan,
hän katsoo tietä pitkin pois
kuin askeleita kuulla vois,
hän juoksisi jo vastaan.
Taas majassaan hän askaroi
ja pöydän pölyt poistaa
ja sanojani sadottain
hän tarinoiden toistaa,
hän katsoo milloin kelloa
ja kallella on pää,
hän milloin peiliin kurkistaa
ja hiukan hymähtää.
Hän liikkuu niinkuin keijunen
ja sukkasilla sippaa,
hän suutelevi ruusujaan
ja sulkee kirjelippaan,
hän puhuu laululinnuilleen
ja siemeniä antaa,
hän laulujani hyräilee
ja kuvaani hän kantaa.
Hän sateen ääntä kuuntelee
ja lampun syöntä nostaa,
ja odotus niin autuas
se loistaa katsannostaan,
nyt kuuli hän mun tulevan
ja silmät lyö ja säihkyy,
hän kyykistyvi oven taa
ja poven aallot läikkyy,
hän uutimista kurkistaa
ja rintaa vasten lentää,
hän tuhertaa ja kuiskuttaa:
sä tulit, tulit sentään!"
X
Ma muistan vielä himmeen puolikuun,
kun juoksimme me merenrantaan,
kun aallot myllerteli möljällä,
ne pieksi soraa sekä santaa,
puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle,
ma muistan kuinka solkes helkkyi,
lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan,
ja majakasta heittosäteet välkkyi.
Toin sulle punertavan simpukan
ja sitten kalliolla istuttiin:
"kas meri musta on ja mieluinen,
niin koleasti karit ruskaa,
nyt pahat henget pääsi kahleistaan
ja niill' on tuhansittain tuskaa,
ne kiipee pursihin ja mastoihin,
ne tielle särkkiänsä nostaa,
ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan,
ne laivureille vanhan pilkan kostaa,
ja merenpohjan haaksirikkoiset
taas herää, jaalat, laivat hukkuu,
ja merimiesten vaimot vaikertaa,
ei pienet kehtolapset unta saa,
ja hyvät haltiat ne nukkuu.
Öin vettä pitkä, musta varjo käy,
kun aavelaiva esiin hyökkää
pois ohi kelmeen merenkulkijan,
mies punaviitta peräpuulta nyökkää,
kuun valossa hän hetken heijastaa
ja tuokiossa yöhön katoaa.
Lyö silloin salama kuin säilänpää
ja välähtävi suuntaan kuuteen,
kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa,
kuin orava se mastoon kiepsahtaa
ja katoo synkkään avaruuteen,
ja pilvet aavehina kokoontuu
ja taivas pallosilla paukkuu,
pois sammuu majakasta valkeat,
veen koirat karikoilla haukkuu.
-- -- --
Oi, katso länteen päin tuon pilven taa,
maa merentakainen on siellä,
siell' inehmot niin liedon valkeat
maan mustaan nisuansa kylvää,
se maa on muistojensa vanha maa,
siell' luetahan kivilaatoilla
työt isäin päässä riimupylvään.
Se maa on seikkailujen suuri maa,
siell' on mun heimopuuni juuri,
sielt' idän merelle mun taattoin sous,
nyt hajalla on suku suuri,
hän näille kallioille kerran nous
ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti,
kuin vieras vaeltaja tuli hän,
maan valan teki, tilkun osti,
hän täällä tahtoi raataa, rakentaa,
maan surut sekä riemut jakaa;
ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun,
hän täällä nurmen alla makaa.
Ja sentään vieras mulle on se maa,
sen hengess', ilmassa en elää saata,
ja kahta rantaa aatos harhailee,
kaks mulle luotiin kotimaata,
ma ristiriitain lempilapsi lien,
ma kahden rajakunnan kieltä haastan,
ma katson koko laajaa maailmaa,
mut sydän laulaa synnyinmaasta,
miss' itkin lasna sekä leikin löin
ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa,
miss' sieluuni sain korven kohina
ja missä surun kannel kaikaa.
Ja sinne, sinne minä ikävöin,
miss' oranssit ja palmut kukkii
ja neitoin mustat silmät säteilee
ja omaa tietään syöksyy lempi,
miss' soipi kitarat ja palaa katse,
kun liikkuu kuutamolla gondolit
ja sykkii sydän tulisempi...
-- -- Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy,
oi, katsos pilvill' on jo verta,
pois siirtyy sinusta mun silmäni,
ma rakastan vain suurta, aavaa merta,
en voi, en voi sun silmiis tuijottaa,
et tunne tuskieni syitä,
nyt kaukana ma kuljen sinusta,
ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä,
mua suutele, oi tyttö, suutele,
on veto viekas näissä lakkapäissä,
ah, kuule ulapalta kelloja,
nyt olkaamme kuin etelässä, häissä...!
Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua,
sun kuilun kallioihin heitän,
ei, ei, oot sydämmeni puoliso,
sun valkoruusuihin ma peitän,
on meri äitini, on isäs kallio,
veen suolapisarat ne otsaan sinkuu,
kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy,
hääharput myrskyn alla vinkuu!"
Ja varjo tuli kuin varas yöllä,
kun ootin kultaista sarastusta,
kun istuin kannella kuunnellen
ja tunsin iloista aavistusta.
Hän lukot tiiralla aukasi
ja siirsi ovelta vahvan salvan
ja vuoteen taakse hän tassutti
kuin iskuun nostaisi kalvan:
"Ma tulen taas
kuin vieras kutsumaton,
kun mielesi hilpeä on,
ja voimasi lemmessä viihtyy,
se oon, joka maljasi kaas,
kun naistasi naurattain
sun laulusi lentää ja kiihtyy.
Ma tulen, kun tanssi tulinen käy
ja helliä kieliä kosket,
ma tulen kuin viima viluinen,
kun innosta polttaa posket,
ma tilkkasi loppuun juon,
ma Tuonen tuoksun tuon,
kun päivä sun silmäsi kohtaa,
ma sädettä kiertäen käyn,
ma sekoitan kauneimman näyn,
mun löydät, kun vallan vastaista hait,
ma olen sun varjosi henki vait. --
Etkö näe, että kaikki on turhaa,
että kaikki muuttuu ja maatuu,
kas tähdet sammuu ja kuluu kuu
ja palaa lehti ja lahoo puu
ja elo itsensä murhaa.
Ja kuule kumeaa kohinaa,
on ylläsi maa ja allasi maa
ja haudalla ristisi kaatuu
ja tulee yö,
kun sydän ei lyö,
ja kaikki on lunta
ja syvää unta,
nyt tule, ma käteni tarjoon,
ma vien sinut varjosi varjoon!"
Ma syöksyin kadulle avopäin,
vaan varas asteli jalan jälkeen,
näin kaukaa akkunatulen välkkeen,
ma hiivin siniseen kammioon,
se seisoi akkunan alla taas
ja majaan tahtoi se tulla.
"Hei, nouse, tanssia tahdon nyt,
lie säästöss' iloa sulla,
ma tahdon juoda sun ilos pois,
nyt ollos suuri ja ollos sorja
niin, ettei suru mua saada vois,
sen tahdon patjoihin kuristaa,
se piillen nurkkia pitkin pyyhkii,
nyt laula viehkeä, kaunis orja
ja soita kuherruskanneltas,
voi, miksi kantelon kielet nyyhkii?
E! Onnen arpaa me heittäkäämme,
ken voittaa, onnensa saavuttaa
ja kultakruunussa vaeltaa,
ken hukkaa, kohtalo kaataa sen
ja kulkee hautaansa horjuen,
nyt heitä, kohta sen näämme!
Ma maljas juon ja ma onneks juon,
taas aika armaana vierii,
luunopat hyrräten hyppelee
ja vuoteen poimuihin kierii...
Nyt käsi silmille, hiljaa, hys,
sun ensin arvata annan,
kas niin, sen kohtalon aavistin,
nyt syliss' sua minä kannan,
nyt sulla onnen on kultakruunu
ja multa vielä sa sauvan saat.
Oi, auta, auta, ma vaivun jo,
ma polvin seison jo surun suossa;
oi, mikset ovea telkkinyt,
kas, suru katsoo ja seisoo tuossa,
se nostaa vasenta kättään jo
ja palaa punainen soihtu,
sen suusta kirous kimmahtaa
ja mustain mahtien loihtu!
-- niin hyvä, hyvä sä mulle oot,
tuo päähän puhdasta lunta,
ma silmäis sinessä päilyn taas,
kai näin ma sairasta unta,
sä oot kuin sisko ja morsian,
mun sisko sirkkuni, rukka!
Ei, ei, taas silmies liekit nään,
sä oot kuin tulinen kukka;
oot muille mairea, tiedän sen,
oon sua seurannut väijyillen,
et lunta tuo, sinä tulta tuot
ja kaikkein eessä sä keimaat,
sä silmän lumeiksi koreilet
ja sieluun hehkusi tahrat leimaat.
Sä olet Taaria, velhon impi,
sä hiivit rauhani laaksohon,
oon syönyt juopukanmarjoja
ja kuullut äänesi kiusausta,
ma outo, onneton paimen oon,
nyt huudan vuoressa karjoja,
en koskaan astu ma aurinkoon,
ma käärmevuoteilla olen maannut,
oon kanssas nauttinut kaikki synnit,
ma rikoin tuhlaten luonnon lait,
nyt rankaisun olen saanut.
Ma myrkkyherkkujas armastin,
kun toista itkin ja kaipailin,
kuin hullu suutelet vielä mua,
nyt huudan julki: en lemmi sua,
en sulle kaikkea antaa voi,
ja maassa sielusi mataa,
et kanssain sointua, nousta voi,
et käydä, loistossa linnunrataa,
ja yhtä, sitä ma lemmin vaan,
mi täyttää vois minut kokonaan,
hän oisi elämä kirkas, uus
ja hetki, yksi ja ikuisuus.
Pois, mene pois, olen onneton,
ken on mun osani, myöty on,
ken kanssain suruni jakaa tahtoo,
se suistuu elämän erheisiin
ja hurjan pyörtänön ristivahtoon,
se rannan kiveksi jäädä voisi,
tai aalto kuolleena toisi!"