Ma vuoteen oma olin, hourailin
kuin kulkisin ma yössä Valpurin
pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin;
siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:
Soittoniekka:
Ei taiteena saa soittoani kuulla,
kun soitan vanhan varkaan sääriluulla,
-- ei "korvaa" ollut hällä, vastasukaan
hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; --
se inhimilliseltä kuuluu sentään,
sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää,
ma tahdon säistää näitä käräjöitä,
muut tutkii tulokkaamme synnin töitä.
Juoskaa kaikki kauniit naiset
kuin ois meillä naittajaiset,
miehet näin
naisia päin
ylös kirkon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, naksaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Te tiedätte, on elämä kuin hiekka,
tää mies ol' ennen suuri taideniekka,
hän kodillensa monen ilon toi,
ja hovissakin viimein lauluns soi.
Syyttäjä:
Ma myönnän, kodissa hän oli arka,
kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.
Puolustaja:
"Jumalalle" hän kerran almun antoi,
taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi,
hän koulun läpi loistavasti kulki,
sen opinherrat usein lausui julki.
Syyttäjä:
Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan
ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.
Puolustaja:
Hän laulu-innon tunsi, tuli taito,
ja säkeet sousi puhtaina kuin maito,
hän vältti turhaa veren huvitusta,
ja puku hällä oli siivon musta.
Hän kulki aina kuten tapa sääsi
ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi,
ei ollut tyly, hiukan turhantarkka
ja vieras hälle oli viinisarkka,
ei naista naurattanut pilan vuoksi,
hän neuvotellen kulki tädin luoksi,
hän istui usein yksin kammiossa,
ja aatos harhaili vain auringossa,
siks sinipuhdas oli laulu aina,
hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina.
Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi,
hän oli aatteen hyvä ylipappi,
hän jakoi lempeästi lahjojansa
ja kiitollisna katsoi häneen kansa.
Ei kultaa kumartanut vaikka säästi
ja lauluja hän helokimpuin päästi,
sai tähtiä ja kiitospalkinnoita,
näin kunniassa astui kukkuloita.
En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää,
hän oli mies...
Syyttäjä:
Ei, ei, jo riittää, riittää!
On tietty kyllä miehen mielen laatu,
ja laulun taito oli muilta saatu,
ui runosuonensa kuin punaveessä,
hän istui legendat ja kirjat eessä,
niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä
ja siihen sitte aina kukkaiskieltä
ja omaa lallatusta yhteen liitti,
nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti.
Kuin valon vartija pää kallellansa
hän kultapuikoin näppi kanneltansa,
siit' alkoi kumarrella sinne, tänne,
jos milloin itä suosi, milloin länne,
hän tunteillansa aina liehakoitsi
ja suurten porstuoissa pokkuroitsi,
kuin varas hämärissä näin hän viisti
ja muilta leivän sekä innon riisti.
Hän kulki kuin hän oisi leito lammas,
vaan salaa kasvoi juorun torahammas,
hän sillä monen puhtaan maineen murskas
ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas,
vaan kun ei näkemässä ollut muita,
hän hiihti hämärässä kujansuita.
Niin auliina hän aina kuiskain hyppi
ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi,
hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi,
hän oli kaikkein suuntain sekamiesi,
hän kulki niinkuin laupeuden sisko
ja liukas oli niinkuin sisilisko,
jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki,
se yhteen luikersi ja ojaan loikki,
taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki
ja yön ja päivän tapahtumat urkki,
hän oli naisten mies ja miesten hupsu
ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.
Soittoniekka:
Tää tuntuu epäinhimilliseltä,
nyt keltä totta kuulee, väärää keltä?
Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi,
ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi
ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa?
Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa.
Heisaa, jalka vasten jalkaa,
nyt se huima lento alkaa,
miehet näin
naisia päin
ylös kirkon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, napsaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!
Puolustaja:
Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta
ja kaiken kauneuden rumennusta,
jos ystävänsä todistaisi tässä,
niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä,
vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen
ja sydämmestään vielä vuotaa hurme.
Hän oli holhottini veli parhain,
se liitto solmittiin jo lasna varhain,
kun leikkivät he kilvan kuninkaita
ja kummallakin oli alamaita.
Hän taideniekka oli köyhä, kurja
ja silmissänsä oli välke hurja,
hän joi, -- se sanottakoon ohimennen --
ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen
nyt harhailivat kukin eri teitä.
Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä
ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita,
hän kävi sotaa vasten mahtajoita
ja ilkkui itseään ja omaa maataan,
hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa,
hän kansaa villitsi ja muita potki,
näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki.
Hän uhmallansa itsensäkin suisti
ja yhä syvemmälle soraan luisti,
hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan
ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan.
Tuon holhottini otti hoitohonsa
ja puhdisti myös karun kantelonsa,
hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan
ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa,
hän iski runosuonta, tukki vuodon,
näin kaikelle hän antoi uuden muodon.
Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan
ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa,
hän leipää antoi sekä vaatteet osti
ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti,
hän miestä kuljetti ja käsin kantoi
ja kaikkialla hälle arvon antoi.
Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi,
ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi
ja kulki entisillä julkiteillään
viel' ihmetyttäin salasäveleillään.
Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee,
kuin laululintu nukahti hän hankeen.
Ja ystävä se itki haudallansa
kuin enkeli ja soitti kanneltansa,
hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti
ja lensi sinne, mistä iltatähti
luo valjun katseen kurjaa maata kohden, --
vain jäljell' oli aatteittensa hohde,
ne kirkkain siipisadoin alas sousi,
kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi.
-- -- Myös avustaan hän puhui hiukan verran:
"vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran".
Syyttäjä:
Kun piru enkelinä itkee missä,
on ilo suuri silloin helvetissä.
Tuo näyttelijä temppujansa taisi
ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi,
hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan,
kun pahatunto hääri kuiskaajana.
Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta:
mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta
ja jota äsken herjailtiin niin julki,
jo eläissänsä varjon lailla kulki. --
Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa
ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa,
maan madollekkaan ei hän pahaa suonut.
Ja Luoja oli hälle lahjat luonut
ja otsaan tuhat neron kipenöitä,
ne lensi kauvas läpi Manan öitä. --
Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa
ja katso, päivän valoon nosti kultaa,
vaan katinkullaksi se luultiin vielä,
sai käydä tuntemattomien tiellä;
hän synkän suuri oli sanaa vailla,
mi sytyttäis, kun pimeyden mailla
hän yksin kantoi suurta salaisuutta
ja etsi porraspuutaan, uraa uutta.
Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli:
"kas tuo se kultaa löytävänsä luuli,
hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu,
kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu;
hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas,
et vastaa, houkko, huono lie sun virkas!
Mies tuskin itse hulluutensa tiennee
ja pilvilinnoissa sen kulta lienee,
hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun
ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun,
mies kuussa tervapaitahan sun käärii,
jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!"
Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet
nous etehensä nahkasielut pienet,
hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi
ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi,
ei voinut ristiänsä loppuun kantaa
ja sortui yöhön sekä mieronrantaan.
Nyt tuli "ystävä" kuin kiusan henki,
vei säälillänsä voiman viimeisenki
ja otti hänet niinkuin armohonsa
ja muutti huvinieluks kantelonsa,
hän siihen viritteli vieraat soinnut,
vaan sydänääntä ei hän riistää voinut.
Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan
ja muokkaeli vanhaan seuratapaan,
mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa
ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan
ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa,
kun rikkaat armostansa palan viskaa,
nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä
kuin katkeraa on toisen leipää niellä,
hän itsellensä yksinollen kosti --,
ja toinen suurikiitoisia osti.
Kuin kantanut ois hyvän teon iestä
nyt syytettymme kuljetteli miestä,
kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa
ja selvitellyt saaliin loppuhintaa;
sai katsomahan sitä hieno seura
kuin ois se markkinoilla ihmepeura.
Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs
ja toisen torvi sekä tukipylväs,
hän antoi hälle muka uudet aatteet,
kun puki ylleen vanhat pitovaatteet.
Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä
ja salaa kantoi kateuden kyitä,
hän valekyynelillä silmää vetti,
näin itseään ja ystäväänsä petti.
Hän päivä päivält' tunki lähemmälle
ja kaiken turhuudesta puhui hälle,
hän repi haaveita ja maalas mustaan
ja salas aina sivutarkoitustaan.
Hän istui niinkuin kullanahne saita,
kun ystävä taas liiti hengen maita
ja jännitteli suurta siivenjousta
ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta
ja kauvas aarreaittoihinsa johti,
miss' suuren sielun hengen helmet hohti,
ja näytti maailmansa, uran uuden
ja ilmaisi sen suuren salaisuuden...
Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan,
hän näpisti ja kätki arkkuhunsa,
öin kammioon hän itsensä nyt sulki
ja paperilla hanhen sulka kulki.
Hän vihdoin levon itsellensä myönsi,
taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi.
Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla
ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla,
ei siitä noussut kultakuiskehilla,
hän liiti Manan mailla avarilla.
Ja syytetty se koikkui haudallansa
kuin korppi huutain sala-ilojansa.
-- Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta,
ja satoi säkeitä kuin taivahasta,
kun kammiossa niinkuin itse synti
nyt vainaan runovarsoilla hän kynti,
hän arkustansa tuhlas kaikkialle,
ja lehdet lensi kauvas maailmalle,
ja tuli kansaa maita, mantereita,
toi kultaa kuninkaat ja laakereita;
hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti
ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti,
ne huusi hänet hengen kuninkaakseen,
hän huusi laulun laaksot alusmaakseen
ja keskell' loiston, maineen, helyriimein
hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein.
Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla,
hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla
ja kirjaellun hautakiven luona
viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona.
Hän tänne tuli yöllä alastonna,
haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!
Puolustaja:
Oi, herää haudassasi henki suuri
ja nouse, kerro kaikki perin juurin!
Henki (kauhasta):
Ma unta elämästä näen vain,
ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!
Puolustaja:
Ma asiassa lykkäystä vaadin,
ens' istuntohon valituksen laadin.
Syytetty:
Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!
Soittoniekka:
Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa!
Minä hoppu, sinä hoppu,
se on kaiken laulun loppu,
miehet näin
naisia päin
ylös kukon viirihin,
alas kuuteen piirihin,
niksaa näin, naksaa noin,
nytkös vasta soittaa voin,
jotta luut ja kallot kolskaa,
täm' on vanhaa kuolinpolskaa!