Muestellessaa ja puhhuissaa entisiä tappauksia sano Lahe seppä
tavallisest, että:
— Kyllähää minä sen muestan, niinku öylöse päevä — sillonhaa se olj
läskisenä talavena.
Tokkopa lie kettää, joka ei oes kuullunna puhuttava lumisesta tae
lumettomasta talavesta, mut harvantoajassa soattaa niitä olla, jotka
läskisestä talavesta on sattunna kuulemaa.
Voan ennenku ruvetaa siitä talavesta hoastelemmaa, pitänöö ensiks
jottae itestää Lahe sepästä maenita. Se seppä asu Kurklahe rannalla
meijjä pittäässä, jopa miltei meijjä kinkerissäe. Merkillistä kyllä,
ettei sitä kututtu Kurklahe sepäks — varmaanni siinä ajettii takkoo
lyhhyyttä, vaekka savolaene sannoo, ettei hätäkiirettä ou muussa, ku
kirpu tappamisessa. No, — niin — minkäpäs tähe ei, tästä sanonnasta
huolimata, seppee juur lyhhyyve vuoks kututtu Lahe, eikä Kurklahe
sepäks. Mikkää moankuulu ammattimies ei se seppä ollunna ja pikku
rähjähää sillä olj pajjae. Mut jottae se kuetennii osas takkoo
kalakutella ja ku paekkakunnalla ei toestakaa parempoo ollunna, pitj
Lahe seppää turvaatuva niin rikkaehe ku köyhiinnii, ku sepittämistä
sattu ilimestymmää, etennii vähäpättöesempiä tietettäviä. Jos toas
voativampia takkeita olj suoritettavana, sillon olj etittävä seppee
etempätä. Siitä sitte johtu, ettei Lahe sepällä juur millonkaa ollunna
liikatyötä, eipä kaekistelle tarpeekskaa ast, lukkuuottamata kevättä ja
keskkessee, jollonka kyntökojjeita ja viljanleikkuuvehkeitä
korjuuteltii ja käyttökuntoo laetatettii. Ja ku ansiotöetä ei ollunna,
olj tietyst tulottii sitä mukkoo, niin että elämine sepä mökissä olj
piente puutteihe kansa semmoesta voan kittuuttamista, joskohta ei
suoranaesta näläkeekää nähtynä. Mittää harvinaesta ei ollunna, että
sepittäjät toe evvää matkassaa syötteeksee sepä ja site peästäksee
pienemmillä rahamänöellä, eikä tietyst emäntee ja poekookaa tyhji sue
jätetty kahtomaa, mitenkä seppä sae voeta sekä mueta särpimiä poskeesa
pistellä, voan tarjottii niillennii. Mut ku tämmöestä makkee leivä
juhloo olj enimmäkeee kevväellä ja kesällä, olj se läskine talav
erityene sattuma, oekee onnenpotkaus, joka takertu sepä muestluuhu niin
kovvaa, että se joka kerta pilikistääty sieltä esille, millon seppä
entiste talavii tappauksia sattu muestelemmaa. Ja niin merkilline se
sattuma ja onnenpotkaus ollii, ettei sitä malta olla kertomata.
Muutamana syksypäevänä tulla pomaht sepä pihamoa iha täpösetäytee
Leppävirra mustalaesia, mut lienöö niissä toestennii pittäehe Kaeni
jäläkeläisiä ollunna. Ja kyllä siinä olj pirpoo pihamoalla: niitä olj
vanahoja ja nuoria, miehiä ja vaemoja sekä lapsmankaroeta, vaekka
kuormavitalla kannettavaks. Mut montahaa niillä olj hevostakkii ja niin
tavattoma suur sikakornikas, ettei ymmärrä mihinkä sitä vertoes muuhu,
ku elehvanttii, jos kuka on sen elläeme nähnynnä. Se olj niin
lihavakkii, että sitä olj kärrissä kuletettava, niinku ruustinnoo. Ku
seppä rupes pelekeemää, että mustalaeset varastelloo koko möki
puellepaljaelle, läht se tupasalle silimeepitämää ja jätti 12-vuotise
poekasa, joka olj paletta paenamassa, pajjaa vahtmieheks.
Ensaluks mustalaeset ruehnas ja mantu sekä juomoo että ruokoo, luvate
siunailla ja rukkuilla, että kaekki annit tulloo moninkertaesest
palakituks. Mut seppä sano, että:
— Elekee työ, hyvät immeiset, meiltä pyytee, ku tässä iteltäe tahtoo
suurukse maku suusta unehtuva.
Sen kuultuvaa ne näytti ruppeeva omasta takkoosa ruokapuuhaa, nimittäe
se akkaväk. Miehet toas ja poekavolokit läks kerräelemmää rannalta
ruohoja ja kortteita sekä mueta heiniä hevosillee. Sikasa ne lask
kärristä moaha. Se rupes lihavalla kärsällää hetj tonkimaa, vaekka sen
olj lihavuutesa tähe hankala liikkuva.
Mut tuski olj naesmustalaeset soanna piisii kantamasa risut ja lastut
syttymää ja miehet tullunna tuppaa, ku pihamoalta alako kuuluva hirvee
vinkumine ja reäkymine, niinku puole moalima pahaeäniset pillit oes
ruvenna vonkumaa. Se sitte vasta olj kirkumista! Ja kahtomaa hypättyvä
huohmattii sika istuellaa pyörimässä, niinku tukkilauta kela sitä
pyöritettäissä. Mut tukkilauta kela ei kuetenkaa vingu ja reävy niin
kauheest, ku se sika tek. Tuntu iha siltä, ku sitä oes elävältä pieniks
paloeks leikelty. Se olj semmoesta kirkumista ja pyörimistä, että
hevosettii rupes pelemuvammaa ja korskumaa.
— Hai kiimaa suskelisuijjaa — sikkaa on tullunna pyörätaut! Tuolla
sepällä kirotulla on varmaannii niin pahat silimät, että se kahto
sikkaa pyörätauvvi... Lähetää nyt hetj tästä paekasta, ettei pyörätaut
tartu meihi... Joutukee pistämää hevosia aesoe ja kantakoo lapset ja
tavaranne kärrii... Mut elekee männä lähelle sikkoo. Joutukee,
joutukee... hai kiimaa suskelisuijjaa... Ja tarttukoo pyörätaut siasta
seppää, ku seppä pahoella silimillää sen sikkaa kahto, ja puristakkoo
sen suolet tukkoo, niinku huosiame, ja kuevatkoo kaekki sisukset yhtee
koppuraa... Luoja nimessä... joutukee tielle! Hai kiimaa
suskelisuijjaa...
Tällä tavalla kirku vanaha mustalaesakka, joka taes olla koko laumma
emä ja johtaja. Se olj harmoopäene ja kurunoamane sekä näytti
pahimmalta noejjalta. Se juosta lynkkäs sepä mökistä pakkoo, mikä
käpälistä keänty. Ja siitä pakokauhu tarttu toesiinnii: ne rupes
juoksentelemaa ja huutamaa, niinku mielettömät. Ykskaks olj hevoeset
valjaessa, kimpsut ja kampsut kärrilöessä, joehi lapsmankaroeta
viskattii niinku peltoo kivetessä kivijä raunioo, että niihe peät yhtee
kolokki. Ne mankarat parku ja huus, niinku sus oes niitä roavellunna ja
repinnä. Sitte lähettii männä huristammaa tuhattulisella kiireellä. Ja
se vanaha akka juoks eillä sekä huus, että:
— Joutukee, joutukee!... Hai kiimaa suskelisuijjaa...
Ja niin koko mustalaeslauma katos näkymättömii. Sika voan jäe pyörimää
ja voevottelemaa, niinku paholaese riivooma.
Seppä läht pajjaasa poekoosa kahtomaa. Sitä ei ensaluks näkynnä missää.
Ku alaspäe pylläätelystä hiilivakasta kuulu jottae niiskuttamista,
kiskas seppä vaka pohjallee. Siellä hiilii seassa olj poeka itkee
turskamassa ja peloallaesena valittel, että:
— Ku se sikakornikas tulla ryöhäs tänne pajjaa ja minä sitä pelekäsin,
kuumensin minä ahjossa poltinoran punaeseks sekä pistee söhäsin sitä
takapuolee, niin että oekee suhaht ja savu pölläht. Sillon se kyllä
hetj läks pajasta poes, mut rupes tuolla pihamoalla pyörimää ja
vinkumaa ja vielähää se yhä parkuu... En minä muuten oes pistännä, voan
ku minä pelekäsin, pelekäsin...
— No, ei sitä kauvva tarvii pelätä, eikä se kauvva ennee vingukkaa, ku
nyt peäsin perille, minkälaene pyörätaut siihe on tullunna, sano seppä
ja mänj pajasta tuppaa.
Ku seppä sitte tuvasta tulj takas, olj sillä muvassaa pyssy, jonka perä
se nost poskellee, kahto toesella silimällää — ja nyt vasta se seppä
pahalla silimällä kahto — sekä pammautti ampuva sikkoo ohtaa. Se
koatuva kellaht syrjällee, niinku ammuttu aenae. Ja sillon loppu
vinkuminennii.
Seppä anto poekasa hakkee avuksee toese miehe, jolle kerto ostaneensa
sia mustalaesilta, ne ku pelekäs siinä olova pyörätauvvi. Kaksissa
miehi sika sitte koltattii ja suolattii lihat, joeta karttu niin paljo,
että astioeta ja suoloja olj parista noapurista käytävä laennaks
pyytämässä.
Mut sitte seuroovana talavena olj Lahe sepä mökissä leuvvat aena
rasvassa sekä pyhinä että arkina. Eikä muuta pyörätautia tarttunna, ku
voan mahat pysy pyöreinä ja silimät vilikko pyöreinä, niiku kissan
silimät, paksuva ja makkeeta läskiä syyvvä loksuttaisaa. Seppä ei siis
turhaa sanonna sitä talavee läskiseks talaveks.