Piimälasku ja kokkelpiimä — niitä sanoja kuullessa savolaese immeise
kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee
historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii
peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku — savolaeset itekkii.
Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine
herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa
"pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj
mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä
toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku
piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa... Ja savolaene leikillissyys
on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää
pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää
kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa,
josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku
ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta
nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut
ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia
ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava
piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen
vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin
viereen selekääsä taekka toas sen peälle — ne olla köröttää
hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa... Mut kantoo
rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä
punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja
koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli
rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva,
niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on
vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe
melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?
Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä,
neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä
veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä,
jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast
koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako
näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks
valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo
hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt
ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast
hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa
kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt
hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää
tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että
Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii
heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae
nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä
höntterössä piimäsintuva.
Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat
uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu
kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee
ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se
tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla
söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä
kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo
tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes
yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee
heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja
kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia
silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta,
sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo
tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty
ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä
unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos
koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj
arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:
— Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa
kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna.
Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla... Mut kyllä niihe nyt kelepoo
täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe — ilimankos niin hetj une
peästä sae itekukkii kiin... Ja nyt piimä jeä happanemmaa... Eihää
tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin
hörppimää muutamia kokkelia?
Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae
semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht.
Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa...
Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun
suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan
pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes
jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella
rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä
vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee
ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok
pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää.
Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä
pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä
makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:
— Hörö, hörö, höö, höö...
— Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs
nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.
Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:
— Mikäs sen piimälasku on koatanna?
— Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka
kasvolla olj vielä kokkelia.
Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes
nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei
yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.
Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä
jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie
kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:
— Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.
Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se
tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle
kansalaesille tarjotaa _Piimälasku ja Kokkelpiimee_, tiijjetää jo
peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla
kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä
höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä
niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe
kennenkää läkähtymistä pelätä...
Ja joha sitä on siinäe ansiota!