maailmaan. Kuuleppas Miili, kyllä sinun nyt täytyy vakavasti ajatella
tuota asiata, josta niin usein olen sinulle puhunut. Ja mitä sinulla
oikeastaan on tuota Viikunata vastaan, sitä en ymmärrä. Nuori,
hyvännäköinen, rehellinen ja toimelias mies, vähän kömpelö ja ujo
tosin, mutta sehän on sivuasia. Minä säälin miestä, sillä minä näen
että hän rakastaa sinua ja joka kerta kun olen siellä hänen laskujaan
kirjoittamassa, niin hän kysyy sinua, mutta hän ei uskalla tuoda esille
tarjoomustansa kun hän ei ole varma jos sinä -- --
MIILI. Kas niin, nyt se on valmis. No, nyt juodaan teetä, pappa.
VILANDER. Jaa jaa, aina sinä pujahdat pois tuosta pääasiasta. Mutta
enhän minä muuta tarkoita kuin parastasi ja -- --
MIILI. Kyllähän minä sen ymmärrän, pappa kulta, mutta kun on nuori ja
terve ja työkykyinen, niin aina sitä tässä elämässä toimeen tulee.
Otappas näitä pikkuleipiä, pappa.
VILANDER (teetä juoden). Niin, se on totta, minnekkä minä olisin
joutunut ilman sinua -- Kun ajattelen näitä viimeisiä vuosia!
Täydellinen häviö -- yleinen halveksiminen -- ero virasta -- vankila --
ei näet kelvannut asianajajani puolustus tuon hermokohtaukseni johdosta
etten silloin olisi ollut täydessä järjessä -- sitten mamman kuolema.
Niin, eihän minulla silloin ollut ketään maailmassa paitsi sinua,
Miili. Mutta juuri sen vuoksi -- --
MIILI. No, elä nyt noin puhu. Emme me nyt sentään ole aivan ystäviä
vailla, pappa.
VILANDER. Keitäs ne sitten olisivat, sanoppas se?
MIILI. No, esimerkiksi -- esimerkiksi Niilo.
VILANDER. Niin, Hamari siellä Bakussa. Niin niin, se on totta, hän on
rehti mies. Ja aina hyvällä tuulella. Lähettää joka jouluksi meille
sata markkaa että saisimme ostaa oikein lihavan kinkun, niinkuin hän
kirjoittaa. Mutta nyt hän ei ole antanut kuulla itsestään moneen
aikaan.
MIILI. Ei -- eihän tuo ole.
VILANDER. Vai onko tullut häneltä kirjettä? Sinähän sen parhaiten
tiedät. Ennen hän aina kirjoitti minulle, mutta nyt kirjeet ovat
sinulle osoitetut ties mistä syystä.
MIILI. Mutta sehän on yhdentekevä kun ne kuuluvat meille yhteisesti,
pappa.
VILANDER. Mutta minä pelkään ettet sinä lue kaikkea mitä niissä seisoo.
Se viimeinenkin kirje näytti niin pitkältä, mutta yks kaks sinä sen
vaan minulle luit. Onko teillä joku salaisuus keskenänne, jota ukko
höperö ei saa kuulla. Se ei ole kauniisti tehty teiltä, sen sanon.
MIILI. No, onhan meillä tavallaan.
VILANDER. Niin, enkös arvannut oikein!
MIILI. No, tiedä se siis -- hän tulee takaisin kotimaahan.
VILANDER. Mitä? Mistä syystä?
MIILI. Hän saa paikan täällä Suomessa. Mutta sen hän itse voi kertoa
sinulle kun hän saapuu.
VILANDER. No, milloinka hän saapuu sitten?
MIILI. Aivan kohta.
VILANDER. Tänäänkö?
MIILI. Niin, tänään. Kyllä hänen tuossa paikassa pitäisi olla täällä.
(Katsoo kelloaan ja menee ikkunan luo.)
VILANDER. No, sepä vasta oikea salaisuus, sen sanon! (Erikseen.) Hyvä,
oikein hyvä että tulee, niin hän saa puhua Miilille tästä minun
tuumastani. Miili panee paljon arvoa hänen sanalleen. Oivallinen
ajatus!
MIILI. Nyt hän tulee!
(Kiirehtii oikealle.)
VILANDER. No, minnekkä sinä nyt juokset --?
MIILI. Menen -- menen vaan hakemaan teetä lisää -- --
(Katoo).
KOLMAS KOHTAUS.
HAMARI. VILANDER.
HAMARI (päivettynyt ja puvussa jotain vierasta). Terve taloon monesta
ajasta!
VILANDER. No, terve tuloa! Sepä oikein hauskaa jälleen nähdä sinua!
Miili, se veitikka, puhui sinun tulostasi vasta nyt juuri. Paina nyt
puuta, veikkoseni, Miili tulee heti.
HAMARI. Niin, täällähän minä taas olen Suomessa takaisin. Olin jo
kauvan sitten kyllästynyt siihen mustaan kaupunkiin, jossa ei päiväkään
paksujen savupilvien läpi pääse paistamaan ja jossa revolveri kourassa
täytyy pakoittaa työmiehet työhön. Ja kun sitten tarjottiin minulle
johtajanpaikka tässä uudessa »Orion» yhtiössä, niin ei muuta kuin
pillit pussiin vaan ja kiireimmiten valoisata Pohjolaa kohti. Mutta
kuinka täällä teillä oikeastaan jaksetaan?
VILANDER. No, senhän tiedät kirjeestämme. Mamman kuoltua kolme
vuotta sitten on Miili minulle kaikki kaikessa. Me elämme
hänen vaatimattomasta palkastaan, sillä mitä minä ansaitsen
puhtaaksikirjoittamisella ja semmoisella pienellä nakertamisella, se ei
ole paljon. Minun ainoa pyrkimykseni on nyt vaan saada hänelle hyvän
miehen, ennenkuin silmäni ummistan. Mutta siitä puhun vielä sinulle.
Mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu? Terveenä olet saanut olla, sen
näkee jo päältäpäinkin.
HAMARI. No, pysyyhän sitä terveenä kun on yltä kyllin työtä ja muuten
vapaa mies.
VILANDER. Niin, sitähän sinä nyt olet. -- Oletko muuten kuullut mitään
hänestä -- Berthasta?
HAMARI. Enpä juuri. Näin kerran saksalaisessa lehdessä pienen uutisen
hänestä, siinä kaikki.
VILANDER. Se oli luultavasti sama uutinen, josta Miili minulle kertoi.
Oli esiintynyt eräässä sirkuksessa balettitanssijattarena. Hän on
auttamaton.
HAMARI. Se oli nyt hänen kohtalonsa. -- Mutta mitä minun piti
kysyäkään? Niin, se suuri runoilija, monsieur Jung, hän kai on jo
maineensa kukkuloilla, vai mitä?
VILANDER. No, enpä tiedä. Miili kerran puhui hänestä. Hänen viimeinen
runovihkonsa oli saanut ankaran arvostelun ja pilalehdet olivat sitä
ivanneet ja nyt hän itse kuuluu ruvenneen arvostelijaksi. Eihän se
hänen ja Berthan onni muuten kuulu kestäneen kuin pari kuukautta
ennenkuin tuli ero.
HAMARI. Tiedän sen. -- No, entäs tuo nuori eteenpäin pyrkivä
tsjinovnikka Käki. Joko hän on kiivennyt montakin arvoastetta
virkatikapuita ylöspäin?
VILANDER. No, sillä miehellä vasta on tulevaisuutta. Hän on juuri
saanut suuren matkarahan Venäjän kielen oppimista varten. Tapasin hänet
kerran kirjakaupassa, mutta hän käänsi minulle selkänsä. -- Eihän se
Lundströmkään minua enää tunne, Kun eräänä päivänä tulimme kadulla
vastakkain -- hän kävelee nyt kahdella sauvalla kovan reumatisminsa
vuoksi -- ja kun nöyrästi tervehdin häntä, niin irvisteli hän vaan
pahasti ja tuijotti toiseen seinään. Ja Hentunen se vaan rikastuu
rikastumistaan. Hiljakkoin hän on saanut valmiiksi uuden suuren
kivirakennuksen ja toiseen pannaan jo perustusta. En ole tavannut häntä
niiden onnettomien kihlajaiskemujen jälkeen, jolloin hullu operationini
tuli ilmi. Niin niin, suuressa lapsellisuudessani ja typeryydessäni
ainahan kuvittelin itselleni, että kyllä se täti viimeisessä tingassa
auttaa.
HAMARI. Niin, se on totta, vieläkö se Beata täti elää?
VILANDER. Kyllä hän minun tietääkseni vielä on hengissä, vaikka
miehensä kuuluu häntä rääkkäävän nälällä ja muullakin tavalla, mutta
hän on sitkeä kuin kumi. Muuten kuuluu koko talo jo olevan aivan
rappiolla miehen juoppouden tähden. Niin, kaikkihan me saamme kärsiä
tuhmuuksistamme. -- Mutta kuuleppas nyt. Niin kauvan kuin me vielä
olemme tässä kahdenkesken, niin puhun sinulle yhdestä asiasta.
Katsoppas, täällä on eräs nuori mies, joka on kovasti rakastunut
Miiliin.
HAMARI. Mitä? Kuka se on?
VILANDER. Eräs kauppias Viikuna, tässä vastapäätä, siivo ja varakas
mies -- vähän yksinkertainen ehkä, mutta niistähän tavallisesti tulee
hyviä aviomiehiä. Hän ei vielä ole kosinut, sillä hän pelkää rukkasia,
ja kun puhun tästä Millille, niin hän vaan panee kaikki leikiksi ja
alkaa rupattaa muista asioista. Ja sen vuoksi minä nyt pyytäisin, että
sinä, ystäväni, puhuisit Millille tästä asiasta ja selittäisit hänelle
kuinka kevytmielistä se on antaa näin hyvän tilaisuuden pujahtaa
käsistään ja -- --
HAMARI. Hahaha, sepä kummallinen pyyntö! Enhän minä tuota miestä
tunnekkaan.
VILANDER. Niin, eihän hänen tähtensä, mutta Miilin vuoksi. Olethan aina
pitänyt niin paljon Miilistä?
HAMARI. Kyllä. Oikein, oikein paljon.
VILANDER. Niin no, kun tämä nyt koskee hänen parastaan, niin -- --
HAMARI. Mutta jos Miili ei häntä rakasta?
VILANDER. Rakasta! Eihän ne naiset itsekään tiedä ketä ne rakastaa.
Pää-asia on että hän suostuu.
HAMARI. Niin, se on totta, eihän ne tiedä. No, minä koetan parastani.
VILANDER. No, kiitos! Sitä minä sinulta odotinkin. Ja nyt minä
pistäydyn tänne Viikunan kauppaan ja otan sieltä puoliskon portviiniä
että saamme juoda tulomaljasi ja jos sill'aikaa jo sopii aloittaa, niin
olisihan se hyvä. Onnen sattuma todellakin että tulit juuri nyt. En
minä kauvan viivy.
(Ulos perältä.)
HAMARI (yksin). Tämäpä sangen omituinen asema, se on myönnettävä! Kun
itse tulen tuomiotani vastaan ottamaan, niin pannaan minut toisen
henkilön puhemieheksi samalle tytölle. Mutta ehkä se on juuri tämän
henkilön vuoksi kun hän viivyttää vastaustaan minulle. Mutta näenhän
hänen kirjeistään että hän minusta pitää. Ei, tätä en kauvemmin kestä,
minun täytyy saada varmuutta. Minun täytyy heti saada häntä tavata.
(Katsoo ympärilleen kun ei tiedä minne kääntyä.
Samassa tulee Miili.)
NELJÄS KOHTAUS
MIILI. HAMARI.
MIILI (avonaisesti ja sydämmellisesti). Terve tuloa, Niilo!
HAMARI (eloisasti, tarttuen hänen käteensä). Niin, täällä minä nyt olen
ja kuinka kuuluu nyt minun tuomioni?
MIILI. Elä nyt noin puhu --
HAMARI. Niin niin, tässä minä nyt seison kuin koulupoika. Hyväksytäänkö
vai tuleeko reput?
MIILI. Elä katso minua noilla silmillä, kyllähän sinä tiedät -- --
HAMARI. Minä en tiedä mitään -- päinvastoin juuri tahtoisin tietää.
MIILI. Tiedäthän sinä että minä aina olen pitänyt sinusta -- että vielä
pidän sinusta niin paljon -- --
HAMARI. Sitä löytyy niin monenlaista semmoista pitämistä, mutta tässä
nyt vaan on kysymys eräästä erikoislajista. Ja se kutsutaan
rakkaudeksi.
MIILI (tuskallisesti). Niilo -- --!
HAMARI. Onko tämä sitä lajia?
MIILI. Rakastanhan minä sinua mutta -- --
HAMARI. Mutta?
MIILI. Se tuntuu niin vaikealta minulle siitä puhua. Istutaan tänne
niin koetan sitä selittää.
HAMARI (istuutuu hänen viereensä). Minä kuuntelen.
MIILI. Katsos -- se koskee Berthaa.
HAMARI (säpsähtää). Bertha! Mitä tämä häntä liikuttaa.
MIILI (pieni paussi). Hän on minun oma sisareni.
HAMARI. No, mitäs sitten?
MIILI (kuin edellä). Hän elää vielä.
HAMARI. Niin, kyllä minun tietääkseni.
MIILI (kuin yllä). Sinä olet kerran vannonut rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä, eikö niin?
HAMARI. Kyllä. Mutta nythän me olemme laillisessa erossa.
MIILI. Vaikka. Mutta minusta tuntuu kuin te vieläkin olisitte
naimisissa, kun hän vaan olisi pitemmällä matkalla ja että te vielä
yhtyisitte kerran.
HAMARI. Sehän ei koskaan tule tapahtumaan, ei hänen eikä minun
puolesta, senhän sinäkin kyllä tiedät.
MIILI. Vaikka ei tulisikaan, niin hän on tuolla ulkona maailmassa
kumminkin. Ja jos -- --
HAMARI. Ja jos?
MIILI. Niin, jos minä tulisin sinun luoksesi, sinun vaimoksesi, niin
tuntuisi aina kun olisin Berthan kodissa ja että hän milloinka tahansa
voisi tulla ja heittää minut ulos kuin minkähän -- minkähän vieraan
ihmisen.
HAMARI. Mutta Miili, rakas Miili, kuinka sinä voit noin puhua! Sehän on
hullutusta!
MIILI. Saattaa olla. Mutta minusta se vaan niin tuntuu.
HAMARI. Ja tämä tunne, onko se sinussa niin voimakas että se estää
sinua tulemasta vaimokseni?
MIILI. En tiedä -- --
HAMARI. En tahdo sinua vaivata, mutta etkö sinä taistelemalla tuota
tunnetta vastaan luule voivasi sitä voittaa.
MIILI. En tiedä -- en voi sanoa --
HAMARI. Toisen tähden -- minun tähteni esimerkiksi, Miili.
MIILI. Niin sinun tähtesi.
HAMARI. Niin no, enhän minä sitä voi vaatia, mutta sanotaanhan sitä
että rakkaudelle on kaikki helppoa. -- Niin, nyt vasta oikein huomaan
kuinka onneton avioliittoni oli kun se eronkin jälkeen voi vaikuttaa
näin tuhoavasti elämääni! -- Mutta mitä tästä enää on puhumista. Reput
tuli ja sillä kuitti.
MIILI. Ei ei, elä sitä siltä kannalta ota. Kuule nyt vielä kun
selitän -- -- --
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET. VILANDER.
VILANDER. Saakelin tyhmä juttu, saakelin tyhmä juttu! Kuule Hamari, et
suinkaan vielä ole puhunut tuosta asiasta, josta oli kysymys.
HAMARI. En -- en ole vielä ehtinyt.
VILANDER. Elä sitten puhukaan mitään; se on nyt tarpeetonta.
MIILI. No, mitä nyt on tapahtunut kun pappa on noin huonolla tuulella?
VILANDER. Mitäkö on tapahtunut? Ikävyyksiä. Se on sinun syysi, Miili.
En viitsi siitä puhuakaan.
MIILI. Minun syyni?
VILANDER. No, voinhan sen kertoa niin pääsen sitä sitten ajattelemasta.
Menin tuonne Viikunan puotiin ostamaan vähän portviiniä tulijaisiksi --
perhana senkin unhotin sinne harmissani. Viikuna ei ollut itse kotona
ja puhelin vähän puotimiehen kanssa päivän tapauksista, kun ulko-ovi
yhtäkkiä avataan ja Viikuna astuu sisään talonomistajan, tuon vanhan
lesken, kanssa. Molemmat loistivat tyytyväisyydestä ja vilkkuivat
toisilleen omituisella tavalla. Näin heti että heillä oli joku
salaisuus keskenään. Ja niin se olikin, sillä kun Viikuna näki minut,
niin tarttui hän eukon käteen, hymyili hölmömäisesti ja sanoi: saanko
esitellä morsiameni. Kuulitko sinä? Morsiameni! Ymmärrätkö? Hän oli
kihloissa tuon vanhan ihratynnyrin kanssa. Ymmärrätkö?
MIILI (hymyillen). Kyllä kyllä, mutta mitä siihen voi.
VILANDER. Niin, kyllä se on totta, mitä siihen nyt enää voi kun olet
tehnyt itsellesi tuommoisen vahingon. Ja ajatteleppas minun noloa
naamaani kun kaikki olin niin hyvin edeltäpäin valmistanut. Tämä nyt on
semmoinen häpeä että -- että -- --
MIILI (hyväilee häntä). Pappa kulta, oletko sinä kovasti suuttunut
minuun?
VILANDER. No, enhän minä ole suuttunut, mutta -- --
MIILI. Tulisitko tyytyväiseksi jos tietäisit minun joutuvan naimisiin?
VILANDER. Turha kysymys! Sitähän minä juuri -- --!
MIILI. No, ehkä löytyy vielä joku, joka minusta huolii.
VILANDER. Kuka? -- Mitä?
MIILI. Niin, minä sanon vaan että ehkä minä vielä voin tehdä sinulle
mieliksi.
VILANDER. Mitä tämä merkitsee? Kuinka minä tätä ymmärrän? Oletteko
te -- --?
MIILI. Onko sinulla mitään -- Niiloa vastaan, pappa?
VILANDER. Lapset, te olette pitäneet minua narrina. Tätäkö ne sitten
oikeastaan merkitsivätkin ne pitkät kirjeet, joita en saanut lukea? Te
olette siis -- --
HAMARI. Minä olen tänään pyytänyt Miilin vaimokseni, mutta -- --
MIILI. Luuletko, pappa, että tulisimme onnellisiksi, Niilo ja minä?
VILANDER. Sepä kysymys! Te molemmat hyvät ihmiset! Mutta en ole ennen
tullut tuota ajatelleeksi. Ja kun vielä pyysin sinua puhemieheksi,
Hamari, hahaha! Ukko on vanha, ukko on vanha.
MIILI. Mutta me tulemme sinua hoitamaan, sinä tulet asumaan luonamme ja
me kolme emme koskaan jätä toisiamme.
VILANDER. Minä olen aivan ymmällä.
HAMARI. Miili, sinä siis tahdot -- --?
MIILI. Papan, sinun ja meidän kaikkien tähden.
(Ottaa häntä kaulasta.)
HAMARI. Miili! Rakas Miilini!
VILANDER (halailee heitä). Lapseni, tämä on onnellisin päivä
elämässäni! Kun kesä on tullut, niin vanhakin puu rupeaa uudestaan
kukkimaan.
Loppu.