1
Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren
lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St.
Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta
tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja
lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta
raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En
milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui
lumeen -- kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen -- ja
ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden,
tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.
Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi
kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi
pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli
ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli
kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan
lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.
-- Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta
lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin
ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta.
Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän.
Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun
lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen
viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli
ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.
Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa,
valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne
piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi
liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta
koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin
keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.
Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja
tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili
puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta
hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse
asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma
hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden
näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa
otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan;
niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi.
Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten
heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli
paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien
niitä kaikkia.
Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin
usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin
halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio
vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti
määränpäätä.
Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut
viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä
kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.
Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin
kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä
metsästi aina yksin.
Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta,
ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka
tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.
Pääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin
teurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin
sen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se
täytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn.
Valitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896
hävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.
2
Pelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka
mieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä
vuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki
silloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta,
ampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa
luolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista
sutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi
ilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat,
kymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.
Hän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana
kaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan
onnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis
kaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun
päänahat.
Kapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai
ennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin
kytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut
yhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa
vieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun
usutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa
puolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä
harvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut
olla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka
kehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.
Jim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska
se oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta
ja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei
kukaan muu olisi uskaltanut yrittää.
Jimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän
hemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä
häntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian
ymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt
väärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni
pysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut,
hänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä
päivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin
hänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan,
meni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle:
-- Koetaskin koskea häneen.
Jos Hogan olisi voinut ampua suden, hän olisi tehnyt sen arvelematta,
mutta koska luoti olisi yhtä hyvin voinut osua poikaankin, hän jätti
molemmat rauhaan ja nauroi puolen tunnin kuluttua koko jutulle. Siitä
pitäen pikku Jim pakeni aina vaaran uhatessa suden pesään, ja toisinaan
tiedettiin hänen olleen pahanteossa vain siitä, että hän pujahti hurjan
kahlevangin turviin.
Hogan käytti periaatteesta vain halpaa työvoimaa. Niinpä baarimikkona
oli kiinalainen. Koska tämä oli arka ja hiljainen olento, Paul des
Roches sorti häntä. Kun Paul eräänä päivänä humalassa ollessaan
huomasi, että Hogan oli poissa ja kiinalainen hoiti yksin baaria, hän
vaati tältä velaksi juotavaa, mutta Tung Ling noudatti saamiaan ohjeita
ja kieltäytyi antamasta. Hänen koruton selityksensä, "hoono mees, ei
maksa", ei suinkaan auttanut asiaa, vaan sai Paulin hoipertelemaan
takaisin baariin kostoaikeessa. Taivaan poika olisi voinut saada
ankarasti selkäänsä, ellei pikku Jim, joka sattui olemaa lähettyvillä,
olisi pitkällä kepillä kammennut pelimannin sievästi kontalleen. Paul
kompuroi jaloilleen ja vannoi tappavansa Jimin. Mutta poikapa oli
lähellä takaovea ja pakeni kiireen vilkkaa suden koppiin.
Huomatessaan että pojalla oli suojelija, Paul otti seipään ja alkoi
piestä sillä sutta turvallisen välimatkan päästä. Harmaa peto raivosi
kahleissaan, ja vaikka sen onnistui välttää monta iskua ottamalla
seiväs hampaihinsa, se sai silti ankaran löylytyksen. Mutta samalla
Paul huomasi että Jim, jonka kieli ei suinkaan ollut joutilaana,
haparoi hermostunein sormin kahleita päästääkseen suden irti, ja arvasi
hänen siinä pian onnistuvan. Se olisi tosiaan jo tapahtunutkin, ellei
susi olisi pitänyt kahleita niin kireällä.
Urhea Paul tunsi pelon väristyksiä ajatellessaan, että olisi kohta
raivoon ärsyttämänsä pedon armoilla.
Hän kuuli Jimin maanittelevan:
-- Hiljaa nyt, hukka, hellitä vähän, niin saat sen kohta. Hellitähän
nyt, kiltti hukka.
Se riitti. Pelimanni pakeni ja sulki visusti perässään kaikki ovet.
Tällä tavoin Jimin ja hänen suosikkinsa ystävyys yhä vahvistui; ja
samalla kun suden synnynnäiset voimat karttuivat, se antoi joka päivä
näytteen leppymättömästä vihastaan, jota se tunsi kärsimystensä
aiheuttajia, väkijuomille haiskahtavia miehiä sekä kaikkia koiria
kohtaan. Vuosien mittaan tämä ominaisuus, samoin kuin sen rakkaus lasta
-- jopa kaikkia lapsia -- kohtaan vain vahvistui, niin että siitä
näytti tulevan sen elämän vallitseva voima.
3
Näihin aikoihin, syksyllä 1881, valitettiin Qu'Appellen
karjakartanoissa yleisesti, että sudet olivat lisääntyneet maakunnassa
niin runsaasti, että ne aiheuttivat suuria tuhoja karjoille. Myrkystä
ja raudoista ei ollut apua, ja kun Winnipegin kerhoon saapui muuan
saksalainen aatelisvieras ja ilmoitti tuoneensa mukanaan koiria, jotka
vapauttaisivat nopeasti maakunnan susista, kuunneltiin häntä erittäin
kiinnostuneesti. Karjamiehet ovat innokkaita urheilijoita, ja heitä
viehätti suuresti ajatus jahtikoirakennelin perustamisesta, varsinkin
kun se samalla hyödyttäisi heitä.
Saksalainen esitti pian heille näytteeksi kaksi uhkeata tanskandogia.
Toinen niistä oli valkoinen, toinen sinertävä ja mustapilkkuinen,
jälkimmäisen harvinaisen julmaa ulkonäköä täydensi vielä omituinen
valkoinen silmä. Nämä valtavat otukset painoivat kumpikin lähes
yhdeksänkymmentä kiloa. Lihakset niillä oli kuin tiikerillä, ja
saksalaista uskottiin empimättä, kun hän väitti, että nämä kaksi jo
yksistään pystyisivät voittamaan suurimmankin suden. Tällä tavoin hän
kuvasi niiden ajotapaa:
-- Niille ei tarvitse muuta kuin näyttää jäljet, niin ne seuraavat
niitä vaikka ne olisivat jo päivän vanhat. Niitä on mahdotonta
eksyttää. Pian ne löytävät suden, vaikka se kuinka mutkittelisi tai
piilottelisi. Sitten ne hyökkäävät sen kimppuun, sininen koira käy sen
kinttuun kiinni ja nakkaa sen tällä tavoin -- saksalainen heitti ilmaan
vehnäleivän -- ja ennen kuin se edes ehtii pudota maahan, valkoinen
iskee kiinni sen päähän ja toinen häntään, ja sitten ne vetävät sen
poikki, noin vain.
Se kuulosti hyvältä; kaikki olivat joka tapauksessa innostuneita
kokeiluun. Koska paikkakuntalaiset arvelivat, että Assiniboine-joen
rantamilta onnistuisi helposti tavoittamaan suden, pantiin ajo toimeen.
Mutta he etsivät kolme päivää turhaan jälkiä ja alkoivat jo luopua koko
hommasta, kun joku huomautti että Hoganin kapakassa oli kahleissa susi,
jonka voisi saada tapporahan hinnalla. Tosin se oli vasta vähän yli
vuoden vanha, mutta kelpaisi kyllä näyttämään, oliko koirista mihinkään.
Suden arvo kohosi äkkiä Hoganin silmissä, kun hän sai kuulla asian
merkityksen, sitä paitsi hänellä oli 'omantunnon epäilyksiä'.
Epäilykset kuitenkin katosivat, kun hänen esittämäänsä hintaan
suhtauduttiin suopeasti. Hänen ensimmäinen huolensa oli saada pikku
Jim pois tieltä, ja siksi tämä lähetettiin asialle mummonsa luo.
Sitten susi ajettiin koppiin, joka naulattiin kiinni. Koppi nostettiin
vankkureille ja lähdettiin ajamaan kuivunutta joen uomaa aukealle
preerialle.
Koiria tuskin jaksettiin pidätellä, sillä vainuttuaan suden ne
olivat heti täynnä tappeluintoa. Niinpä tarvittiin monta väkevää
miestä pitelemään niiden kahleita. Vankkurit ajettiin kilometrin
päähän ja vastahakoinen susi häädettiin kopistaan. Aluksi se
näytti säikähtyneeltä ja jurolta. Se koetti vain päästä näkyvistä
yrittämättäkään purra. Huomatessaan kuitenkin olevansa vapaa se lähti
hätyyttävien huutojen saattelemana juosta hölkyttämään kohti etelää,
jossa maasto näytti epätasaiselta. Samalla hetkellä koirat laskettiin
irti, ja ne syöksyivät vimmatusti haukkuen nuoren suden perään. Miehet
rohkaisivat niitä huudoillaan.
Heti alusta alkaen oli selvää, ettei sudenpoikasella ollut pelastumisen
mahdollisuutta. Koirat olivat paljon nopeampia kuin se. Valkoinen
juoksi kuin vinttikoira. Saksalainen oli suunniltaan innostuksesta
nähdessään sen lentävän preerian poikki ja ihan silmissä lähenevän
sutta joka sekunnilla. Moni tarjoutui lyömään koirien puolesta vetoa,
mutta ei löytänyt vastalyöjää. Ainoat vedot, jotka hyväksyttiin,
koskivat vain koirien keskinäistä paremmuutta. Nuori susi juoksi nyt
nopeasti, mutta kun puolitoista kilometriä oli mennyt, valkoinen koira
oli jo sen takana -- aivan kintereillä.
Saksalainen huusi:
-- Katsokaa tarkkaan, nyt näette kuinka susi lentää ilmaan.
Hetken juoksijat olivat rinnakkain. Molemmat hyppäsivät syrjään,
mutta kumpikaan niistä ei lentänyt ilmaan, sen sijaan valkoinen
koira lavassaan ammottava haava kierähti nurin niskoin -- se oli
poissa pelistä, ellei vallan tapettu. Kymmenen sekunnin kuluttua
mustalaikkuinen saavutti suden. Tämäkin yhteenotto oli yhtä nopea ja
melkein yhtä salaperäinen kuin ensimmäinen. Eläimet tuskin koskettivat
toisiaan. Susi ponnahti notkeasti syrjään, ja sen pää heilahti niin
salamannopeasti, että sitä tuskin erotti. Täplikäs koira horjahti ja
sen kyljestä vuoti verta. Miesten usuttamana se hyökkäsi uudelleen,
mutta sai toisen haavan, joka opetti sen pysyttelemään sudesta erillään.
Nyt kasvattaja toi neljä vielä valtavampaa koiraa. Nämä päästettiin
irti, ja miehet seurasivat perässä nuijat ja lassot aseinaan
auttaakseen niitä suden lopettamisessa. Siinä samassa aukion poikki
kuitenkin tuli pieni poika ratsastaen ponilla täyttä laukkaa. Hän
hyppäsi maahan, tunkeutui joukon läpi ja kietoi kätensä suden kaulaan.
Hän kutsui sitä "omaksi sudekseen" ja "rakkaaksi kelpo hukaksi", ja
susi nuoli hänen kasvojaan ja heilutti häntäänsä. Sitten poika kääntyi
miehiin päin ja sanoi läpi kyyneltulvansa -- mutta se mitä hän sanoi,
ei siedä painomustetta.
Hän oli yhdeksänvuotias, mutta pikkuvanha ja kieltämättä myös hyvin
tuhma pieni poika. Hän oli elänyt ja varttunut kehnon kapakan
ilmapiirissä ja oppinut nokkelasti törkeydet, joita siellä viljeltiin.
Hän kirosi heidät kaikki moneksi sukupolveksi eteenpäin eikä säästänyt
edes omaa isäänsä.
Jos aikuinen mies olisi päästellyt yhtä törkeitä ja loukkaavia sanoja,
hänet olisi ehkä lynkattu, mutta kun niiden käyttäjänä oli pieni
poika, metsästäjät eivät oikein tienneet mitä tehdä, mutta päätyivät
lopulta siihen, mikä oli viisainta. He rupesivat nauramaan suureen
ääneen, eivät toki itseään, vaan saksalaista, jonka ihmeelliset koirat
keskenkasvuinen susi oli peitonnut.
Jimmie työnsi nyt likaisen, kyynelten tahriman nyrkkinsä aitoon
pikkupojan taskuunsa ja onki marmorikuulien ja purukumin, tupakan,
tulitikkujen, pistoolin panosten ja muun luvattoman kaman seasta pienen
pätkän purjelankaa ja sitoi sen suden kaulan ympärille. Hän lähti
ratsastamaan kotiin päin ponillaan sutta taluttaen ja vieläkin vähän
nikotellen. Saksalaiselle ylimykselle hän sinkosi vielä viimeisen
uhkauksensa ja kirouksensa:
-- Kahdesta centistä minä, hitto vieköön, usuttaisin sen kimppuunne.
4
Jimmie sairastui alkutalvesta kuumeeseen. Susi ulvoi pihassa surkeasti
kaivatessaan pientä ystäväänsä ja lopulta se pojan pyynnöstä laskettiin
sairaan huoneeseen, jossa tämä iso villi koira -- sitähän susi
oikeastaan on -- vartioi uskollisesti ystävänsä vuoteen vieressä.
Kuume oli aluksi näyttänyt lievältä, niinpä kaikki säikähtivät,
kun äkkiä tapahtui käänne pahempaan, ja kolme päivää ennen joulua
Jimmie kuoli. Ei kukaan surrut häntä haikeammin kuin susi. Iso harmaa
peto vastasi surkeasti ulvoen kirkonkellojen soittoon saattaessaan
jouluaattona vainajaa St. Bonifacen hautausmaalle. Pian se palasi
kapakan pihaan, mutta kun sitä yritettiin taas panna kahleisiin, se
loikkasi lauta-aidan yli ja katosi.
Myöhemmin samana talvena vanha sudenpyytäjä Renaud muutti sievän
puoliverisen tyttärensä Nineten kanssa jokivarteen ja asettui asumaan
pieneen hirsimökkiin. Hän ei tiennyt mitään Jimmie Hoganista ja
hämmästyi sen vuoksi melkoisesti tavatessaan St. Bonifacen ja Fort
Garryn välillä suden jälkiä ja merkkejä joen kummallakin puolen.
Kiinnostuneena, joskin hiukan epäuskoisena, hän kuunteli Hudson Bay
Companyn miesten kertomuksia isosta harmaasta sudesta, joka eleli
niillä seuduin ja kävi öisin kaupungissa asti, ja kuinka se oli
kiintynyt erityisesti St. Bonifacen kirkon lähimetsiin.
Kun sinä vuonna taas jouluaattona soitettiin kelloja, kuten oli
soitettu Jimmillekin, kuului metsästä yksinäistä, surumielistä
ulvontaa, joka sai Renaudin melkein vakuuttuneeksi siitä, että
jutuissa oli perää. Hän tunsi suden ulvonnasta, milloin se kutsui
apua, milloin lauloi rakkaudesta tai valitti yksinäisyyttä tai esitti
taisteluhaasteen. Tämä valitti yksinäisyyttään.
Pyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani
varjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä
liikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja
haisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira,
joka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.
Siitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat
tietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota
ennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu
ja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät,
vaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut
muutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.
Tämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä.
Halusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin
ajatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on
kuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia
koiria.
Se poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se
olisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi
mieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli
menettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella
tai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien
risteyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla
jokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne,
milloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi
pyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin -- emme osaa
sanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta
kerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.
Winnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia,
joka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista
hahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi
kyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi
viestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku
oli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä,
puoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre --
ihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.
5
Ninette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin,
mutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli
kuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka
tahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi
ottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton,
hän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen
tyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja
soitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli
armoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo
vaimo Etelä-Kanadassa.
Renaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään,
kun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei
tahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa
isälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt
pelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran
toiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras
katolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan
kautta.
Kävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että
iso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi
(sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli
siihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja
murisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi
ja pötki pakoon -- semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi
juosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska
kiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.
Ninette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin
ystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään
ampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä
puukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän
tuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli
sen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes
mies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja
meni matkoihinsa.
Pelimanni Paulin oli helpompi selittää asia Ninetelle kuin toisille.
Tytön sydämessä hän oli yhä ensimmäisellä sijalla, mutta isän kanssa
niin toivottoman huonossa väleissä, että he päättivät karata heti,
kun Paul palasi Fort Alexanderista, jonne hänen piti lähteä ajamaan
komppanian koiravaljakkoa.
Aseman päällikkö oli hyvin ylpeä koiravaljakostaan -- kolmesta
suuresta eskimokoirasta, joilla oli tuuheat kippurahännät. Ne olivat
isoja ja voimakkaita kuin vasikat ja yhtä vihaisia ja hillittömiä
kuin merirosvot. Pelimanni Paulin piti ajaa niillä Fort Garrysta Fort
Alexanderiin tärkeä tavaralähetys. Hän oli taitava, toisin sanoen
armottoman julma valjakon ajaja. Reippaasti hän lähti aamulla alas
joelle naukattuaan sitä ennen välttämättömät viskiryyppynsä. Hän
arveli viipyvänsä poissa viikon päivät ja palaavansa sitten taskussaan
kaksikymmentä dollaria, joilla hankkisi varusteet suunniteltua
karkumatkaa varten. Ja niin valjakko pyyhälsi alas joen jäätä pitkin.
Isot koirat tekivät taivalta nopeasti vaikka ärtyisinä Paulin
läiskytellessä pitkää ruoskaansa ja huutaessa:
-- Allez, allez, marchez!
Kiireesti sivuutettiin törmällä nököttävä Renaudin mökki, ja piiskaansa
läiskytellen ja reen perässä juosten Paul heilutti jäähyväisiksi
kättään Ninetelle, joka seisoi ovella. Vihaisten koirien vetämä kuorma
juopuneine ajomiehineen katosi nopeasti mutkan taa, eikä pelimanni
Paulia nähty sen koommin.
Illalla eskimokoirat palasivat yksitellen Fort Garryn asemalle. Ne
olivat hyytyneen veren tahrimat ja täynnä haavoja. Mutta kumma kyllä,
ne eivät olleet vähääkään nälissään.
Miehet lähtivät seuraamaan jälkiä ja löysivät tavarakääröt. Ne lojuivat
jäällä vahingoittumattomina. Reen jäännöksiä löytyi hajallaan parin
kilometrin matkalla jokea ylöspäin, ja melko lähellä kääröjä tavattiin
pelimannin vaatteiden riekaleita.
Koirat olivat ilmeisesti tappaneet ajomiehensä ja syöneet hänet.
Aseman johtaja oli kovin järkyttynyt tapauksesta. Se ehkä maksaisi
hänelle koirat. Hän kieltäytyi uskomasta selostusta ja lähti itse
tutkimaan todisteita. Hän otti Renaudin mukaansa. Kun he olivat noin
viiden kilometrin päässä onnettomuuspaikalta, Renaud osoitti isoja
jälkiä, jotka seurasivat reen perässä joen itärannalta länsirannalle.
Hän kulki niitä taaksepäin kilometrin verran itärantaa pitkin ja pani
merkille, kuinka otus oli kävellyt koirien kävellessä ja juossut
silloin kuin nekin. Ennen kuin hän palasi johtajan luo, hän mutisi
itsekseen:
-- Iso susi... se on koko ajan kulkenut reen perässä.
He seurasivat nyt jälkiä siitä, mistä ne lähtivät joen poikki
länsirannalle. Kolmen kilometrin päässä Kildonanin metsästä susi oli
lakannut laukkaamasta ja kävellyt reen jäljille, seurannut niitä jonkin
askelen ja palannut sitten metsään.
-- Paulilta on pudonnut tähän jotain, ehkä jokin käärö, ja susi on
tullut haistelemaan sitä. Se on seurannut vähän matkaa -- nyt se tiesi,
että valjakkoa ajoi sama juoppo, joka sohaisi sitä päähän.
Kilometrin päässä laukkaavan suden jäljet tulivat jään yli reen perään.
Miehen jäljet katosivat, sillä ajaja oli nyt hypännyt kuormalle ja
ruoskinut koiria. Tässä hän oli leikannut irti kääröt, koska tavarat
olivat jäällä hajallaan. Onpas piiska saanut koirat laukkaamaan!
Nyt näkyi lumella pelimannin puukko. Hän oli varmaan pudottanut sen
yrittäessään torjua sutta. Ja tässä -- mitä ihmettä! Suden jäljet
katoavat, mutta reen jäljet kiitävät yhä eteenpäin. Susi on hypännyt
rekeen! Koirat laukkaavat kauhuissaan yhä kovemmin; mutta niiden takana
reessä pannaan kosto toimeen. Silmänräpäyksessä se on tehty. Molemmat
putoavat reestä. Suden jäljet palaavat itärannalle metsän suojaan.
Reki kääntyy länsirannalle, jossa se vajaan kilometrin päässä tarttuu
juureen ja särkyy.
Lumesta Renaud vielä näki, kuinka koirat valjaihinsa sotkeutuneina
olivat tapelleet keskenään, purreet itsensä irti ja lähteneet eri teitä
hölkyttämään kotiin päin. Välillä ne olivat kerääntyneet äskeisen
sortajansa ruumiin ympärille ja tehneet siitä selvän.
Se oli raskauttavaa koirille, mutta tappoon ne todettiin syyttömiksi.
Sen suoritti ilmeisesti susi, ja ensimmäisestä järkytyksestä
selvittyään Renaud huokasi helpotuksesta ja sanoi:
-- Se oli Garoun työtä. Se pelasti tyttöseni Paulin kynsistä. Susi on
aina ollut hyvä lapsille.
6
Tämä tapaus oli syynä siihen suureen ajometsästykseen, joka
järjestettiin joulupäivänä täsmälleen kaksi vuotta pikku Jimin
hautajaisten jälkeen. Näytti siltä kuin kaikki maakunnan koirat olisi
haalittu kokoon. Nuo kolme eskimokoiraakin olivat mukana -- aseman
johtaja piti niitä aivan välttämättöminä -- samoin tanskandogit,
vainukoirat, kaikenkarvaiset talonvahdit ja muut piskit. Aamu meni St.
Bonifacen itäpuolella olevien metsien haravoimisessa, mutta mitään ei
löydetty. Sitten saatiin puhelimitse tieto, että etsityt jäljet oli
nähty lähellä Assiniboinen metsää, kaupungista länteen päin, ja tuntia
myöhemmin ajo oli Winnipegin suden vereksillä jäljillä.
Kirjava lauma koiria, ratsastajia, jalkamiehiä ja poikia seurasi
hellittämättä jälkiä. Koiria Garou ei pelännyt, mutta miehet olivat
vaarallisia, sillä heillä se tiesi olevan pyssyjä. Se lähti juoksemaan
Assiniboinen tummaa metsänrantaa kohti, mutta välillä olevaa aukeaa
hallitsivat ratsumiehet, jotka hätistivät sen takaisin. Se ravasi
Colony Creekin rotkoa pitkin välttäen luodit, joita jo lensi sen
perään. Se pyrki piikkilanka-aidalle. Ylitettyään sen Garou pääsi
vähäksi aikaa eroon ratsumiehistä, mutta yhä sen täytyi pysytellä
rotkossa, joka suojeli sitä luodeilta. Koirat alkoivat nyt saavuttaa
pakenijaa.
Tuskin susi oli muuta pyytänyt kuin saada jäädä yksin koirien kanssa,
ja vaikka niitä olikin neljä- tai viisikymmentä yhtä vastaan, se olisi
tyytynyt tähän ylivoimaan. Koirat olivat piirittäneet sen jo kokonaan,
mutta yksikään niistä ei uskaltanut käydä sen kimppuun. Muuan hoikka
koira, joka luotti nopeuteensa, juoksi lopulta sen rinnalle, mutta sai
Garoulta sellaisen sivustaiskun, että käpertyi maahan. Ratsumiesten oli
pakko tehdä pitkä kierros, mutta ajo suuntautui nyt kohti kaupunkia,
josta juoksi lisää koiria ja miehiä yhtyäkseen otteluun.
Susi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen
oli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat
tosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen
jatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan
loppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen
sillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa
matkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi
ulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen
ja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen
kerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni,
ihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa
kaikkien vihollistensa nähtävänä.
7
Kolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes
puoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä
rohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla
tavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta
kellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.
Koirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot
eskimokoirat -- ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin
-- vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta.
Koiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset
leuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo
seisoi taas yksinään jalat harallaan.
Kolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä
makasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta
viisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta
suden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden
merkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen
eteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden.
Kolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi
sen taistelijan tie.
Se oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti
kiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli
kolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se
kulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi
maljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä
kuolemattoman nimen.
Kukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen
vaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä
loputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi
ollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin,
ravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin
asti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei
uhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain
ihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.
Jää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin
vaikuttimista voimakkain -- mahtavin voima maan päällä.
Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui
oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon
suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina
alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata
askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon
maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.