1
Pyhäinmiesten päivän illanhämyssä näin sen ensi kerran. Varhain aamulla
olin saanut opiskelutoveriltani Jackilta seuraavan sähkösanoman:
"Ettemme unohtaisi toisiamme, lähetän sinulle erinomaisen pennun. Ole
sille kohtelias; se on viisainta."
Olisi ollut Jackin tapaista lähettää helvetinkone taikka ilmielävä
haisunäätä ja sanoa sitä pennuksi. Odotin siksi uteliaana lähetystä.
Kun se tuli, huomasin että sen kylkeen oli tekstattu "Vaarallinen",
ja jos laatikkoa vähänkin kosketti, kuului sisältä terävää murinaa.
Kurkistaessani rautalankaristikosta näin, ettei se ollut tiikerinpentu,
vaan pieni valkoinen bullterrieri. Se koetti puraista minua tai ketä
tai mitä tahansa, joka liian äkkinäisesti tai epäkunnioittavasti
lähestyi sitä, ja se murisi äkäisesti vähän päästä.
Koirilla on kahdenlaista murinaa: toinen kumpuaa syvältä rinnasta ja on
kohtelias varoitus; toinen ääni tulee suusta ja on paljon korkeampi --
viimeinen sana ennen hyökkäykseen ryhtymistä.
Terrierin ärhentely oli tätä jälkimmäistä lajia. Olin koiramies ja
luulin tuntevani koirat perinpohjin. Lähetin pois kantajan, otin esiin
yleisaseeni, joka oli samalla linkkuveitsi, hammaspuikko, vasara,
kirves ja hiilikauha -- se oli liikkeemme erikoisuus -- ja kohotin
rautalankaverkkoa. Ja minäkö muka tunsin koirat! Se pikku riiviö murisi
vimmatusti joka kerta kun kopautin aseella, ja kun käänsin laatikon
kyljelleen, se hyökkäsi oikopäätä kimppuuni. Ellei sen jalka olisi
takertunut verkon silmään, se olisi voinut purra minua pahastikin
sääreen, sillä se ilmeisesti paneutui kaikkeen työhön koko sydämellään.
Mutta minä hyppäsin pöydälle karkuun ja koetin puhua sille järkeä.
Olen aina uskonut puheen vaikuttavan eläimiin. Luulen niiden käsittävän
ainakin jonkin verran mistä on kysymys, vaikkeivät sanoja ymmärräkään.
Mutta tämä koira piti minua ilmeisesti vain teeskentelijänä ja halveksi
kaikkia yrityksiäni. Ensiksi se asettui pöydän alle ja vahti tarkkaan,
yrittäisikö jostain päin sääri laskeutua maahan. Olin varma, että
olisin voinut hallita koiraa katseellani, mutta nyt en pystynyt siihen
sijaintini tai oikeammin koiran sijainnin vuoksi. Olin siis jäänyt
vangiksi.
Olen aina pitänyt itseäni kylmäverisenä ihmisenä; itse asia olen
rautatavaraliikkeen edustaja, eikä meitä kylmäverisyydessä voita
muut paitsi ehkä ne nokkavat herrasmiehet, jotka myyvät vanhoja
vaatteita. Niinpä sytytin sikarin istuessani siinä pöydällä jalat
ristissä niin kuin räätäli, sillä aikaa kun tuo pikku tyranni sen
alla vahti sääriäni. Otin esiin sähkösanoman ja luin: "Erinomainen
pentu. Ole sille kohtelias; se on viisainta." Luulen kuitenkin, että
kylmäverisyyteni pikemminkin kuin kohteliaisuuteni aiheutti sen, että
murina lakkasi puolen tunnin kuluttua.
Tunnin päästä se ei enää iskenyt kiinni sanomalehteen, jota työnsin
varovasti reunan yli tunnustellakseni sen mielialaa. Luultavasti sen
mielestä alkoi haihtua raivo, jota se oli tuntenut äskeistä vankilaansa
kohtaan. Niinpä se kolmatta sikaria sytyttäessäni asteli valkean
ääreen ja kävi siihen maata unohtamatta silti minua -- en tosiaankaan
voinut syyttää sitä välinpitämättömyydestä. Se katsoi minuun toisella
silmällään ja minä molemmilla sen töpöhäntää. Jos se olisi kerrankin
heilahtanut, olisin tiennyt voittaneeni, mutta se ei liikahtanut. Sain
kirjan käteeni ja pysyttelin pöydällä, kunnes sääreni olivat kankeat
ja tuli palanut melkein loppuun. Kymmenen aikaan illalla huone alkoi
jäähtyä, ja puolta tuntia myöhemmin valkea sammui.
Pyhäinmiesten päivän lahjani nousi ylös, haukotteli, oikoi itseään ja
käveli sitten vuoteeni alle, josta se löysi turkismaton. Astuin hiljaa
pöydältä lipaston luo ja siitä uunin editse vuoteeni kohdalle, riisuin
nopeasti päältäni ja sukelsin peiton alle mestarini ilmaisematta
vastalausetta.
En ollut vielä nukahtanut, kun kuulin hiljaista rapinaa ja tunsin
jotain tupsahtavan vuoteeseeni ja sitten jaloilleni ja säärilleni;
Snapilla oli kai ollut vuoteen alla kylmä ja se oli päättänyt hakea
parasta, mitä talo saattoi tarjota.
Se käpristyi jalkojeni päälle sillä tavoin, että minun oli epämukava
olla. Yritin muuttaa asentoani, mutta jos vähänkin liikutin varvastani,
se iski siihen kiinni niin ärhäkästi, että vain paksut villaiset
vuodevaatteet pelastivat minut elinkautisesta raajarikkoisuudesta.
Liikuttelin jalkojani tunnin verran -- hiuskarvan kerrallaan -- ennen
kuin sain ne sellaiseen asentoon, että saatoin nukkua. Mutta heräsin
monta kertaa yön kuluessa vihaiseen murahdukseen. Olin kai uskaltanut
liikauttaa varvastani luvattomasti, vaikka yhden kerran se luullakseni
murisi vain sen takia, että kuorsasin.
Aamulla olin aikeissa nousta ylös ennen kuin Snap. Se sai näet
nimekseen Snap. Toisille koirille on vaikea keksiä nimeä, toisten takia
ei tarvitse lainkaan nähdä sitä vaivaa, koska ne ristivät itse itsensä.
Olin valmis nousemaan jo seitsemältä, mutta Snap vasta kahdeksalta, ja
kahdeksalta siis noustiin. Sillä ei ollut mitään miestä vastaan, joka
sytytti tulen. Minun ei edes tarvinnut nousta pöydälle pukeutumaan.
Lähtiessäni huoneesta aamiaiselle huomautin:
-- Snap, ystäväni, jotkut isännät saisivat sinuun piiskalla
toisenlaisia tapoja, mutta minä luulen tietäväni paremman keinon.
Lääkärit suosittelevat nykyisin nälkäkuuria. Koetetaanpas sitä.
Vaikka tuntuukin kenties julmalta, jätin sen koko päiväksi ruoatta.
Tosin jouduin maalauttamaan oven siltä kohdalta, jota se oli raapinut,
mutta illalla se suostui nöyrästi ottamaan vähän ruokaa.
Viikon kuluttua olimme hyvät ystävät. Kun se nyt makasi vuoteessani, se
salli minun liikuttaa jalkojani iskemättä niihin tosissaan hampaitaan.
Nälkäkuuri oli tehnyt ihmeitä: kolmen kuukauden kuluttua olimme sanalla
sanoen mies ja koira. Snap todisti sähkösanoman lähettäjän olleen
oikeassa.
Se ei tuntenut lainkaan pelkoa. Kun pieni koira tuli sen lähelle, se ei
suonut sille vähintäkään huomiota. Tavatessaan keskikokoisen koiran,
se nosti töpöhäntänsä pystyyn, käveli sen ympäri, raapi halveksivasti
takajaloillaan maata ja katseli taivaalle tai etäisyyteen, mutta
ei erehdyksessäkään vastaantulijaan, ja ilmaisi vain toistuvilla
murahduksillaan huomanneensa sen. Ellei toinen lähtenyt heti
liikkeelle, alkoi taistelu, joka karkotti vieraan hyvin nopeasti.
Toisinaan Snapkin sai selkäänsä, mutta eivät edes ikävät kokemukset
pystyneet istuttamaan siihen varovaisuutta.
Ajellessamme kerran vaunuilla koiranäyttelyn aikoihin sattui Snap
huomaamaan elefanttimaisen bernhardilaiskoiran, joka oli ulkoilemassa.
Sen iso koko sytytti pennun pikku rinnassa sellaisen innostuksen, että
se loikkasi vaunujen ikkunasta hieromaan tappelua ja taittoi säärensä.
Pennun syntymälahjoista puuttui kai kokonaan pelko, mutta pippuria
se oli sen sijaan saanut ylimääräisen annoksen. Se erosi kaikista
tapaamistani koirista. Se ei esimerkiksi juossut tiehensä, jos joku
poika yritti heittää sitä kivellä, vaan ryntäsi pojan perään, ja jos
rikos uusiutui, Snap otti oikeuden omiin käsiinsä. Senpä vuoksi kaikki
kunnioittivatkin sitä.
Ainoastaan minä ja toimiston ovenvartija ymmärsimme sen ansiot, ja
vain meillä oli kunnia olla sen henkilökohtaisia ystäviä. Arvostin sen
ystävyyttä kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, ja juhannuksen aikaan
eivät edes Carnegien, Vanderbiltin ja Astorin rahat yhteensä olisi
riittäneet ostamaan neljännesosaakaan pienestä Snap-koirastani.
2
Vaikka en ollutkaan varsinainen kauppaedustaja, lähetettiin minut
kuitenkin syksyllä matkalle, jolloin Snap ja taloudenhoitajani jäivät
kaksistaan kotiin. Siitä oli hyvin onnettomat seuraukset, sillä
Snapissa se synnytti ylenkatsetta ja taloudenhoitajassani pelkoa sekä
kummassakin vihaa toisiaan kohtaan.
Möin kosolti piikkilankaa pohjoispuolen valtioihin. Kirjeet lähetettiin
minulle kerran viikossa, ja taloudenhoitajaltani sain useita valituksia
Snapista.
Saavuttuani Mendozaan, Pohjois-Dakotaan, tapasin siellä erinomaiset
rautalankamarkkinat. Asioin etupäässä suurten liikkeiden kanssa, mutta
kävin myös karjatiloilla tiedustelemassa omistajien mielipidettä eri
malleista. Näillä matkoilla tapasin Penroofin veljesten lehmäpaimenet.
Nykyisin ei tarvitse oleskella kauankaan karjankasvattajien parissa
kuulematta ehtimiseen tuhoista, joita pettämättömän ovelat sudet
aiheuttavat. Ne ajat ovat menneet, jolloin niitä voitiin myrkyttää
joukoittain. Ne tekivät nykyisin karjatilojen tuloihin suuren loven.
Penroofin veljekset olivat useimpien vireiden lehmänkasvattajien tapaan
luopuneet pyydystämästä susia myrkyillä ja raudoilla ja yrittivät
ajaa niitä erirotuisilla koirilla saadakseen vähän huviakin tästä
vitsauksensa hävittämisestä joka oli käynyt välttämättömäksi.
Kettukoirat eivät menestyneet, koska olivat liian arkoja tappelemaan.
Isot dogit olivat taas liian kömpelöitä, eivätkä vinttikoirat pystyneet
ajamaan riistaa näkemättä sitä. Jokaisella rodulla oli jokin auttamaton
vika. Lehmäpaimenet arvelivat kuitenkin, että sekaparvi saattaisi
onnistua ajossa.
Kun sitten eräänä päivänä sain kutsun osallistua mendozalaisten
sudenajoon, minua huvitti tavattomasti juuri koiraparven kirjavuus.
Joukossa oli useita sekarotuisia, mutta joitakuita erinomaisen
jalojakin yksilöitä, varsinkin muutamat venäläiset susikoirat olivat
varmaan maksaneet paljon rahaa.
Hilton Penroof, vanhin veljeksistä, joka toimi "jahtimestarina", oli
tavattoman ylpeä niistä, koska hän odotti suurta menestystä.
-- Vinttikoirat ovat liian arkanahkaisia tappelemaan sutta vastaan,
tanskandogit taas liian hitaita, mutta kun venäläiset ryhtyvät puuhaan,
niin kyllä karvat pöllyävät.
Vinttikoirat oli siis tarkoitettu takaa-ajajiksi, tanskalaiset
selustaturvaksi ja venäläiset varsinaisiksi taistelijoiksi. Mukana oli
vielä pari, kolme kettukoiraa, joiden piti tarkkavainuisina löytää
jäljet, mikäli riista häviäisi näkyvistä.
Oli kaunis näky, kun sinä lokakuun päivänä lähdimme ratsastamaan
Pahanmaan laakioille. Ilma oli kirpeän raikas, ja vaikka olikin myöhä
vuodenaika, maa ei ollut vielä jäätynyt eikä lumen peitossa. Hevoset
olivat virkkuja ja näyttivät kerran tai pari minulle, kuinka cowboyn
ratsu yrittää vapautua ajajastaan.
Koirat olivat hyvässä ajovireessä, ja saimme tasangolla liikkeelle pari
harmaata pilkkua, joita Hilton väitti susiksi tai kojooteiksi. Koirat
seurasivat jälkiä äänekkäästi haukkuen, mutta illalla vain haava erään
vinttikoiran lavassa osoitti niiden olleen sudenajossa.
-- Kuule, Hilt, noista sinun ihmeellisistä vinttikoiristasi ei näytä
olevan mihinkään, sanoi nuorempi veli Garvin. Mutta tuon pienen mustan
dogin puolesta uskaltaisin lyödä vetoa vaikka koko joukkoa vastaan,
niin sekarotuinen kuin se onkin.
-- En käsitä mistä kenkä nyt puristaa, murahti Hilton. -- Vinttikoirien
kynsistä ei pitäisi päästä pakoon ainoankaan kojootin, saatikka sitten
suden. Ja nuo kettukoirat seuraavat vaikka kolmen päivän vanhoja
jälkiä. Tanskandogit taas päihittävät vaikka harmaakarhun.
-- Osaavathan ne ehkä juosta ja vainuta jälkiä ja päihittää
harmaakarhun, myönsi isä, mutta totuus on, etteivät ne halua käydä
suden kimppuun. Koko kirottu koiralauma pelkää, ja noissa elukoissa on
raha ihan hukkaan heitettyä.
Miesten nuristessa minä ratsastin tieheni ja jätin heidät.
Ajon epäonnistumiseen näytti olevan vain yksi selitys. Koirat kyllä
olivat nopeita ja voimakkaita, mutta ne ilmeisesti pelkäsivät sutta
eivätkä uskaltaneet käydä sen kimppuun, ja sen takia se joka kerta
pääsi pakoon. Ajatukseni kiisivät pelottomaan pikku koiraani, joka
viime vuoden oli ollut petitoverinani. Kuinka toivoinkaan, että se
olisi ollut täällä. Nuo kömpelöt koirajättiläiset olisivat silloin
saaneet johtajan, jonka rohkeus ei olisi pettänyt koetuksen hetkellä.
Seuraavassa pysähdyspaikassani Barokassa sain tukun sanomalehtiä ja
kaksi kirjettä taloudenhoitajaltani. Ensimmäisessä hän kertoi että
"se petomainen koira mellastaa huoneessani aivan häpeämättömästi",
ja toisessa vielä hätääntyneemmässä hän vaati, että se oli heti
toimitettava pois.
-- Voisinhan tosiaan pyytää lähettämään sen junalla Mendozaan,
ajattelin. Sehän on vain kahdenkymmenen tunnin matka. He näkisivät sen
varmaan mielellään. Paluumatkalla voin poiketa hakemaan sen.
Tapaamisemme ei poikennut ensimmäisestä niin paljon kuin olisi luullut.
Snap hyppeli minua vastaan, oli vimmatusti purevinaan ja murisi silloin
tällöin, mutta se oli syvää rintamurinaa, ja hännäntöpö heilui kovasti.
Penroofit olivat olleet monessa sudenajossa viime käyntini jälkeen ja
olivat hyvin harmistuneita, kun huono onni jatkuvasti oli vainonnut
heitä. Koirat löysivät kyllä suden melkein aina, kun oli lähdetty
liikkeelle, mutta ne eivät saaneet sitä hengiltä, eivätkä miehet
päässeet koskaan loppuvaiheessa niin lähelle, että olisivat keksineet
syyn siihen.
Ukko Penroof päätteli, ettei "koko kehnossa joukossa ollut ainoatakaan,
jolla olisi ollut edes jäniksen sisua."
Olimme seuraavana aamuna liikkeellä jo päivän koittaessa -- samanlainen
jono oivallisia hevosia ja mainioita ratsastajia, isoja, sinisiä,
keltaisia ja täplikkäitä koiria, kuten edelliselläkin kerralla, mutta
yksi lisä oli sentään joukossa: pieni valkoinen koira, joka pysytteli
aivan vieressäni. Ja kaikki koirat jopa hevosetkin, jotta tulivat liian
lähelle, saivat yllätyksekseen maistaa sen hampaita. Koko maassa ei kai
ollut miestä, hevosta tai koiraa, jonka kanssa se ei olisi riidellyt,
lukuun ottamatta sitä bullterrieriä, jonka Mendozan hotellinpitäjä
omisti. Se oli ainoa, joka oli vielä sitäkin pienempi, ja ne näyttivät
olevan oikein hyviä ystäviä.
En milloinkaan unohda senkertaisia metsästysmaisemia. Olimme juuri
yhdellä noista tasalakisista vuorista, joilta avautuu silmien eteen
kokonainen kuningaskunta, kun Hilton, joka oli tutkinut aavaa maisemaa
kaukoputkellaan, huudahti:
-- Nyt keksin sen. Tuolla se menee kohti Kalliopuroa. Ettei vain olisi
kojootti.
Vinttikoirat olisi nyt ensimmäiseksi saatava näkemään saalis. Se ei
ole suinkaan helppoa, sillä ne eivät osaa käyttää kaukoputkea, ja maa
kasvoi marunapensaikkoa, joka oli korkeampaa kuin koirat.
Mutta Hilton kehotti: "Hyppää, Dander" ja kurkottui satulastaan
ojentaen samalla jalkansa eteenpäin. Dander hyppäsi ketterästi sille ja
samantien satulaan ja yritti säilytellä tasapainoaan hevosen selässä.
Hilton osoitti sormellaan.
-- Tuolla se on, Dander, hae, hae! Katsos, tuolla alhaalla.
Koira katsoi kiinteästi siihen suuntaan, jonne isäntä osoitti, näytti
keksivän saaliin, hyppäsi maahan ulvaisten ja ryntäsi matkaan.
Muut koirat seurasivat sitä yhä pitemmäksi venyvänä jonona, ja me
ratsastimme perässä niin nopeasti kuin pääsimme. Menetimme kuitenkin
paljon aikaa, sillä maa oli täynnä kuruja ja mäyrän koloja. Olisi ollut
uhkapeliä ratsastaa täyttä laukkaa tässä marunan peittämässä louhikossa.
Jäimme kaikki jälkeen ja minä tietysti hännänhuipuksi, koska olin
vähiten tottunut satulaan. Näimme montakin kertaa vilaukselta
koirat, jotka välillä kiitivät tasangolla, välillä katosivat
rotkopaikkoihin tai kuruihin noustakseen taas toisella puolella
näkyviin. Dander-niminen vinttikoira oli tunnustettu johtaja, ja
eräälle harjanteelle noustessamme näimme äkkiä koko ajon -- täyttä
laukkaa kiitävän kojootin ja koirat neljäsataa metriä jäljempänä,
mutta välimatkaa kiristäen. Kun näimme ne uudestaan, makasi kojootti
kuolleena ja koirat istuivat läähättäen sen ympärillä kahta kettukoiraa
ja Snapia lukuun ottamatta.
-- Eivät ennättäneet tappeluun, huomautti Hilton vilkaisten viimeiseksi
jääneisiin kettukoiriin. Sitten hän ylpeänä hyväili Danderia. --
Näettekös nyt, en sittenkään tarvinnut penikkaanne.
-- Kymmenen isoa koiraa ei tarvitse paljonkaan sisua pikkuisen kojootin
nujertamiseen, huomautti isä ivallisesti. -- Odotahan kun päästään
harmaan jäljille.
Seuraavana päivänä olimme taas liikkeellä, halusin kerrankin nähdä
loppuottelun.
Eräältä laakiolta näimme harmaan pilkun. Liikkuva valkoinen pilkku on
antilooppi, keltainen kettu ja harmaa pilkku joko susi tai kojootti --
hännästä näkee kumpi näistä. Jos kiikari näyttää, että häntä riippuu,
silloin kysymyksessä on kojootti, pystyssä oleva häntä sen sijaan
kuuluu vihatulle sudelle.
Danderille näytettiin taas saalis ja se johti entiseen tapaan kirjavaa
laumaansa, johon kuului vinttikoiria, susikoiria, kettukoiria,
tanskandogeja, bullterrieri ja hevosmiehiä. Näimme ajon vilaukselta.
Susi se varmasti oli, joka pakeni koirien edellä. Minusta kuitenkin
tuntui, etteivät ensimmäiset koirat juosseet nyt yhtä nopeasti kuin
kojootin perässä. Mutta kukaan ei saanut tietää, miten ajo oikein
päättyi. Koirat palasivat luoksemme yksitellen, emmekä sen koommin
nähneet sutta.
Ajomiehet eivät nyt säästäneet ivallisia huomautuksia ja moitteita.
-- Pihkana vieköön mokomat tutisijat, tuhahti isä harmistuneena. --
Kyllä ne seurata osaavat, mutta kun susi kääntyy päin, niin nämä sen
kun pää viidentenä jalkana kotiinpäin.
-- Entä missä on se voittamaton, peloton ja ihmeellinen sisupussi?
kysyi Hilton pilkallisesti.
--- En tiedä, vastasin. -- Tekisi mieleni väittää, ettei se ole vielä
nähnytkään sutta. Mutta lyön vetoa, että jos Snap sen kerran näkee,
niin ajo päättyy vain kuolemaan tai kunniaan.
Seuraavana yönä sudet repivät monta lehmää aivan karjakartanon lähellä,
ja se kiihotti meidät lähtemään uudelleen ajoon.
Se alkoi melkein samoin kuin edellinenkin. Myöhään iltapäivällä
keksimme vajaan kilometrin päässä harmaan otuksen, jolla oli häntä
pystyssä. Hilton kutsui Danderin satulaan. Minä otin opin onkeeni ja
kutsuin Snapin omaan satulaani. Sen sääret olivat niin lyhyet, että sen
täytyi hypätä monta kertaa ennen kuin siitä tuli mitään, mutta lopulta
se kipusi ylös käyttäen jalkaani hyväkseen. Minä sain hokea "hae,
hae" jonkin aikaa ennen kuin se keksi riistan, mutta sitten se lähti
vinttikoirien perään sellaisella tarmolla, että se lupasi hyvää.
Ajo ei tällä kertaa suuntautunut jokivarren pensasryteikköihin, vaan
korkealle laakiolle, syy siihen selvisi myöhemmin. Olimme nousseet
yhdessä laakiolle ja sieltä näimme kuinka Dander parhaillaan oli suden
kintereillä ja puraisi sitä kinttuun. Susi kääntyi tappelemaan, näimme
eläimet selvästi. Koirat saapuivat paikalle joko kaksittain tai kolme
kerrallaan ja alkoivat piirissä haukkua sutta, viimeisenä hyökkäsi
esiin pieni valkoinen Snap. Se ei hukannut aikaa haukkumiseen, vaan
hyökkäsi suoraa päätä suden kurkkuun, mutta ei tavoittanut sitä, sen
sijaan se näytti saavan otteen kuonosta. Nyt ne kymmenen isoakin koiraa
kävivät kiinni, ja parin minuutin kuluttua susi oli hengettömänä.
Olimme ratsastaneet rivakasti nähdäksemme loppunäytelmän, ja vaikka
välimatkaa olikin vielä melkoisesti, näimme ainakin sen, että Snap oli
pitänyt sähkösanomassa esitetyn lupauksen, samoin kuin senkin, mitä
minä olin puhunut sen puolesta.
Nyt oli minun vuoroni kehaista, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä.
Snap oli näyttänyt niille miten sitä pitää, ja viimeinkin olivat
Mendozan koirat saaneet kaadetuksi suden ilman miesten apua.
Kaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi
oli nuori, tuskin muuta kuin penikka -- sen vuoksi se oli valinnut
maastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet
purrut sitä pahasti lapaan.
Ratsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.
--- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei
onnistunut. -- Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.
-- Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän
vastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea
siihen.
-- Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani.
Se pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.
Hoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt
miten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain
erinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä
tappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista
samanlaista sisua kuin bullterrierit.
Karjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen
toteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on
jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä
jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.
3
Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä.
Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut
lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja
tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi
Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan
jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei
ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se
houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten
lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne.
Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta
silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.
Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun
marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken
päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En
voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa
sellaista käskyä -- ei edes minulta.
Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille
ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.
-- Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme
kotiin.
Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli.
Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander
ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä
seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle
selälleen.
Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko
lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja
loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista
ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä
isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi
tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan
lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat
olivat innoissaan.
-- Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. -- Tätä tietä
pääsemme niiden edelle.
Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä
vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.
Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta
alaspäin, kun Hilton huusi:
-- Peijakas, sehän on tuossa!
Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein
samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen
pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä
seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin
kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta
hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan
alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin
revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:
-- Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.
Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput
nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua
ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen
kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät
ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua
tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä
ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden
kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat
leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen
lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton
rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen
hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.
Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava
kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi
murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen
suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman
ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan
viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi
yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten
se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden
rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä
nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi
taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava
vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.
Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen
suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä
niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi
bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin
ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli
aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn
karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi
ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja
kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä
käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis
uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän
koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden
kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä
auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli
johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken
päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa
riippui pieni valkoinen koira.
Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina
auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli
kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen
yli.
-- Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.
Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää
haavaa. Koetin nostaa sitä.
-- Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.
Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet
polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän
mutisi:
--- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi
jäänyt henkiin.
Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti
hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen
ärähdys.
Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka,
mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin
kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:
-- Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan
ilman sisua.