Jonatan Stark seisoo tuolilla arkistokaapin edessä. Hän järjestelee
kaapin viimeisiä hyllyjä. Hän on käyttänyt viimeiset päivät arkiston
järjestämiseen. Hän haluaa jättää kaiken mahdollisimman hyvään
kuntoon.
Siinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä "Kungliga
Förordningar" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa.
Kuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen,
joista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne
muistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina
ne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin
ylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin
puolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja
kokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole
riittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin
asuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien
kunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se
on uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut
tomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin
vain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä.
Siellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija:
kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut
jokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin
kiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja
uskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut
vuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen
poismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin
perusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään
kajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta
huomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana... siellä
on mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista
nimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.
Jonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on
tarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen
kaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On,
herra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten
autuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei
kajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.
Hän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee
hiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti
linjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että
yhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten,
sattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat
kuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.
Jonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen
kruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei,
se ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä
ainakaan ensimmäiseksi havaita.
Hän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin,
ettei lohennutta kohtaa näy.
Nyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa
kansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken
mitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen
jäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille
päätään ja astuu saliin.
Se on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan
ääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.
Siellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko
luo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan
Lappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen.
Vesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon
parin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin
vuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata,
Jonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän
korkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.
Hänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat.
Oliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli.
Hän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi
olisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi
unhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin
seurakuntahoidonkin alalla.
Mutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs
pitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä
selvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi
makaaja: 'Näin varhain sorruin... jo toisella askelella.'
Ei... ei täällä kukaan saisi äkkimuutoksia aikaan. Lapin rautainen
koura puristaisi miehestä tarmon, ennenkuin tämä olisi ehtinyt
aloittaakaan. Varmaa oli, että vaikka hän, Jonatan Stark, jäisikin,
elämä vierisi kuitenkin entistä menoaan.
-- Voi, miltä täällä nyt näyttää!
Jonatan Stark pyörähtää katsomaan. Kauppias Raattaman rouva miniänsä
kanssa oli astunut huoneeseen.
-- Pappila autio ja tyhjä... ei uskoisi.
Raattaman rouvan silmiin kohoavat kyyneleet.
-- Kyllä te, rovasti, olisitte saanut tänne kuolla.
Mutta miniä, nuorempi rouva Raattama, panee jyrkästi vastaan:
-- Ihanaa, että pääsette pois! Pois minäkin lähtisin, mutta en saa
Konradia taipumaan.
Hänkin rupesi pyyhkimään silmiään.
Jonatan Stark katselee molempia naisia. Siinä on kaksi eri
katsantokantaa edustettuna. Vanhempi rouva Raattama, paikkakunnalla
syntyneenä, ei voinut käsittää, että kukaan saattoi Lainiosta lähteä,
-- Lainiosta, joka hänen mielestään oli paras paikka maailmassa.
Nuorempi taas, etelästä tullut, käsitti erinomaisen hyvin,
millaisella mielellä rovasti ja ruustinna muuttoon suhtautuivat. Hän
itki omaa kohtaloaan.
Julia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on
itkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale
kappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat
näyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo
niin tottuneet tänne.' -- Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa
maantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva,
jalat taivasta kohti.
-- Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan.
Julia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset
ruokasaliin.
Kansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä
ennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.
Horsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen
muotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.
-- Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä
sen verran.
Mutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä
taskujaan.
-- Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki.
Löysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät
tavarat tielle tipu.
Se hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta.
Jonatan Starkin silmät vettyvät.
-- Sinä olet, veli rakas, aina... niin ystävällinen. Minä en tiedä,
miten sinua kiittäisin.
Horstakin taistelee liikutustaan vastaan.
-- Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.
Jonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja
silmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta
ja molemmat purskahtavat itkuun.
-- Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa
vasten. -- Sinä uskollinen kumppani ja toveri...
Horsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.
-- Kalareissut jäävät nyt... minulla on ollut nii-in hupainen sinun
ka-ans-sasi... Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:
-- Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en
saata nyt mennä...
Jonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä.
Hän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä
ryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri...
ystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli
jakanut ilot ja surut.
Hän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se
ylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti
pois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa
kapsäkille.
Rouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan
Stark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.
-- Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!
Vanhemman rouva Raattaman on hyvin vaikea lähteä. Hän niiailee
pyyhkien silmiään:
-- Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun jääkää tekin... ja muistakaa
meitäkin.
Miniänsä käsipuolessa hän hoippuu ulos ovesta. Mutta tämä, nuorempi
rouva Raattama, kääntyy vielä ovessa. Kyynelet silmissä, mutta
loistavin kasvoin hän lausuu:
-- Ihanaa nähdä voimakkaan miehen itkevän. Minä muistan tämän aina.
Hän nyökäyttää päätään ja kääntyy menemään.
"Ihanaa!" Se oli jäänyt nuoremman rouva Raattaman melkein ainoaksi
laatusanaksi. Siinä oli alkuvuosina ollut sointua ja sisältöä,
mutta vuosien varrella se oli menettänyt värinsä niinkuin syksyn
kellastama heinä. Se kai johtui siitä, että asianomainen käytti sitä
melkein missä tilaisuudessa hyvänsä. Kaikki oli hänestä "ihanaa",
sade ja päivänpaiste, leipomuksen onnistuminen ja venäläisten
tappiot maailmansodassa. "Ihanaa, ihanaa!" Vain joskus hän vielä
saattoi lausua sen entisellä lämmöllä, entinen sointu äänessään.
Äskettäin hän todella oli ollut "ihana", kyyneleet silmissä ja
loistavin kasvoin, kuin joku Ariadne, joka suri yksinäiselle saarelle
jäämistään. Jonatan Stark olisi paremmalla syyllä saattanut sovittaa
sanan häneen itseensä.
Mutta nyt ajaa Posti-Iisakki reen portaiden eteen. Hän on lupautunut
kyyditsemään kaupunkiin saakka. Saihan Iisakki siten nähdä kaupungin
ennen kuolemataan. Poika sai pitää huolta postinkuljettamisesta
sillä aikaa. Rovastin vanha naapukka päässä hän puuhailee kuomureen
kimpussa, -- kuomureen, joka nyt lähtisi viimeistä kertaa alamatkalle.
Kaikki on valmista. Piika Sandra auttelee ruustinnalle matkaturkkeja
ylle. Itkettyneiltä näyttävät hänenkin kasvonsa.
-- Hyvästi nyt, Sandra -- voi hyvin!
-- Hyvästi, hyvästi! Voi, kun te menette...
-- Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!
Nyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki
selvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin
ja nykäisee.
-- Hyvästi nyt vain!
Reki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen
kansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen
leukansa värähtää.
Jo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien
syrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan
Stark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.
Ruustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei
tahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa.
Hän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä
rakkaaksi käynyttä ympäristöä.
Mutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista
aidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit
niillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.
Hän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa
kouluun.
Siinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten,
mutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa
jauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen.
Hän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä
se Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se
olikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan,
sillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.
Ajetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta
Roopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon
kasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.
Silta!
Kuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla
apteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta
ei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja
uudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.
Jonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään
muodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut
niiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä
hetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta
kokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva
raukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta
portailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa
elämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden
horjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä
elämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, -- portaiden, joilla
ihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle... sinne,
missä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.
Mutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He
nousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja
makasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet.
Viisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö
pohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut
pää pystyssä... rohkeana ja varmana... ylpeästi sivuillensa
katsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies
ja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin
himonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: -- apteekin
portaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat
uhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut,
juonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli.
Hän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija.
jonkunlainen toinen Gösta Berling, -- mutta hän ei ollut ajatellut,
ettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka
olisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen
haaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.
Mutta -- _o felix culpa Adami!_ Oi, onnellinen Aatamin lankeemus!
Niin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö
kirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään
katselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei
Golgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.
_O felix culpa Adami!_
Jonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat
soveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan
oppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa
kurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan
oppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.
'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän
ei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat
tehdä syntiä, että "armo suuremmaksi tulisi." Siinä suhteessa hän
täysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus
kerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se
on kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle
tarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska
enää vaivaa hänen tuntoaan.
Apteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa.
Jonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen
palvelijansa. Mutta -- yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!
Maantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m.
kirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein
maantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko
kourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille:
-- Jaa... nyt sitä mennään.
-- Niin... hyvästi nyt, kirkkoväärti!
-- Hyvästi, Jumalan haltuun!
Tuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu
kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli
entistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan
Stark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin
ystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena
uskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla.
Minkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän
oli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain
virkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti
kantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston
pöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat.
Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut
hänen sydämensä äänen.
Ohi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy
kasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin
helposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän
miettii vain, että kaikki tämä nyt jää... kaikki nämä tutut ja
rakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä
kannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt
hän tuntee eron katkeruuden.
Siinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta
ja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen
liian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin.
Mutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin
hartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut
lähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen
tunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan... täydellisesti. Mutta
nyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen
tunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.
Kirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua.
Ristiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon
noustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja
kirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset
sielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'
Jonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei
kirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se
kankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja
nyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!
Yht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi
pojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi
kuomun sisään.
Julia-rouva suoristautuu säikähtyneenä:
-- Mitä se on?
Jonatan Stark tekee hänelle hillitsevän eleen ja hymyilee. Siellä
istuvat perälaudalla samat pojat, jotka hyvästijättösunnuntaina
olivat keskustelleet tapulissa.
-- Mitä, jos me ajammekin Helsinkiin asti?
-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Isälle ja äidille tulee ikävä.
-- Kyllä Tarkka antaa meille ruokaa. Tullaan sitten pois.
Hetken äänettömyys, jolloin ei kuulu muuta kuin reenjalaksen kitinä.
-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Täällä kasvaa nauriita!
Taas äänettömyyttä.
-- Mutta etelässäpä kasvaa niin suuria nauriita kuin miehen pää!
-- Ei kasva! Niin suuria ei kasva missään!
-- Kasvaa Helsingissä!
-- Kasvakoon, mutta sielläpä ei ole sellaista mäkeä kuin kirkkomäki.
-- On siellä... suurempiakin.
-- Mutta ei sellaista, joka huilaa Pekkalan asuinrehdon läpi.
Toinen ei puhunut mitään. Hetken päästä kuuluu taas:
-- Nyt tuli maantienmutkaus! Minä hyppään pois...
Kuului kohahdus ja toinen huusi:
-- Älä vielä... mennään vielä.
Mutta samassa löi Posti-Iisakki hevosen juoksuun. Toinenkin pojista
pudottautui tielle.
Jonatan Starkin silmät kostuvat. Kysymys, jota hän viime päivinä oli
mietiskellyt, selviää hänelle nyt, kun maantienpolveke on jäänyt.
Hän oli kysynyt itseltään uudelleen ja yhä uudelleen: oliko hän
saavuttava onnen etelässä? Nyt hän saattoi siihen vastata ja vastaus
oli kieltävä. Etsijän ikävä jatkuisi. Nuo äskeiset pikkupojat olivat
auttaneet häntä selvyyteen.
Mutta -- samalla kuin tämä hänelle selvisi, selvisi hänelle toinenkin
asia suurena ja vapauttavana. Se oli häivähdellyt hänen mielessään
hänen palatessaan kerran Huomenjärveltä Horstan kanssa. Se oli soinut
sydämessä kuin outo kello löytämättä oikeaa kaikupohjaa: -- hän oli
vielä silloin liian kiihkeästi kaivannut etelään. Hän oli aavistellut
sitä hyvästijättösunnuntaina kirkosta palatessaan. Nyt hän sen
käsitti täydellisesti.
Hänen kaipauksensa etelään oli vain osa siitä ikuisesta kaipauksesta,
jonka Jumala kerran istutti ihmislapsen poveen pakottaakseen häntä
etsimään ja pyrkimään eteenpäin, siitä huolimatta että päämäärä usein
näytti saavuttamattomalta. Ja tämä kaipaus oli kaikkialla sama. Siitä
johtui, että ihmiselo pohjaltaan muodostui samanlaiseksi niin Lapissa
kuin etelässäkin: alituiseksi pyrkimiseksi, etsinnäksi ja ikäväksi.
Mutta siinä juuri oli ihmiselon kauneus ja onni. Onnellinen oli vain
se, joka tyytyi etsimään ja kaipaamaan, vaikk'ei sitten koskaan
saavuttaisikaan ikuista valoa. Mutta -- ehkä kuolemassa kaikki
selviäisi? Ehkä silloin avautuisi etsineen silmälle ikuinen kirkkaus?
Kuin vastaukseksi näihin Jonatan Starkin mietteisiin levisi samassa
seudun yli omituinen, kullanhohtoinen valo. Taivaankansi ikäänkuin
aukeni ja aukeamasta säteili alas ihmeellinen, salaperäinen kirkkaus
leviten hangille maantien molemmin puolin. Se oli kuin avattu tie,
hohtava, välkähtelevä pohjoisesta etelään. Sitä kesti vain tuokion.
Taivaankansi sulkeutui jälleen. Mutta edessäpäin häämöittävän
metsänreunan yläpuolella tuikki iltatähti kuin kehoittaen jatkuvaan
etsintään ja ponnisteluun.
"Kaukainen onni", ajatteli Jonatan Stark, mutta hän ajatteli sen
kohtaloonsa alistuen, joskin hiukan surumielisenä, niin kuitenkin
tyynenä ja lujana.