Jonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä
kertaa... Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi
tässä samassa paikassa.
Kuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin
huomaamatta...
Hän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole
nähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen
rohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi,
ihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä
hädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei
ajattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä,
ettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään
hänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia
yksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta,
nimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari
Tapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä
sunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen "vanhalla veljellään" oli
sanomista. Mutta nuo toiset... ne ovat sumua vain. Hän on elänyt
heidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet
toisiaan ymmärtämään.
Kenen oli syy?
Jonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä
sunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja
tuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.
Jonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen
pitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa
hän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.
Hän tarkastelee kirjalautaa edessään. Se on ollut samassa maalissa
koko hänen oloaikansa ja hän voisi melkein matemaattisella
tarkkuudella sanoa, minkä verran puu on paljastunut hänen aikanaan.
Aivan samalla tavalla kuin hän voisi arvostella, kuinka paljon
karvaton laikka metsänhoitaja Malmströmin talvilakissa on kasvanut
näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. -- Siellä näkyy Malmströmin
lakki penkintolpan nenässä. Karvaton laikka tuijottaa saarnatuoliin
kuin kuolleen silmä. Jonatan Starkin sydäntä kaihertaa sanomaton
epätoivo.
Hän silmäilee ympärilleen. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin.
Mäki-Roope vain on käynyt kumarammaksi. Mutta yhtäläisellä
ankaruudella hän silti kolistelee kamiineja. Häntä se ei häiritse
eikä se häiritse Jonatan Starkiakaan enää. Päinvastoin: hänestä
tuntuisi oudolta, jos Mäki-Roope nyt käyttäytyisi toisin kuin ennen.
Ei, siellä hän seisoo ja sylkäistä pihauttaa kuuman kamiinin kylkeen.
Lukkari istuu harmoonin takana. Hän ehkä näyttää hiukan
tyytymättömältä. Lehteri on täynnä väkeä eikä Basilius Poikkijärvi
nyt voi lukea lauantaipostin lehtiä. Ehkäpä hän ei sentään haluakaan.
Ehkäpä hänkin tahtoo kuulla, mitä Tarkka lähtiäisikseen sanoo.
Jonatan Stark lausuu apostolisen tervehdyksen.
Kirkko kajahtaa hänen voimakkaasta äänestään. Kaikki nuo
yhdeksäntoista vuoden aikana lausutut tervehdykset heräävät ja
hyökkäävät saarnatuoliin. 'Mitä? Joko nyt on viimeinen? Nytkö on
lukumme täysi?'
Jonatan Stark kuuntelee myrskyä, joka hänen ympärillään pauhaa.
Hän erottaa ensimmäisen tervehdyksen noista sadoista muista. Se on
sukulainen tälle viimeiselle. Samanlaisella väreilevällä tunteella
lausuttiin sekin yhdeksäntoista vuotta sitten.
Mutta joukossa soi monenkaltaisia ääniä. Useimmat niistä vaikeroivat
heikkouttaan. Ne soivat alakuloisilta, miltei synkiltä, ja Jonatan
Starkista tuntuu, kuin ne vaikeroisivat hiljaa.
Niitä on paljon, enimmät viime vuosikymmeneltä. Niiden keskellä
käyvät muutamat harvat, soinnukkaammat, täyteläisemmät kuin
kuninkaanpojat orjajoukon keskellä.
Mutta tämä viimeinen apostolinen tervehdys on sentään isällisempi
kaikkia muita. Siinä soi yhdeksäntoista vuoden kokemus ja hillitty
kärsimys. Se kääntyy kuin vanhin noiden toisten puoleen ja lausuu:
'Hiljaa! Meidän lukumme on täysi. Me saamme lähteä.'
Ja 'amenen' saattamana, 'amenen', joka kajahtaa kuin lyhyt
rummunpäristys lähtövalmiille sotajoukolle, häipyvät yhdeksäntoista
vuoden apostoliset tervehdykset menneisyyteen.
Jonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien
selvittely seurakunnan ja papin välillä, -- välien selvittely, jossa
seurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se
on vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt,
jossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen
sananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'
Mutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista
kiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista
vuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella
yksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa,
jonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli
saavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen
ei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan
minkäänlaisista "veloista", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin
usein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti "hyvä opetus",
"kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä" taikka "papillinen
vaellus". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin "saataviin"
oli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain
vilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä
opetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana.
Ja tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet
hänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.
Jonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo
suuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon
penkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista
mielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään
olivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia
ristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa
ajatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun.
Hän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu
"maallisista". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on
kuullut, -- varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä
hetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä
ympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.
Mitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja
hedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat
määrätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle
kirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä
ei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia.
Hän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut "luopio" siinä merkityksessä,
ettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän
vuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa
uskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä
hyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen
jokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.
Yhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä
pappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin
hyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei
ainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus
eikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli
hänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa
kantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä
auttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta
pyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti
valaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä
syystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja
auran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet
näiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden
kesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä
pienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti
käyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja
lukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen
opetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun
muodossa. Hänen "mukavilla puheillaan" oli siis ollut hyvä ja vakava
tarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.
Jonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili
liikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti,
puhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut
hiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt
kaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan
ja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän
toivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja
lopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle,
kaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'
Kollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja
kuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan
rämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä
kuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen
ja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan
äänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä
ei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi
Horstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi
kamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.
"Horsta veljeni", hoki Jonatan Stark itsekseen. "Sinua tahtoisin
sydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan,
sinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!"
Kirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti
kummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet.
Ihmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet
kyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen.
Tämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät
pysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista
käsittää.
-- Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän
on äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?
Niin -- ne metsot ja jänikset, Horsta-veljen karja. Kunpa pitäisivät
miehestä huolen, jotta elämänhalu pysyisi yllä.
Jonatan Stark ajatteli yhteisiä pyyntiretkiä Horstan kanssa. Metsä
oli Horstan kirkko ja ihmeen hyvä kirkko se olikin. Hän muisti,
millaisella hartaudella Horsta aina metsälle lähti, ihan kuin
jumalanpalvelukseen. 'Minä en eläisi ilman metsää ja metsästystä!'
oli hän monesti huudahtanut heidän yhteisillä pyyntiretkillään. Ja
niin kai se olikin. Petäjän pankolla istuva metso oli Horstan pappi,
istuipa se sitten siinä todellisuudessa tahi vain mielikuvituksessa.
Mutta mitäs siitä. Pääasia vain, että oli miehellä joku, jonka
varassa eli. Ja Horstalla oli metsä.
Jonatan Stark astui kirkkoon mieli rauhallisempana. Hän messusi
"Benedicamuksen" ja lausui viimeisen kerran Herran siunauksen
seurakunnalle. Hän sulki siihen kaikki, Horstan ja Horstan metsotkin.
Vanha Malmström istui allapäin sivellen pitkää partaansa. Tuntui,
kuin olisi hän ajatellut: 'Juuri varmaan taisi olla viimeinen kerta,
kun Jonatan-veli meille saarnasi... viimeinen kerta juuri varmaan...
juuri varmaan...'
Hän nousi penkistä lähtien kävelemään ovea kohti mietteissään
kallistellen päätään. Hän ei huomannut, että lukkari rupesi
soittamaan loppuvirttä. Mitäpäs hän siitä, kyllä hän sai Poikkijärven
rimputusta aina kuulla, mutta veli Jonatan oli saarnannut viimeisen
kerran... juuri varmaan.
Jonatan Stark seisoo kirkon rappusilla jumalanpalveluksen päätyttyä.
Kyläntiellä kulkee kirkkomiesten jono. Vähän erillään muista astuvat
Horsta ja Malmström. Viimeksimainittu selittelee kumppanilleen
jotakin vähä väliä sivellen partaansa. Horsta astuu kaula hiukan
etunojossa. Jonatan Starkista tuntuu, kuin näkisi hän heidät
viimeisen kerran. Hän pyyhkäisee kämmenseljällä silmiään.
Tapulissa soittaa Mäki-Roope: 'Pim-pom! Se oli Tarkan viimeinen
saarna. Pim-pom! Se oli Tarkan vii-mei-nen saarna.'
Kaksi pikkupoikaa kurkistelee tapulin luukusta. Jonatan Stark kuulee
heidän juttelunsa:
-- Tarkka-äijä seisoo vielä portailla.
--. Mitä se siinä seisoo?
-- Tiesi vain.
-- Minne se muuttaa?
-- Minne muuttanee... sinne Helsingin taakse.
-- Viekö se kuomureen?
-- Vie tietysti.
-- Me lähdemme kannaksille!
-- Lähdemme!
-- Maantienmutkauksessa pudotamme pois.
Jonatan Stark lähtee astumaan kirkkomäkeä alas. "Maantienmutkauksessa
pudotamme pois", soi hänen mielessään. Se lause sisälsi
itsetiedottoman kohtaloonsa alistumisen. Hänen sitä oli enää mahdoton
saavuttaa. Se kuului lapsuudelle. Mutta milloin oppisi hän alistumaan
tietoisesti?