Totta se oli, mutta tuntui kuitenkin sadulta. Rovasti Stark oli
lukenut uutisen lehdestä tiesi kuinka monta kertaa. Lopuksi olivat
hänen silmänsä kostuneet ja hän oli liittänyt kätensä ristiin.
Mutta aurinko, joka oli tunkeutunut esiin pilvien lomasta ja
täyttänyt kansliahuoneen tulvivalla valollaan, oli kuivannut Jonatan
Starkin silmät ja saanut ne loistamaan niinkuin ennen hänen nuorena
ollessaan vuosikymmeniä sitten.
Sitä päivää, jonka aloitti Posti-Iisakin meluisa käynti, eivät
Lainion pappilan pullistuneet seinät voineet pitkään aikaan unohtaa.
Tarinan aloitti makuuhuone ja siihen yhtyivät sitten vuorostaan
kaikki, ahtaasta keittiön perässä olevasta ruokakomerosta avaraan
saliin saakka.
Makuuhuone oli vuosien varrella tottunut rovastin ja ruustinnan
hiljaiseen nousuun. Ei siinä tavallisesti monta sanaa virketty.
"Hyvää huomenta, mamma", ja "hyvää huomenta, pappa", eikä sitten
juuri muuta. Kaikki aamut olivat toistensa kaltaisia. Vain silloin,
kun rovastin vanhin poika oli kotona käymässä -- mikä viime vuosina
oli tapahtunut ylen harvoin -- kuuli makuuhuone vähän muutakin:
"Martti on laihtunut hiukan", tahi: "pitää kudottaa Martille muudan
pari sukkia" -- taikka jotakin muuta samankaltaista. Tänäkin aamuna
se oli kuullut taas tuon tavanmukaisen "hyvää huomenta, mamma", mutta
nyt se oli lausuttu levottomasti, aivan kuin vaaraa peljäten, sillä
rakennus oli tärissyt portailta kuuluvasta kolkutuksesta. "Mikähän
ihme siellä nyt on?" "En tiedä, olisiko joku kiireinen sairaan luo
hakija."
Ja sitten se oli alkanut: -- kahvikuppien kilinä niin iloinen, niin
leikkisä, ettei ruokasali muistanut sellaista kuulleensa sitten
entisen papin tyttären häiden. Mutta sitä pappia ei ollutkaan Lappi
lumonnut: -- hän oli muuttanut "alas" jo kuuden vuoden päästä.
Ja sitten Posti-Iisakin iloinen juttelu. Hän tosin oli usein nähty
vieras Lainion pappilassa, mutta sellaista puheensorinaa ei hänkään
ollut ennen saanut aikaan. Posti-Iisakki oli kertonut, miten hän
oli tullut sellaiseen ajatukseen: -- totta nyt vihdoin täytyi
tulla rovastinkin vuoro, kun hän, Iisakki, oli aamulla nähnyt niin
merkillisen unen.
Unen? Rovastin äänessä oli jälleen värähtänyt epäuskon sävel.
Niin juuri, unen, ja koko merkillisen vielä.
Hän oli torkahtanut suutarin tuvan penkille ja uneksinut tulleensa
Lainion pappilaan. Hän oli mennyt suurimmasta ovesta sisään ja
huomannut yht'äkkiä seisovansa pappilan salissa. Aluksi se oli
näyttänyt salilta, tavalliselta ihmisasunnolta, mutta muuttunutkin
sitten äkkiä -- rekiliiteriksi. Kärrypari ja suuri kuomureki olivat
olleet siellä kuin kotonaan. Kun hän aikansa ihmeteltyään oli ollut
astumaisillaan kansliahuoneeseen, oli rovasti ilmestynyt ovelle
ja sanonut nauraen: 'Tule tänne, Iisakki, me asumme nyt uudessa
paikassa.' Hän oli lähtenyt rovastia seuraamaan yhä ihmetellen
tapahtunutta muutosta, kun oli äkkiä huomannut seisovansa suuren,
muhkean rakennuksen edessä. 'Tässä se nyt on uusi pappila', oli
rovasti sanonut. Kun hän edelleenkin ihmeisiinsä vaipuneena oli
vuoroin tuijottanut muhkeaa rakennusta, vuoroin vieressään seisovaa
hymyilevää rovastia, oli tämä kuin vähän moittien lausunut:
'Katsohan, pitäähän kuomureelläkin olla kunnon suoja. Eihän se nyt
halkovaja ole mikään.' -- Siihen hän oli herännyt ja lähtenyt kiireen
kaupalla Raattaman pihalle etelän postia vastaan. Ja eikös ollutkin
Nivan Heikki jo heti ensi sanoikseen kertonut rovastin päässeen.
Näin oli Posti-Iisakki ruokasalissa jutellut kahvikuppien kilistessä
ja rovastin ja ruustinnan iloisina kuunnellessa. Posti-Iisakin mentyä
oli rovasti kävellyt saliin ja huomauttanut sieltä ruustinnalle:
"Vanhusten valokuvista olisi pyyhittävä tomut." Hänet oli yht'äkkiä
vallannut sellainen omituinen tarkastuksen henki, aivan kuin
olisi piispa ollut tulossa. Kirjahylly oli järjestetty kokonaan
uudelleen, jokaista esinettä oli hiukan liikautettu. Ja mikä
merkillisintä: -- heti Posti-Iisakin mentyä oli rovasti asettanut
liimapannun tulelle ja liimannut paikoilleen makuuhuoneen sänkyjen
päistä irtautuneet sorvatut nupit. Ne olivat yhdeksäntoista
vuotta odottaneet tätä toimenpidettä ja nyt vihdoinkin ne olivat
päässeet paikoilleen ajelehdittuaan sitä ennen eteisen vaatekomeron
hyllyllä. Useamman kuin yhden kerran ne olivat Jonatan Starkille
huomauttaneet: 'No, milloinkas meidän vuoromme tulee päästä täältä
pois?' -- johon rovasti oli vain hajamielisenä pudistanut päätään.
Samapa niille. Pitkien vuosien aikana ne olivat jo tottuneet
pimeään vankikomeroonsa. Nyt tultiin lopuksi nekin vapauttamaan
ja asettamaan entiseen ylhäiseen asemaansa takaisin, makuuhuoneen
sänkyjen muhkeihin päihin. Ne olivat niiden oikeat paikat. Sieltä
ylhäältä ne olivat tottuneet vartioimaan talon isännän ja emännän
unta ja niiden ympärillä tuoksui jälleen ruustinna Starkin käyttämä
kölninvesi. Mutta vähän kummastellen ne sentään katselivat
ympärilleen oltuaan niin pitkän ajan poissa. Makuuhuoneessa oli koko
paljon sellaista, mitä ne ennen eivät olleet nähneet. Löysiväthän ne
sentään mielihyvikseen vanhan tutunkin: ruskeaksi maalatun pesukaapin
uuninnurkkauksesta. Mutta sitäkin oli aika kolhinut sitten viime
näkemän: porsliininuppi sen ovessa oli murtunut juuresta poikki.
Ja sitten olivat saapuneet sanomalehdet. Piika Sandra oli tuonut
postilaukun kansliahuoneeseen aivan samaan tapaan kuin satoja
kertoja ennenkin. Rovasti oli avannut laukun, näennäisesti yhtä
tyynenä kuin ennenkin, ja vetänyt esiin sanomalehdet. Mutta tummat,
juhlallisen näköiset arkistokaapit olivat kuitenkin panneet merkille,
että rovastin kädet olivat vavahdelleet hänen avatessaan lehtiä
ja syventyessään lukemaan uutista Jolmanrannan vaalista. Sitten
oli lehti vaipunut polvelle ja silmät harhailleet oudon kirkkaina
paikasta toiseen, kunnes ne lopuksi olivat pysähtyneet piispa
Mansneruksen ankarapiirteiseen kuvaan kanslian seinällä. Ja ihme ja
kumma: Jonatan Starkista oli tuntunut -- ensi kerran yhdeksäntoista
vuoden aikana -- että piispa Mansnerus hymyili, tosin hiukan
hermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin.
Sitten oli ruustinna tullut huoneeseen hiljaa, melkein varpaisillaan,
ja pysähtynyt ovensuuhun kuin ujo rippikoulutyttö, joka on saapunut
kuulemaan, pääsikö hän ripille vai ei. Ja hän oli kuitenkin
rovastintytär, tyttökoulun käynyt ja perehtynyt pianonsoittoon sekä
puhui hiukan ranskaakin. Mutta niin nöyräksi tekee Lappi ihmislapsen
yhdeksäntoista vuoden kuluessa. Ja sitten -- niin, mitä sitten?
Rovasti oli kohottanut päätänsä ja silmännyt puolisoaan sillä
oudonkirkkaalla katseella, jota kansliahuone jo oli ihmetellyt, ja
lausunut: 'Niin... mamma'. Muuta hän ei ollut sanonut. Mutta sillä
kertaa olivat nuo sanat soineet musiikilta ruustinna Starkin korvissa
ja hän oli tajunnut niissä vahvistuksen aamulliselle uutiselle. Ja
sitten -- niin, mitä sitten? Tokko kerromme sitä? Niin -- katsokaas,
kun viidenkymmenen ikäinen nainen kieppuu miehensä kaulassa kuin
koulutyttö ja suutelee häntä kyynelten virratessa poskia pitkin, --
niin se ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma. Onko Lainion pappilan
kansliahuone koskaan nähnyt mitään niin liikuttavaa ja samalla
juhlallista?
Ruustinnan mukana levisi ilon ja tyytyväisyyden tunne keittiön
puolelle. Se tuntui tarttuneen kaikkiin, piika Sandraan yhtä hyvin
kuin pienimpäänkin esineeseen keittiössä. Lainion pappilan keittiön
hylly astioineen oli kyllä aina loistanut puhtauttaan antaen talojen
emännille ihmettelyn aihetta joka juhannus ja joulu. Mutta nyt
julistivat kuparisten kattiloiden hohtavat kyljet outoa sanomaa:
'Rovasti on päässyt, rovasti on päässyt! Me muutamme kaikki.'
Niin, niin. Pitkästä ajasta lainehti päivänpaiste ja ilo Lainion
pappilassa. Rovasti ja ruustinna elivät päivän hetket verkalleen,
kuin säästellen. He istuivat aamiaispöytään harvapuheisina kuten
tavallisesti. Lausuivathan vain jonkun sanan lapsistaan. 'Milloin
Martti viimeksi kirjoittikaan?' Johon ruustinna vastasi jotakin
parista kuukaudesta. Mutta molempain ajatus askarteli samassa
asiassa: 'Nyt Marttikin sen tietää... ja tyttäret.' Niin --.
tyttäret. Rosindalla oli virka muutaman pikkukaupungin koulussa ja
Laine ja Helinä olivat naimisissa, kumpikin tahollaan. Tuntui somalta
puhella lapsista nyt ja ikäänkuin niiden turvissa ajatella poispääsyä
Lapista. Rovasti ja ruustinna olivat kuin kaksi rakastunutta, jotka
eivät vielä oikein saata tunteitaan julkilausua. He puhuivatkin
enemmän kädenliikkeillä kuin sanoilla... Kun rovasti pyysi voita,
ojensi ruustinna voilautasen hänelle niin ihmeen sirosti, aivan kuin
olisi lausunut: 'Kuinka minä rakastan sinua, Jonatan Stark!' Ja kun
rovasti sanoi "kiitos", väreili siinä aivan samanlainen tunne. He
tunsivat itsensä nuoriksi, vasta kihloihin menneiksi, istuessaan
siinä toisiaan vastapäätä. Vanha käkikello rovastin takana kukkui
yhtätoista. Rovasti katsahti ruustinnaa silmiin. Tämä hymyili
valoisasti, vaikka silmät kostuivatkin. Niin -- he tulkitsivat
kellon kukunnan aivan samalla lailla: se kukkui heidän onnelleen.
Niin merkillisen herkiksi oli Lappi kasvattanut heidät kummankin.
He olivat tottuneet iloitsemaan vain pienistä, jokapäiväisistä
tapahtumista. Nyt he ikäänkuin vaipuivat ilon raskaan taakan alle,
-- ilon, joka yht'äkkiä oli rynnännyt heidän hiljaisia portaitaan
ylös. Oi tuota ihmeellistä onnea, josta Jumala toisinaan lohkaisee
tavallista suuremman murusen maan lapsille, niin suuren, että
saajasta tuntuu, kuin olisi taivaalliselle jakajalle sattunut
pieni erehdys. Sitä rovasti Stark nyt ajatteli. Häntä, unohdettua,
yksinäistä Lapin pappia, oli kohdannut ennenkuulumaton onni. Hän
pääsisi muuttamaan etelään, hymyilevämmille maille.
Päivällisen aikana sujui keskustelu jo paremmin. Ruokapöydän
ympärillä vuosikausia vallinnut äänettömyys oli vähitellen alkanut
murtua. Sen aika oli nyt mennyt. Rovasti ja ruustinna ojensivat
hengessä kätensä toisilleen. Se oli kuin uusi, sanaton liitto, jossa
kumpikin vannoutui rakastamaan toistansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Ja he olivat kuitenkin olleet naimisissa jo kaksikymmentäviisi
vuotta. Eivätkö he sitten olleet rakastaneet toisiaan? Kyllä, --
mutta niin armoton on Lappi, että se kalvaa rakkaudenkin kuin
mato terveen puun. Yksinäisyyden painolla se tukahduttaa elämän
tuoreimmatkin voimat. Rovasti ja ruustinna Starkin välistä rakkautta
se tosin ei ollut pystynyt tappamaan. Mutta se oli lyönyt sen
tainnoksiin kuten talvi kesän kukkean elämän. Niin heistä ainakin
oli tuntunut. Nyt, kun he olivat varmat poispääsystään, se heräsi
väkevänä eloon. Se muistutti siinä suhteessa Lapin heräävää kevättä.
Yhtä voimakkaana ja tuoreena kuin purkautuu keväinen puro tunturin
rinnettä alas, purkautui heidän sydämistään tämä vuosikausia nukkunut
rakkaus. Rovasti katsahti salaa vaimoaan ja muisti sen hetken,
jolloin hän näki Julia Hagelinin ensi kerran. Siitä oli kauan, mutta
samalla tavalla sykähti hänen sydämensä nyt kuten silloinkin. Veri
virtasi lämpimänä siihen. Ruustinna katsahti miestään tämän ollessa
kumartuneena lautasensa yli. Sama runoilijan otsa, johon hän ensi
näkemältä oli ihastunut. Ruustinnan kirkastunut katse ei huomannut
ryppyjä siinä. Heidän olisi tehnyt mieli keskeyttää syöntinsä ja
katsoa vain toisiaan silmiin. Mutta jos he sen olisivat tehneet,
olisivat kyyneleet ihan varmaan puhjenneet esiin. Pitkä oloaika
Lapissa oli taas tehnyt heistä niin kummallisen kömpelöitä, etteivät
he tienneet, miten olisivat selvinneet tunteiden tulvasta, jos
olisivat sen valloilleen laskeneet. He siis söivät iloiten siitä,
että ateria tarjosi siksikin varman tuen tunteiden hillinnälle. Vain
silloin, kun heillä oli ruokaa suussa, he lausuivat toisilleen jonkun
ystävällisen sanan. Se oli heistä hauskaa ja he hymyilivät toisilleen
yhtä paljon tuon oudon keskustelutavan kuin toisiansa kohtaan
tuntemansa hellyydenkin vuoksi.
Iltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti
vain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi
keittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain
nähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä,
ja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin
pistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin
poislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti
kertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin
olivat -- tietämättänsä -- Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua.
Eikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti
Stark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.
Niin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika,
niinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana
tapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän
ei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon
sävellyksen Eino Leinon lauluun: "Oi kiitos sa, Luojani armollinen."
Rovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta
oikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että
laulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä
hän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.