Kauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain
poikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat
tiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet -- jos niin saattaisi
sanoa -- sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista
tiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin -- hän on maailman
lujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää
kantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä
olevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin "maalikylältä". Ja
sellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut
postilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen
perässään pysynyt joka mies, -- ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka
tämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä
jutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei,
Posti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta
Passuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni
ollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä
oli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'
Posti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias
Raattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla.
Hän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja:
yhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää
aamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo
annoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen
suupielessään. Sieltä ne lähtisi... kahvitkin... jos... vilahtaa
hänen päässään, mutta... ei... eipä nyt vielä... Hän tuntee omituista
levottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken
makuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän,
Posti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.
Mutta jopahan kalahtaa maantiellä... kalahtaa jossakin siellä
kirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan.
Posti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: -- hän
pyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei
näy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, -- mutta... jopahan tuolta
Hietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää... reki ja löntystävä,
puoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.
Posti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen
on taas niin huokea antaa anteeksi kaikille... Raattaman piialle
yhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei
olisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö
se Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään
Mari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti
vain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään
Mari... Mutta hyvän miehenpä hän saikin.
Posti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin
kohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin... silmää sinä
vain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja
möi... mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain
kuka kerkesi... sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut
pisaratakaan.
-- Jopas tulet, jopas tulet... huutelee Posti-Iisakki vastaan jo
hyvän matkan päästä. -- Oletpa viipynyt taas.
-- Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan...
Ja niin riivatun raskas posti.
-- Jaa, jaa... niinpä näkyy, niinpä näkyy... tuota... no, mitä uutta
alas?
-- Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.
Nivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion
seurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä
ja huudahtaa:
-- Vai on päässyt! No vie sun...!
Muuta hän ei sano, mutta siinä onkin kyllin. Sitä uutista hän oli
odottanutkin. Annapa nyt, äijän saada se tietää. Jo lähtisi kahvit.
Posti-Iisakki silmää Nivan Heikkiä kuin varmistuakseen, ettei tällä
vain ollut minkäänlaisia aikeita. Ei, Heikki nahjusteli reen perässä,
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän teki äkkipäätöksen.
-- Ajahan vain sinne Raattaman pihaan. Minä pistäydyn hiukan muualla.
Posti-Iisakki lähtee harppaamaan hevosen edellä. No, jopa nyt oli ilo
syntyvä Lainion pappilassa. Rovasti Stark oli päässyt... vihdoinkin
päässyt, monen monituisen yrityksen jälkeen, päässyt etelään,
Jolmanrannan suureen seurakuntaan. Jopa hän viimeinkin tarttui, kun
kauan pyydysti. Ei ollut näemmä sittenkään rovastin suuri kuomureki
turhaan kulkenut Lainion ja kaupungin väliä. Vihdoinkin onnistunut
vaalimatka. Eivät olleet jokivarren kievarit suotta kiskottaneet
rumilasta, kiskottaneet ja kironneet. Mikäs auttoi... jokaisella
matkustajalla oli oikeus ajaa omalla reellään ja saada kievarista
vain hevonen. Se oli selvä sääntö. Vai jo viimeinkin... vie pois...
Posti-Iisakki oikaisee vainion poikki ja saapuu pappilan pihaan.
Siellä makasi reki kallellaan liiterin perällä kuomun selkä pihalle
päin. Posti-Iisakin teki mieli huutaa sille hyvää huomenta. Jopa
vihdoinkin veit isäntäsi onnen satamaan, vanha lautta!
Pappilassa nukuttiin vielä. Verhot peittivät ikkunoita visusti.
Ei tiennyt Tarkka, minkä ilosanoman päivä toisi tullessaan.
Jolmanrantaan, hei!... pois lainiolaisten hampaista... vähän isomman
leivän ääreen. Jo nyt kannatti laittaa uudet palttoot ja talvilakit.
Jo sopi rovastin myydä huutokaupassa kaikki vanhat roskat.
Posti-Iisakki näkee jo itsensä Starkin vanha naapukka päässä.
Totisesti, hän tinkaisi sen helpolla. Ei viitsisi rovasti isoja periä
vanhasta reuhkasta. Hänelle, Posti-Iisakille, siinä sentään olisi
vielä lakkia loppuiäksi.
Posti-Iisakki seisoo pappilan pääportailla. Ei hän kyökin kautta
nyt... kun saapui kuin mikäkin taivaan lähettiläs. Pääportaita vain
ja talo hereille, aivan kuin olisi tuli rakennuksen nurkassa.
Posti-Iisakki kolkuttaa, kolkuttaa kuin henkensä edestä. Kyllä
kannattikin. Jolmanranta oli iso seurakunta ja vehnäskahvit
harvinaiset näin arkiaamuna.
Joku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna
esiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin
lahonut. Hei, hei!
Jopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin,
siitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan.
Hei, hei, tulkaa avaamaan!
Jopa aukeaa ovi... varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki
seisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana
tuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.
-- No, mikä nyt on?
-- Onnea... saan toivottaa onnea... ja menestystä... ja pitkää ikää
ja paljon... (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan "lapsia", mutta
muistikin, etteivät nyt olleet häät)... onnea vain. Rovasti on
päässyt!
-- Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.
-- No, Herra siunatkoon... Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto
varma.
Jo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää
hänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä.
Hänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen
tulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat
ruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni...
-- Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.
-- Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan
liikkeen.
-- Tuosta poikki!
Jo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se
Posti-Iisakki turhaan viitsisi.
Sillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on
toistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän
kohtaakin itse epäuskon kallion.
-- Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.
Uskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa
kuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan
halun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin
kuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä
ruustinna on hänen puolellaan.
-- Keneltä Iisakki sen kuuli?
-- Nivan Heikiltä, postimieheltä.
-- Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.
-- Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde
ihmisiä herättelemään.
Rovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi
ja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään
liiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä
kuitenkin... kaipa sitten... hyvä isä sentään.
Hänen silmänsä kostuvat, niin myös ruustinnan. Ja kostuvat
Posti-Iisakinkin silmät. Mikä kumma se nyt hänetkin sai heltymään?
Hänenhän tulisi iloita ja nauraa kuten ainakin ilosanoman tuojan,
mutta hänenkin täytyy pyyhkiä silmiään karkealla nuttunsa hihalla.
Tämä oli sentään niin merkillistä alusta loppuun asti.
Ruustinna pyytää Posti-Iisakkia sisään ja rovasti yhtyy ruustinnan
pyyntöön. Hänen äänessään värähtää hiukan samankaltainen sävy kuin
lausuisi hän piispalle: 'Olkaa hyvä!'
Ja Posti-Iisakki astuu Lainion pappilan avaraan saliin ja asettuu
istumaan ovensuuhun rovastin isävainajan kuvaa vastapäätä. Ja hänestä
tuntuu, kuin istuisi hän kirkossa.