katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä
ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen
isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten
hän tunsi heidät hyvin.
"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja
jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan
ja tämänpäiväisestä voitostaan."
He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja
imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin
saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin
vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.
"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin
minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin
suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä."
Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat
tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei
jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa
sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat
tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla
ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.
Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin
mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain
voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten
maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne
olisi voitettu.
Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin
armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme.
Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin
isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.
Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit
oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen
tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet
avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi
aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme
toimeen.
Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului
loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten
ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän
tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.
Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas
hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä
kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.
Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme
zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti
pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti
huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa
syöksyimme zodangalaisia vastaan.
Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin
järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin
takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.
Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta
toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli
vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät
olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.
Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja
kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.
Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat
valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti.
Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten
vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin.
Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.
Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi,
ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly
loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena
me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.
Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet,
joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi.
Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi
kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli
hulluna ilosta.
Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei
koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin
kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja
liittolaisina.
Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin
tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin
yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain
koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan
näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.
Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan
muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät,
että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa
jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme
heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa
hänelle tekemistämme palveluksista.
Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella
oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille,
astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden
näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja
käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa,
että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.
Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen
ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen
välisen uuden liiton.
"Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin
suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että
hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa
suurempi onni."
"Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta
maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille,
mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset
heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi
tunteet ja vastata niihin."
Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen
heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.
Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.
"Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman
ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko
Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos
minulta."
Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille
ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja
häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen
isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa
minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän
voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean
ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa
Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä
hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä
oli pelastunut.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Riemusta kuolemaan
Kymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia
liittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden
mukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien
kymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed
ja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen
entistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet.
Myöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien
päällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars
Tarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan
heitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja
John Carter liitettiin yhdeksi.
Yhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa
Tardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän
osoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman
jotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta
Dejah Thorisia kohtaan.
Palatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli
lumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin
henkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä,
ja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme
käsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta,
jolloin hento kuori murtuisi.
Hyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä
keskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme
yhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja
täyttäisi toiveemme.
Kaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme
kiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn.
Salamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani
arvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.
Valomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja
risteili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli
saatettava se palatsin telakalle.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui
lähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo
koolla.
Valtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä
rypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän
meitä.
"Tänä aamuna", hän lausui, "saivat Barsoomin eri hallitukset sanan,
että ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan
kahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä
pääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen
merkkiäkään.
"-- Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan
käsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on
tuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä
palasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty
hänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan
hirveästi raatelemana.
"-- Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille.
Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan
valtavien muurien läpi -- itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä
meillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen
pitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä,
että pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen
vähenevän nopeasti koko Barsoomilla -- koneet ovat pysähtyneet.
"-- Hyvät herrat", hän lopetti, "meillä on enintään kolme päivää
elinaikaa jäljellä."
Muutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori
ylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle
puhutteli Tardos Morsia.
"Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet
barsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä
tilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme,
ikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika
edessämme."
Huone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään
parempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme,
poistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä.
Saavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut
Dejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani.
"Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter", sanoi hän "ja mikä
hyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän
kuolla yhdessä."
Seuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa
muutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi
rakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla.
Liike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa
rohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä
miehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan.
Keskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin
kuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan,
joka tulee ennen tukehtumiskuolemaa.
Dejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet
alavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa,
milloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi
ympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan
onnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja
minuun, vinkuen surkeasti.
Dejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme
katolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä
tuntemattomaan olentoon, jota hän -- ei nyt saisikaan nähdä.
Kun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen:
"Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat
menneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy
aikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa
muistonkin. Loppu on tullut."
Hän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä
miesten olkapäille.
Kun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah
Thorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti
kuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini.
Hän aukaisi silmänsä katsoen minua.
"Suutele minua, John Carter", hän mumisi. "Rakastan sinua! Rakastan
sinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä
hymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea."
Kun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa
entinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen
sotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani.
"Niin ei saa käydä, prinsessani!" huudahdin. "On, täytyy olla, joku
keino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut
itselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen."
Juuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle
yhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama
pimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle -- ilmatehtaan kolmen
suuren oven avain!
Kääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa
rakkaintani sylissäni huusin:
"Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin
katolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin."
Hän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs
sotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla
ohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä
nopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli
rakentanut.
Suudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni
Woolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen,
syöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin
korkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti,
johon koko Barsoomin toiveet keskittyivät.
Minun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa
hengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren
ylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan
yläpuolella.
Annoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä
kilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin
kasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin
häntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen
hautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen
pyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää.
Annoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin
lentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa
omat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi
ohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään,
halkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori.
Tuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä
eteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka
erotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta.
Oven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa
seinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä
piikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä
untaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi.
Täällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin
Heliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli
vielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin.
"Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna
koneet käyntiin?" kysyin.
"Minä osaan", hän vastasi, "jos avaat nopeasti. Kestän enää vain
muutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat
molemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden
lukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta
tunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta."
Minulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin
kykenin hallitsemaan ajatuksiani.
Mutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin
tuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta
kohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin
edessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden
vallitessa.
Hitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua
eteenpäin, mutta olin liian heikko.
"Eteenpäin!" huusin toverilleni. "Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin
pane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna
olla elämää!"
Maaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin
Barsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta,
kun vaivuin tajuttomana maahan.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Arizonalaisessa luolassa
Ympärilläni oli pimeätä, kun aukaisin taaskin silmäni. Ruumistani
verhosivat kummalliset, jäykät vaatteet, jotka rasahdellen raukesivat
pölyksi, kun nousin istumaan.
Tunnustelin ruumistani päästä jalkoihin saakka, ja ylt'yleensä olin
pukimissa, vaikkakin, vaipuessani pyörryksiin pienen oven edessä, olin
ollut alasti. Edessäni olevasta rosoisesta aukosta näin palasen
kuutamoista taivasta.
Tunnustellessani itseäni sattuivat käteni taskuihin ja yhdessä niistä
oli pieni nippu öljyttyyn paperiin käärittyjä tulitikkuja. Raapaisin
tulta, ja tikun himmeässä valossa näin suuren luolan, jonka perällä
huomasin omituisen, liikkumattoman olennon istumassa kumarassa pienellä
penkillä. Kun menin olennon luokse, näin että se oli pieni, vanha,
kuollut ja muumioitunut akka, jolla oli pitkä, musta tukka. Muumio oli
kumarruksissa pienen puuhiilipolttimon yli, jonka päällä oli pyöreä,
kuparinen astia. Astiassa oli vähän vihertävää pulveria.
Akan takana oli katosta riippuvien raakanahkaisten hihnojen varassa
koko luolan poikki ulottuva rivi ihmisenluurankoja. Niitä kannattavasta
hihnasta lähti toinen pienen akan käteen. Kun kosketin hihnaa,
heiluivat luurangot synnyttäen äänen, joka muistutti kuivaneiden
lehtien kahinaa.
Näky oli hyvin kamala, luonnottoman kaamea, ja kiiruhdin ulkoilmaan,
ollen iloinen päästessäni pois niin hirveästä paikasta.
Mutta se, mitä näin astuessani luolasta sen edustalla olevalle kapealle
ulkonemalle, sai minut jähmettymään säikähdyksestä.
Katseeni kohtasi uuden taivaan, uuden maiseman. Kaukaiset, hopealta
välkkyvät vuoret, melkein liikkumattomana taivaalla kumottava kuu,
allani oleva kaktuksia kasvava laakso, mikään se ei ollut Marsia.
Saatoin tuskin uskoa silmiäni, mutta vähitellen selkeni minulle totuus
-- katselin Arizonaa samalta ulkonemalta, jolta kymmenen vuotta sitten
olin kaivaten katsellut Marsia.
Puristaen päätäni käsillä käännyin murtunein mielin ja suru sydämessä,
lähtien astelemaan luolasta vievää polkua alaspäin.
Pääni päällä loisti Marsin punainen silmä, säilyttäen suuret
salaisuutensa, runsaasti seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.
Pääsikö marsilainen pumppuhuoneeseen? Saivatko tuon kaukaisen tähden
asukkaat elämää antavaa ilmaa kyllin ajoissa pysyäkseen hengissä? Oliko
Dejah Thorisini hengissä vai viruuko hänen ihana ruumiinsa kylmänä
pienen kultaisen hautomakoneen vieressä Heliumin jeddakin Tardos Morsin
palatsin sisäpihalla olevassa puutarhassa?
Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut vastausta kysymyksiini.
Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut, että minut otettaisiin
takaisin menetetyn rakkauteni maailmaan. Tahtoisin mieluummin maata
kuolleena rakkaimpani vieressä kuin elää Maassa miljoonien hirvittävien
penikulmien päässä hänestä.
Vanha kaivos, jonka löysin koskemattomana, on tehnyt minut satumaisen
rikkaaksi. Mutta mitä välitän rikkaudesta!
Kun istun nyt illalla pienessä työhuoneessani, josta näkee
Hudson-virralle, on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä ajasta,
jolloin ensi kerran aukaisin silmäni Marsissa.
Pöytäni vieressä olevasta pienestä ikkunasta näen sen välkkyvän
taivaalla, ja tänä yönä se näyttää taaskin kutsuvan minua niin, kuin se
ei milloinkaan ole kutsunut tuon pitkän kuoleman yön jälkeen.
Minusta tuntuu, että hirvittävän avaruuskuilun ylitse voin nähdä
tummatukkaisen, kauniin naisen seisovan palatsin puutarhassa ja hänen
vierellään pienen pojan, joka kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,
kun hän osoittaa taivaalle toista kiertotähteä, Maata, kohti. Ja heidän
jalkojensa juuressa on pelottavan suuri, kammottavan näköinen otus,
jolla on kultainen sydän.
Uskon, että he odottavat minua, ja joku ääni sanoo minulle, että pian
saan tietää.
* * * * *
John Carterin merkillisiä seikkailuja kuvailee edelleen romaani
MARSIN JUMALAT.
Taaskin on hän joutunut tuon kummallisen taivaankappaleen kamaralle
seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päähän Maasta. Kuinka hän
voittaa takaisin vaimonsa ja poikansa, taistelee suuria valkoisia
apinoita ja "kasvimiehiä" vastaan, ja uhmaa itse Issusta, kauheaa
Kuoleman jumalatarta, jota kaikki Mars palvoo, sellaisia jännittäviä
vaiheita esittää tämä toinen huimasävyinen kertoelma.