(Hänen kuolemanunensa kaatuneen petäjän alla.)
Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen
haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta
kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin
Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven
selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen
ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa
vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa
kiertäen suoraan ylös Taivaaseen...
Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien
Jooseppia kiireestä kantapäähän:
— Hiisikö sinut tänne lennätti?
— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi
kansan murteella.
Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä
jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:
— Kuka olet?
Mutta Jooseppi tokasi:
— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire...
Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia
silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista
sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi
Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.
Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta
kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:
— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule
niin ryysyisiä äijän käppyröitä.
Toinen ääni tuntui siihen vastaavan:
— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti
ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.
Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa
ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:
— Lupasi audienssin, mutta pue ensin nämä vainajavaatteet päällesi.
Jooseppi kivahti:
— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni,
tottahan kelpaan tässäkin talossa.
Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän
huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:
— Mene Hel...!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa
Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan
kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä
Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:
— Paras Pietari, salli hänen tulla!
Samalla Taivaan Ukon pää vetäytyi takaisin.
Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia
käsipuolesta ja toimitti:
— No mene sitten, senkin skunkki!
Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla
käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:
— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai
Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.
Johon kirkassilmäinen enkelikersantti supattaen vastasi:
— Oiskohan tuolla nytkin...?
Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari
likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan
enkelisotilaan kanssa.
Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari,
kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen
alkaen soimata Pietaria:
— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko
kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille,
jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää
koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan
tampuurimajuriksi.
Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:
— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.
Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!
Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen,
todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan
tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:
— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan
isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan
kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.
— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari
Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.
Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli
kultasankalasiensa, tuumasi:
— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan
kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön
Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita
sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.
— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän
nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että
minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista
navakammin.
———
Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain
maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki
Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä
kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää.
Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi
yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku
tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei
hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä
kauniilta enkelitytöitä että:
— Kennenkä sinn' out lapsia?
Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:
— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,
Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.
Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta
enkelityttö liversi sukkelasti lisää:
— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut
lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen
oma isänikään on... Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja
niiasi.
Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri
taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei
huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se
heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt
minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa
lapsivainajaa?...
Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää
Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta
peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen
Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:
— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on
nimesi?
Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:
— Vekku minä olen. Ryys...
Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä
päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit
mahdaa...
Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi
numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän,
luisevan miehen oli nähnyt poikasena?
— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.
Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei
Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä
aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti
päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:
— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.
— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille
rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!
Pyhä Ukko myhähti valkeaan partaansa:
— Parempi olisi ollut, jos ei olisi opettanut sitä konstia.
— Lieneeköhän tuo Näälmannikin täällä Taivaassa? tiedusti Jooseppi.
— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii
nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.
— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän
sielunpaimenia?
— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on
Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.
— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä
rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop...
— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä
ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.
Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse
Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.
Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki
— heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea
talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen,
mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu,
valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin
näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen
olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:
— Törmälän Manne ja Wettersteini!
Pyhä Ukko selittämään:
— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu
muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty.
Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne
Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä
Betaniaksi.
— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa?
kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.
Taivaan ukko luettelee:
— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa,
Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa,
Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa...
— Välttää! sanoi Jooseppi,
— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja
miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?
Pyhä Ukko naurahti:
— Hullu-Sante henkimyllyänsä ruuvaa...
Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua
siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia
marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään
käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa
kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat
sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten
ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa
esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään
työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan
kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja
suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa
pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti
laulaa. Jooseppi kysäsee:
— Mitä peliä se tuo on?
— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko
ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä...
Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina
uutta keksii.
— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee
Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä
suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko
helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu
tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.
— Vanhan Pappilan Vanha Mari! huudahtaa Jooseppi.
— Juu! myhähtää Ukko. — Mari on Taivaan taitavin kankuri.
Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria
kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että
Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon,
niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa
huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki,
vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia
pienille pyhäkoululapsille.
— Sano Gii! sano Gii! kuuluu huoneesta, jossa on kullankarvaiset
pulpetit.
— Eikös tuokin vain ole Rämsänrannan vanhoja rohveetoja? kysyy Jooseppi.
Pyhä Ukko esittelee suosiollisesti:
— On kyllä. Vanha koulumestari Lassila Näljängältä.
Ja selittää tarkemmin:
— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi
— hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja
jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä
taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta
koulumestaritointaan.
— Kukahan tuo Lassilaa taitavampi mörönmanaaja mahtaa olla? kysyy
Jooseppi.
— Ka se Julma-Tuomas tietysti, vastaa Pyhä Ukko.
Jooseppi innostuu ja kimahtaa:
— Jos lie Runtukka-Eemikin täällä ketunpyyntitaksvärkissä?
Mutta Pyhä Ukko jyrähtää:
— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän
kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti
harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella...
Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen
itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa...
Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto...
* * * * *
Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän
äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:
_Rämsänrannan ryysyköyhälistön tutkintokanslia._
Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä
aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi
lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon —
käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa
seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä,
jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.
Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta
saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei
hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei
yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut
niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran
olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle
hajulle.
Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse —
missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin?
jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin
aikoihin...
— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän
korvalehtensä taakse.
Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen
katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?
— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo
tiedänkin.
Jooseppikin rykäsi ja pyöritteli reuhkaa käsissään.
— Ka, alotti Jooseppi, — petäjä kaatui päälle.
— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti
Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:
— Joko te merkitsitte tämän Jooseppi Kenkkusen tapaturman ansiopuolelle?
Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä
yhteen ja kysyi:
— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi
grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla
Taivaaseen omissa vaatteissaan?
— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus
Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa
krediittipuolelle.
Enkelit kumarsivat ja merkitsivät tileihin.
Pyhä Ukko jatkoi:
— No entäs sitten, Jooseppi Kenkkunen, jos petäjä kaatuikin päällesi?
Jooseppi naukui:
— Että kuka akan ja sikiöt nyt elättää?
Taivaan Ukko rypisti hopeanhohtavia kulmakarvojaan:
— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole
kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte _vaimojanne_ akoiksi.
Jooseppi paransi:
— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun
minulle näin kävi?
— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat
sanat.
Joosepin täytyi sanoa kolmannen kerran:
— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen
keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni
pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?
— No nyt sanoit kauniisti niinkuin miehen puhua pitää, kiitteli Pyhä
Ukko. — Mutta mitä asiaasi tulee, niin oletkos todella ainoa, joka
et tiedä, ettemme me täällä Taivaassa mahda mitään sille, jos sinun
perheesi kuolee nälkään.
— Mutta sehän on kamala totuus! huudahti Jooseppi.
— Aivan niin, hyvä ystävä, julisti Pyhä Ukko. — Mutta ota huomioon että
Taivas on juuri sitä varten olemassa että ainoastaan täällä saavat
lievityksen kaikki ne, jotka siellä maan päällä kärsivät.
— Hallelujaa! säestivät enkelit ristien silmänsä.
— Meillä, jatkoi Pyhä Ukko, on vain oikeus korjata luoksemme, kenet me
tahdomme. Ja joka tänne pääsee, hän ei totisesti kuole nälkään.
Jooseppi jäi miettimään pyöritellen lakkiaan. Sanan virkkoi:
— Mutta eikö sitten olisikin parempi, jos nostaisitte koko höskän minun
perässäni tänne Taivaaseen?
— Koko Ryysyrannanko russakoineen! jyrähti Taivaan Pyhä Ukko silmät
suurina. — Johan sinä nyt, Jooseppi rukka, höpiset mahdottomia. Kyllä
täällä tiedetään, kuka kulloinkin on kutsuttava.
Enkelit hymyilivät.
Yhtäkkiä enkelit höristivät korviaan. Oven takaa kuului vikinää ja
raapimista. Yksi enkeleistä meni katsomaan ja raotti ovea: pystykorva,
pörhöinen koira livahti sisään.
Pyhän Ukon hahmo muuttui:
— Gehennan komeroistako tuo koira pääsi?
— Se on _minun_ koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta
maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen
isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka
koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.
Enkelit pyrskähtivät nauramaan.
Taivaan Pyhä Ukko raapasi neuvottomana hopeanhohtavaa päätään.
— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon
sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme
taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.
Vielä Ukko lisäsi, partaansa mutisten:
— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea
koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan
pitkin Esikartanoitamme?
Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin,
jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta
Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:
— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.
Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?
Jooseppi säikähti ja oli vaiti kuin ahven murrossa.
— Luettele! käski Ukko.
— Kukapa heijät kaikki muistaa..., mutisi vihdoin Jooseppi.
Pyhä Ukko otti puhevuoron:
— Sinulla taitaa olla se harhakäsitys että jos kaikki syntisi luettelet
ja niiden joukossa on paljon painavia, et muka saa jäädä tänne
Taivaaseen?
— Ka sellainenhan minulla on käsityskanta, myönsi Jooseppi arasti
nostaen silmänsä.
— Asianlaita ei ole niin, selitti Taivaan Ukko vakavasti. — Ylimalkaan
se kyllä niin on, mutta teidän rämsänrantalaisten suhteen on täytynyt
tehdä poikkeus. Tosiköyhät ja avuttomat ja henkisesti vaivaiset teistä
päästetään aina Taivaaseen, vaikka syntisiäkin olette ettekä syntejänne
liioin kadu ettekä tunnusta, mutta syntien laadusta riippuu, _missä
asemassa_ täällä Taivaan iloissa lopuksi olla saatte.
Joosepin pienet siansilmät leimahtivat riemukkaasti:
— Onko minulla siis pysyväinen sija täällä Taivaassa?
— Totta kai! nyökkäsi Pyhä Ukko nauttien Joosepin naivisuudesta.
Kenkkunen hädintuskin pysyi housuissaan, kun vastauksen kuuli. Yhtä
hän vain ihmetteli: miksi ei Runtukka-Eemiä, mainiota ketunpyytäjää
oltu huolittu Taivaaseen? Vai olikohan Eemi itse huipannut suoraan
Helvettiin, jos siellä nähtävästi oli hyvät pyyntipaikat?
Enkelit nykäsivät Jooseppia takin liepeestä ja kuiskasivat: »Tunnusta
pian syntisi, muuten Ukko tekee tottelemattomuudestasi uuden synnin!»
Jooseppi alkoi rykiä:
— Tuota niin, jotta niistä synneistä...
— Luettele! jymähti Pyhän Ukon ääni.
Mutta Jooseppi yhä vitkasteli, hieroi lakkiaan, raappi jalallaan ja
yritti tirskahuttaa syljenkin kullankarvaiselle matolle.
»Elä Jumalan nimessä sylje!» kuiskasivat kaikki kolme enkeliä yhtaikaa
Joosepin korvaan.
Taivaan Pyhä Ukko veti kultakellon liivintaskustaan.
— Minä olen nyt tässä kärsivällisesti odottanut kymmenen minuuttia, hän
sanoi, — mutta sinä et puhu suutasi puhtaaksi.
»Sakottavatkohan nuo korpirojun keitosta?» ajattelee Kenkkunen
itsekseen. »Ja kuka tietää ettei niillä täällä Taivaassakin ole linnaa
ja panevat tiilenpäitä lukemaan?»
»Puhu!» kuiskasivat enkelit huolestuksissaan.
Mutta Jooseppi vain hunteerasi, hunteerasi — tahtoi olla kaukaa-viisas
— eikä saanut sanaa suustaan.
Taivaan Pyhän Ukon kärsivällisyys loppui:
— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen
asianomaiseen.
— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme
enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset
kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli
Jooseppi — aivankuin harpun sävelet....
Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus
syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit
katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan
yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui
pulpetin alle makaamaan.