Syksytoimia

Sisältö: Viljain leikkuu ja kokoaminen. Lapset ja likat.

Arpominen saraheinillä. Potaatinnosto. Kopareet. Nauristen

ja lanttujen luominen, listiminen ja korjuu. Kaalipantio.

Syyskestit. Ruotsin ja Venäjän raja. Sota-aika. Sitominen. Mikon

päivä. Karjan taikominen. Lehmäin ja lammasten lääväänpano.

Hevosten talliinpano ja loitsut.

Kun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin

kymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat

kuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita

ympärille.

Kun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli

paljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin

myöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ,

etenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa

ja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään

syksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin.

Syksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin

näki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet

kuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit

kutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi.

Metsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot

ripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle

hurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten

silmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella

oli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi

rupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan.

Milloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat

vuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla

tavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin

kotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen

laittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun

kauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin

keot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.

Eräänä päivänä meni Niemelän leikkuuväki metsähalmeelle kauraa

leikkaamaan. Murkinan aikana, kun toiset kävivät makaamaan ja nuoret

naiset jäivät valvomaan, sanoi miniä Elli:

-- Kun nyt Kaisalla on jo kolmet sulhaset tulossa, niin minä tahdon

arpoa, kenen omaksi sinä vihdoinkin joudut. Käy siis hakemassa tuolta

kallion uurteelta kaksitoista yhtäläistä saraheinää, niin koetetaan,

mitä ne ennustavat.

Kaisa teki Ellin sanan mukaan ja toi saraheinät, jotka Elli tasoitti

yhtä tasaisiksi ja asetti ne sillä tavoin, että toisista tuli tyvi-

ja toisista latvapuolet yhtäänne. Sitten hän antoi heinien toisen

pään Kaisan käteen ja solmisi heinät toisesta päästä yhteen. Nyt hän

antoi solmitun puolen Kaisalle ja solmisi sitten toiset päät yhteen.

Solmitessaan hän lausui puoli laulamalla:

Sano totta saraheinä,

puhu totta Luojan putki:

tuleeko Matista ja Kaisasta pari?

Sitten hän otti solmitut heinät, joista oli muodostunut kolme

erillään olevaa rengasta.

-- Myttyyn meni Matin tuuma, sanoi Anni.

-- Käypäs Kaisa hakemassa toinen mokoma saraheiniä, niin arvotaan

toisen kerran, käski Elli vielä.

Kaisa toi taas saraheinät, jotka Elli solmisi samalla tavalla kuin

edellisetkin ja lausui solmitessaan:

Sano totta saraheinä,

puhu totta Luojan putki:

tuleeko Juhanasta ja Kaisasta pari?

Kun heinät levitettiin, olivat ne kaikki yhtenä suurena renkaana.

-- Saat kunnon miehen, jos olet hyvä tyttökin, virkkoi Elli.

-- Elli, arvotaas vaikka suotta, mitä arpa tietää Junnolan Martista

sanoa, joka kuuluu olevan kolmas kosiomies, virkkoi Kaisa ja meni

noutamaan saraheiniä.

Kun heinät solmittiin yhteen, niin niistä muodostui kaksi toisistaan

riippuvaa rengasta.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Kaisa.

-- Se merkitsee, että vasta toista tyttöä kosioidessa Martti saapi

morsiamen, vastasi Elli.

Mikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto.

Ensin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin

huoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin

rouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä.

Potaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi,

keskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja

nuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat

maahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin

multapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit

pantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen,

ne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri

kopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen

varalta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin

kuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas

kotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja

hiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin

tupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon

läheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.

Kun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä

milloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään

kaivaessaan potaatin hyödystä.

-- Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista,

virkkoi Matin Mari.

-- Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa,

piirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää

kokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan

kanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee

potaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut

potaattia?

-- Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja

niistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet

kylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit

nauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.

-- Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän

maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso

joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen

taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi

ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis,

ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja

kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan

kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden

olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko

enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä

niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti

toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja

sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka

kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa

niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa,

vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.

Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä

erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni

naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen

he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan

kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut

paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle

pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin

mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin

olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin

joko varilta tahi jäähdytettyinä.

Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla

paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja

ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen

kotiinsa.

Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin.

Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille

kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.

Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa

oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri

karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista

leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan

pystyyn.

Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta

poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin

(syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven

varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa

niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin

kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että

seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja

nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan,

joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka

eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen

toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja

laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia,

katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.

Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit,

joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita

likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan

Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana

ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa

vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään

kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina

murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän

ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun

useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.

-- Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä

Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja?

kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee

ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on

sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua

pappilassa, vastasi ukko-Lauri.

Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan

maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi

kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran

v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721,

jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin.

Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan

vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla.

Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.

-- Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani

(isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi

ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu

rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea

ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet

kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven

rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi.

Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli

siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen

kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen

kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka

siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden

asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on

tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti

tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen

rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu

sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin,

ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme

me tähän saakka poteneet.

-- Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt

syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat

niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai

pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi

ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin

kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta

kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt

muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat

viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää

todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.

Jos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin

lapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja

ainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan

ja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta,

ettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa

väkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä.

Turvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin.

Onnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn

tullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat

esi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan

talvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät

näinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin

paikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle

Syömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä

kiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken

uudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.

-- Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja

Tinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin

rauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät

joutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa

Simpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.

-- Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä

kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin

otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin

neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että

sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni

taas yhdistettiin muun Suomen kanssa.

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä

tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi

kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä

olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi

talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan

golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon,

jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli

päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova,

ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin

sotskan eli sotikan taloksi.

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi,

että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi

irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa

oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi

tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti,

jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli

kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna

kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta

nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn

tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi

tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa,

metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä

muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman

turvapaikan olevan.

-- Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen

Holttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella

äkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän

Matti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä

vaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä

vokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja

kaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä

sanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat

sitojat katsella Mattia ja kysyivät: "Kenenkäs tyttö tämä on, kun

emme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?" "Tämä on minun

tätini tytär Hyrkkäältä", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen

ja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin,

uunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä.

Perätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä

tavoin.

-- Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi

Miettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa

Antin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa,

kertoi Savolais-ukko.

-- Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta,

mutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin

voimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät

karkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.

Vihdoin sai Holttola suunvuoron ja hän kertoi:

-- Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat

toisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty

jäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille

istumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä

piilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin.

Sitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan

siksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui

niinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun

lumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla,

esim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla.

Jos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat

karkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla

tahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen

keinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin

oltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat

otettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse,

jossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen

koottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa

heidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.

Mutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä

sielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko

syksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut

hauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa

yllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta,

mutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin

oli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin

kyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan

tiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka

kotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja

toimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon

ja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen,

varmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään

kotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi

vain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi

jostakin metsälammesta sattuivat saamaan.

Kun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja

varjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin

vielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin

oli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä

vastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua

miesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi

joukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi,

sekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka

otettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet

lailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon

Juhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja

vietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. -- Tinnon Juhana

palveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.

Sitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan

täyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että

menivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he

eivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja

joivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus

auttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.

Niin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana

lahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää

oppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään.

Kun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he

koettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani

vietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin.

Hänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen

päällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin

niin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan

erään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi.

Sotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi

miehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät

siihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä

etsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki,

koetteli kädellään tiimistä ja sanoi: "Ei täällä suinkaan ketään

ole", ja niin he läksivät talosta.

Kesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon

päivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja.

Mikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi

(salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.

Murkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti

metsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä

otettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita

(sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta

ja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta

tienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan.

Kaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät

naapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.

Illan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi

läävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin

varsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen

saaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja

suden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi

saaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana

ajettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:

Kave eukko, luonnon tytär,

kave kultainen koria,

jok olet vanhin vaimoloita,

ensin emä itselöitä!

Tuo mulle vasikkalykky,

härkälykky häilähytä,

sata sarven kantajata,

tuhat maidon antajata!

Muilauta musta vasikka,

vastaan otan valkoisenkin,

kelpaa hyvin kirjavakin,

vaikk ois puoli punainenkin,

kelpaa kaiken karvallinen,

minkä antoa osannet.

Pistä tänne piikasesi,

laita käskyn kuulijasi

viitsimään mun Viljoani,

kaitsemaan mun karjoani

ennen käymistä emännän,

katsomista karjapiian,

emännän epäpätöisen,

ylen kainun karjapiian.

Suka kultainen kuvoa,

hopeainen harja hanki,

kampa vaskinen varusta

oven pihtipuolisehen,

johon karja kaariseikse,

viitsikse emännän vilja.

Yöt käyös suka kädessä,

päivät kampa kainalossa,

kenenkänä keksimättä,

kunkana kadehtimatta.

Katso karja kaunihiksi,

viitsi vilja virkeäksi,

sui ilveksen iholle,

metsän uuhen untuvalle,

jotta karja kaunistuisi,

eistyisi emännän vilja!

Sitten emäntä viskasi ruisolkia kunkin lehmän eteen sanoen jokaiselle

erikseen:

Syö ruokasi rumasti,

pidä pintasi lujasti!

Kun emäntä arveli lehmäin syöneen olkensa, hän vei hauteet, joista

jakeli kullekin lehmälle osansa.

Mari-täti ajoi lampaat läävään, teki niille juotavan, johon hienonsi

jäniksen pipelot sekä pani jauhoja ja suoloja sekaan. Juottaissaan

hän saneli:

Laitan läävään lampahani,

väätän villakuontaloni

sukuansa siittämähän,

villojaan viruttamahan.

Siittäös suureksi sukusi,

kaksin, kolmin, kantamasi,

villa pitkäksi viruta,

tiheäksi tihkuttele,

hyvänsuovan mieltä myöten,

pahansuovan paitsi mieltä.

Iltasella isäntä talutti hevoset talliin ja lausui:

Työnnän talliin tammaseni,

runttaan ruunani nipulle,

soimen eteen valjut varsat.

Iki Tiera Turjan poika,

lumisorkka, luukavio!

Tule tänne katsomahan,

tarkasti tähystämähän,

kun tuon ruunani nipulle,

hevoseni heinäkoolle.

Vaali varsani hyvästi,

hevoseni herttaisesti:

heinät hienosti hajoita,

ripistele ripeästi,

jotta hepo heinät söisi

sekä pintansa pitäisi.

Seiso yöt suka kädessä,

päivät kampa kainalossa,

sui karva kaunihiksi

kiillota kimeltäväksi!

Sitten isäntä viskasi hevosensa eteen metsästä tuodut heinät,

mustikan- ja puolukanvarret. Hevosten syödessä isäntä pyyhki

haisupihkalla (saatanan sonnalla) kolme kertaa kutakin hevosta pitkin

selkää ja kupeita, jonka tehtyään hän viskasi pyyhkimensä ulos tallin

akkunasta ja sanoi:

-- Tuossa on pedoille ruokaa minun luontokappaleeni tueksi! Nyt nämä

temput tehtyänsä hän oli huoletta, ettei päätauti hevosia vaivaa

talven aikana.

Mikon päivänä ei käyty kylässä eikä syötetty vieraita kotona.