Sisältö: Touonalkajaisten määräys. Paimenten taianteko. Karhun
luvut. Juhlamurkina. Kauran kylvö. Kylväjän luvut. Lehmäin
uloslaskeminen. Karjan luvut. Rukous karjan puolesta. Lammasten
uloslaskeminen ja loitsiminen. Rukous karjan varjeluksesta.
Karjan kulku ja loitsut maidon annin puolesta. Loitsu karjan
kaitsemisesta. Loitsu paimentamisesta. Ensimmäinen päivä
paimenessa. Paimenten ja kyntäjäin kasteleminen.
Eräänä sunnuntaina keväällä, kun maat olivat jo sulat, kokoontuivat
Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon tuumimaan, milloin
touonteko oli aloitettava. Muutamat tahtoivat sen jo aloittaa tällä
viikolla, mutta lautamies sanoi:
-- Ei, hyvät naapurit, nyt sovi alkaa touontekoa kuun pohjalla.
Lauantaina kun syntyy uusi kuu, niin sopii ensi viikolla pitää
touonalkajaiset minä päivänä tahansa. Ja muuten ei näy tänä vuonna
olevan kiirutta kyntämisellä; sillä vanhasta Pietarista vanhaan
Jyrkiin on vasta nousevalla viikolla ensimmäinen määräpäivä, niin
kuin vanha runo siitä sanoo:
Kyntömiehen kylvöajat
ovat tiedossa totiset:
kymmenes on kydön kylvö,
yhdeksäs on kasken kylvö,
kahdeksas on pellon pano,
seitsemäs on pavun teko.
kuudes viikko, kuituviikko,
viides viikko, ohraviikko,
neljäs on tattarin teko,
kolmas kaalin, lantun aika:
toinen viikko touon päätös,
kun nauris on napattu maahan.
Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin touonalkajaiset pitää ensi
viikolla maanantaina ja vuoro oli tänä vuonna syödä juhlamurkina
lautamiehen talossa.
Seuraavana sunnuntai-iltana varustivat paimenet vuoteensa viereen
virsunsa ja hattaransa. Touonalkajaisaamuna herättivät emännät jo
auringon nousuaikana paimenet, jotka vuoteella kenkivät, so. käärivät
hattarat jalkainsa ympärille ja panivat uudet virsut jalkaansa.
Näin tehtiin siitä syystä että muka jalat pysyisivät terveenä koko
kesäajan.
Vaatteet yllensä saatuaan menivät paimenet lehmäläävään (navettaan)
ja ottivat kellon vanhimman lehmän kaulasta. Sitten he nyhtivät
jokaisen lehmän vasemmasta kupeesta kolme karvaa, jotka he panivat
kelloon. Kodan tiinusta pantiin vettä kello puolilleen ja jauhoja
hämmennettiin sekaan niin paljon, että seos tuli sakeaksi. Sitten
otettiin taikina kellosta ja pöpellettiin saunan penkillä kaakuksi.
Sillä aikaa kun toiset paimenet puhdistivat lehmänkelloa ja veivät
sen takaisin lehmän kaulaan, toi vanhin paimen leivotun kaakun
tupaan, nousi uunille, jossa hän kiersi kaakun kolme kertaa ympäri
uunin patsaan ja lausui joka kerran:
-- Noin seuratkaa lehmät toisianne koko tämä kesä, niin kuin tämä
tahdas seuraa tätä uunin patsasta.
Sitten hän litisti taikinan kakkaraksi ja paistoi sen tuvan
lämmitessä uunin leukakivellä, vei sen porstuaan jauhinkivelle
jäähtymään ja sen jälkeen läävään. Kakkarasta hän antoi vanhimmasta
alkain kullekin lehmälle pienen palan ja kierrettyään ensin palasen
lehmän pään ympäri myötäpäivään sanoi palaa antaessaan:
-- Pysy sunnuntaina Pietolassa Rasimäellä, maanantaina Kuotmäessä
Lyöhdyn aholla jne., nimittäin jokaiselle lehmälle erikseen sen
karjamaan ja paikan karjamaalla, missä minäkin viikonpäivänä oli
vuoro käydä.
Lammaspaimenet tekivät lampaankellossa taikinan samoin tempuin ja
antoivat sen lampaille. Nämä temput piti tehtämän ennen perheen
ylösnousua, ani varhain.
Emäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti
paimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun
hampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa
karhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi:
Metsän kultainen kuningas,
salon herra, maan isäntä!
anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto
tänä suurena suvena,
Luojan lämminnä kesänä.
Korjaele koiriasi,
raivaele rakkiasi
jottei piiloa pitäisi
eikä tuottaisi tuhoa.
Kotihisi koirat kutsu,
viekottele villahännät:
sudet laita suitset suuhun,
karhut rautakahlehisin.
Teettäös tinainen neula,
naula vaskinen valata,
jonka päästät päälakehen,
läpi luisten leukaluitten.
Jos ei tuotana totelle:
suden suuhun lukko laita,
haitta karhun hampahisen
takalukko leukaluihin.
Kun ei tuosta kyllin liene:
kätke koirasi kolohon,
karvaturvat kalliohon,
ettei koskis konnanpoika,
metsän rakki raateleisi;
tahi saata näiltä mailta,
kauas karjan käytäviltä
ylitse salon yheksän,
salon puolikymmenettä
maille tuntemattomille,
nimen tietämättömille,
johon ei kuulu karjan kellot
eikä paimenten pakinat.
Oi Ukko ylinen Luoja,
taatto taivon valtiainen,
jok olet onnella olija,
heleällä hemmoaja!
Tehkös kesät kaunihiksi
lehtovieret leppehiksi,
ahovieret armahiksi!
Laita metsät mieleviksi,
sinikorpi siivosaksi!
Vieritä vihanta pilvi
karjalleni katteheksi,
ettei surma suin pitäisi,
kaihi viljalta vitoisi.
Rakentele rauta-aita,
teräs seivoin seisattele
ympäri minun eloni,
kahden puolen karjaseni:
maasta asti aita pannos,
maasta asti taivosehen,
ettei karhu kavahtaisi
eikä susi yli käisi.
Vähänpä minulla oisi
surman suin pieltäviä,
aholle ajettavia,
päälle pälven pantavia.
Perheen noustua menivät naiset läävään eläimiä ruokkimaan ja
kyntömiehet laittoivat auransa ynnä muut kapineensa reilaan.
Läävästä tultua naiset joko ompelivat tahi muuta korjailivat.
Ukkomiehet korjailivat kalanpyydyksiä ja muita kapineita reilaan.
Näissä toimissa kului päivä murkinoihin. Kun murkinan aika lähestyi,
otti isäntä aitan siemensalvosta ne kolme rukiista leipää, jotka
olivat koko joulupyhät olleet tuvan pöydällä, ja toi ne emännälle,
joka lämpimällä vedellä pesi leivistä lian ja mahdollisesti
joulukyntteleistä tarttuneen talin. Sitten emäntä leikkasi leivät,
joita hän toisten naisten kanssa piippusi suupalan suuruisiksi
möllyiksi (paloiksi) sitä varten varustettuihin vateihin. Emäntä
keitti suurella padalla vastalypsettyä maitoa, jonka hän sitten
kapustalla mätti möllyjen päälle vateihin.
Murkinan aikana kokoontuivat kylän isännät ja emännät lautamiehen
taloon. Kun ruoka oli kannettu pöytään, käskettiin vieraat syömään.
Emännät istahtivat pöydän yläpäähän ja isännät sarvenille; talon
miehet istuivat pöydän alapäässä. Talon isäntä luki juhlallisella
äänellä ruokaluvut ja Perätalon seppä toisten kanssa veisasi:
Ann maan tääll kasvons kantaa,
vakons myös lioita;
meill tarpeet tahtoisit antaa,
maan, meren siunata.
Ann askelees tiukkuu rasvast,
meit ruoki sanallas,
suo maistam sit ain makiast,
niin sielu on autuas.
(Vvk. 318:6)
Sitten isäntä jakeli juhlallisesti ruokaryyppyjä, ensin naisille ja
sen jälkeen miehille. Syödessä puheltiin sekä hyvistä että huonoista
vuosista. Kun kaikki olivat ravitut, pani jokainen kätensä ristiin ja
Lahtelan isäntä luki:
Muistakaam sitä aina,
kuin ruokaa nautitsem
ett Herra eineen lainaa,
ja kaikk kuin tarvitsem,
sull Jesu, kiitos olkoon,
ja kunnia kaikilt tulkoon,
kuin runsaast ruokit meit.
(Vvk. 345:2)
Ruokasiunauksen perästä veisasi Mäkelän isäntä toisten kanssa:
Vuos hyvyydelläs kaunist kanss,
niin kyntö, kylvö kasta maass,
ja laiho kauniist kasvata,
meit armiaast jällens iloita.
(Vvk. 316:11)
Pöydästä noustua kiittivät kaikki vieraat talon emäntää ja isäntää,
ja toivottaen toisilleen runsasta vuodentuloa erkani kukin kotiinsa.
Touontekoa alkamaan läksivät kotoa kyntäjät ensiksi. Isäntä mittasi
kauroja kapalla aitan salvosta säkkeihin, jotka nostettiin hevosten
selkään. Sitten isäntä istausi siemensäkin päälle hevosen selkään
ja läksi ajamaan eellimmäisenä. Toiset kyntäjät tekivät samaten ja
ottivat atran olkapäillensä hevosten selkään. Kartanolta lähteissä
kohottivat miehet lakkiansa ja sanoivat:
Lähde Jumala avuksi!
Metsähalmeelle päästyä laskettiin atrat ja siemensäkit hevosten
selästä halmeen veräjälle ja valjastettiin hevoset atrain eteen.
Toiset miehet istahtivat tupakoimaan sillä aikaa, kun isäntä meni
kylvämään. Isäntä pani siemensäkistä kauroja kylvösäkkiin, otti säkin
olallensa, nosti hattunsa seipään nenään ja ripsi ensin siemeniä
itäänpäin, sitten etelään, länteen ja vihdoin pohjoiseen sanoen
viskatessaan:
Itätuuli kesän tuopi,
kesä siemenen sirottaa,
etelä elohon saattaa,
kaiken kasvun kasvattaapi.
Länsi lämpimän lähettää,
lämpimä terän tekeepi,
pohjoinen pahurin poika!
pysy kylmässä kylässä
kekriin asti keikkumatta.
Sitten isäntä alkoi kylvää ja nuorin kyntäjä sai käydä hänen
rinnallansa ja pistellä sikkeloa. Kylväissään lausui isäntä:
Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käden kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
aholle ylenevälle.
Akka mantereen alainen,
manun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän;
eip on maa väkeä puutu,
eikä nurmi einehiä
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana,
kun lie armon antajista
lupa eineitten emistä.
Nouse maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan:
tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä!
Oi Ukko ylijumala,
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Pidä pilvissä käräjät,
sätehissä neuvot selvät:
laadipa utuinen ilma,
sumuilma suunnittele;
idätä idästä pilvi,
länkä lännestä lähetä,
nosta lonka luotehesta,
etelästä ennättele:
vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
teoksille tehtäville,
panoksille pantaville,
orahille nouseville,
touoille tohiseville!
Kun isäntä oli halmeen yli päässyt ja kylväen tullut takaisin, niin
alkoivat kyntäjät ajaa peräkkäin: ensimmäinen aidan vierusta myöten,
toinen sen perästä, sitten kolmas jne. Kun kolme kertaa oli ympäri
käyty ja tultu samaan paikkaan, josta lähdettiin, niin istahdettiin
tupakoimaan ja viinaa maistelemaan. Sitten jatkettiin työtä
keski-iltoihin asti, jolloin mentiin kotiin.
Kyntäjäin lähdettyä kotoa otti emäntä tuuran, taltan ja kirveen,
jotka hän kätki läävän kynnyksen viereen lantaan. Sitten hän otti
viikatteen, sirpin ja kassaran, sitoi ne yhteen ja ripusti läävän
oven kamanaan.
Kun paimenet ja emännät olivat pukeutuneet, vei emäntä rahin,
asetti sen läävän kynnykselle sillä tavoin että rahin jalat tulivat
läävän sisä- ja toiset ulkopuolelle pihtipuolista vasten. Sitten
emäntä nousi rahille seisomaan, asetti selkänsä pihtipieltä vasten
ja nosti toisen jalkansa niin liki yläkamanaa että siitä alaitse
lehmät mahtuivat. Emännän käly päästi lehmät kytkyestä yhden toisensa
perästi ja loitsi:
Kun Luoja kesän tekevi,
Jumalan suven sukeepi,
suot sulavi, maat sulavi,
lätäkötkin lämpeävi
keskellä kesäsydäntä
Jumalan suvea suurta;
niin mä lehmäni lähetän,
laitan karjan laitumelle,
työnnän lehmäni leholle,
maidon antajat aholle,
hatasarvet haavikolle,
kourusarvet koivikolle,
vasikkani varvikolle,
kaiken karjani kedolle,
havulinnan liepehille,
kultaisille kunnahille,
ahomaille aukehille,
leheville lehtomaille,
korkehille koivikoille,
mataloille haavikoille,
kosteoille korpimaille,
hopeaisille saloille!
Työnnän kuuta ottamahan,
talia tavoittamahan
ahomailta aukehilta,
levehiltä lehtomailta,
kumeoilta kuusikoilta,
haleoilta haavikoilta,
kultaisilta kunnahilta,
koreoilta koivikoilta,
hopeaisilta saloilta.
Sikäli kuin lehmät pääsivät kytkyestä, ne tulivat ulos läävästä
emännän jalan alaitse. -- Vuonna 1878 tapahtui Hynnilässä, että eräs
nuori lehmä sattui leiskahtamaan mennessään emännän jalkain alaitse,
ja emäntä putosi lehmän selkään. Lehmä toi emännän kartanolle ja
pudotti hänet vesilätäkköön. -- Heti ensimmäisen lehmän tultua emäntä
alkoi rukoilla:
Itse ilmoinen Jumala,
taatto taivahan takainen!
kun mä läävästä lähetän,
työnnän lehmäni lehoille,
ajan karjan kankahalle,
saatan suurehen salohon
näiltä pieniltä pihoilta,
kapehilta kartanoilta
Jumalan pihoa myöten,
kaikkivallan maata myöten
Luojan laveille pihoille,
kaikkivallan kartanoille,
läävihin lävettömihin,
ilman ikkunattomihin:
kaitse karja kaunihisti,
varjele vahingon tieltä
tänä suurena suvena,
Herran hellänä kesänä,
ettei tuskihin tulisi,
häpeäihin hämmentyisi!
Kun katsoit katollisessa,
varoit alla varjolaudan,
niin katso katottomassa,
varo varjomattomassa!
Syöttele metisin syömin,
mesiheinin herkuttele,
jotta karja kaunistuisi,
eistyisi emännän vilja
hyvänsuovan mieltä myöten
pahansuovan paitsi mieltä!
Kun lehmät oli laskettu, lammaspaimen otti virpovitsat läävän laesta
ja ajoi lampaat Mari-tädin jalkain välitse, joka seisoi läävän
kynnyksellä hajasäärin. Lammasten ohi kulkeissa loitsi Mari-täti:
Lasken laumani kedolle,
karitsani kunnahalle,
emälampaat lakealle,
vuonat aukeelle aholle
Suomehen sukeutumahan,
Karjalahan kasvamahan,
Viron maalle villomahan,
kotihin keritsemähän.
Ota villoa välillä,
raksi rasvaa hampahilla
tuorehista turpehista,
metisestä mättähästä,
heleästä heinänpäastä,
kultaisen kulon nenästä!
Kun kaikki karja oli kartanolla ja paimenet sekä naiset olivat karjan
ympärillä, emäntä kävi ympäri karjan kolme kertaa myötäpäivään ja
rukoili:
Varjele vakainen Luoja,
kaitse kaunoinen Jumala!
Kaitse karjani pahoista,
varjele vahingon tieltä,
noista soista soiluvista,
lähtehistä läikkyvistä,
heiluvista hettehistä,
pyörehistä pyörtehistä,
ettei sorkka sorkahtaisi,
hettehesen herkähtäisi
ylitse Jumalan tunnin,
päitse aivon autuahan!
Tuo'os torvi tuonnempata
tuolta taivahan navalta,
mesitorvi taivosesta,
simatorvi maaemästä!
Puhu tuohon torvehesi,
kumahuta kuuluhuksi:
puhu kummat kukkahaksi,
kangasvieret kaunihiksi,
ahovieret armahaksi,
lehtovieret leppeäksi
suovieret sulaksi meeksi
hetevieret vierteheksi!
Siitä syötä karjoani,
raavahiani ravitse.
Syöttele simaisin syömin,
juottele metisin juomin,
syötä kultaista kuloa,
hopeaista heinänpäätä
heraisista hettehistä,
läikkyvistä lähtehistä,
koskilta kohisevilta,
jokiloilta juoksevilta,
kultaisilta kunnahilta,
hopeaisilta ahoilta.
Kaivo kultainen kuvoa
kahden puolen karjamaata,
josta karja vettä joisi,
simoa sirottelisi
utarihin uhkuvihin,
nännihin pakottavihin.
Saattele salosta karja,
aukeoilta ahomailta
heraisille hettehille,
läikkyville lähtehille,
koskille kohiseville,
Jokiloille juokseville,
joist ei juomat juoden puutu,
vedet vetäen vähene!
Sen tehtyänsä emäntä meni paimenten kanssa tupaseen, josta paimenet
ottivat evässäkit ja emäntä otti loitsitun suolapussin ja pani sen
helmaansa. Sitten emäntä alkoi astua solasia (kujasia) myöten metsään
päin. Lehmäpaimenet ajoivat karjan emännän perästä ja kävelivät itse
karjansa jäljestä. Mari-täti käveli lehmäpaimenten keralla lammasten
edellä helma käppyrässä ja luki kateen sanat. Lammaspaimenet
kävelivät lammasten perästä, ja heitä seurasivat talon koirat.
Kulkiessaan kujasia ripisteli emäntä väliin suolahiukkoja tielle ja
loitsi:
Suvetar valio vaimo,
Etelätär luonnon eukko!
Auo maat alaisin puolin,
puhko pellon penkereitä,
juoksuta joki metinen,
simavirta vierettele
utarihin uhkuvihin,
vetimihin veettävihin:
saisi suonet soutamahan,
maitojoet juoksemahan,
joka aika antamahan,
joka vuoro vuotamahan,
juosta jokena kotihin,
tulla tuoreena tuville
vihansuovan sormen päitse,
hyvänsuovan suun etehen.
Paljo on niitä pahoja
ku maidon manalle vievät,
katehesen karjan annin;
vähän on niitä hyviä,
ku maidon manalta saavat,
piimänsä kylän pidolta,
tuorehensa toisialta.
Ei minun emoni ennen
kysynyt kylästä mieltä,
tointa toisesta talosta;
sai se maitonsa manalta
piimänsä pitelijältä
tuorehensa toisialta:
samaten minäkin saanen
maidon mieron malkkiloilta,
katehien kainalosta.
Ei maito manalle jouda,
lehmän vilja vierahalle
eikä puihin puuttumahan,
metsihin menehtymähän:
maito koissa tarvitahan,
ajan kaiken kaivatahan,
koissa vuottavi emäntä
katajainen rainta käessä.
Nousepas nyt viljan eukko,
viljan haltia havaja
ennen noidan nousemista,
katehen kavahtamista!
Nouse voisen vuoren päälle,
maitosen mäen nenälle!
Muuta kaikki ruohot voiksi,
maidoksi makeat ruuat!
Kovennuta maidon kuori,
sakennuta piimän pinta:
maito rasvaksi rapaise,
rasva voiksi ruskeaksi,
pieksä pieninkin pisara
voi hyväksi hyytymähän,
ettei tarvitsis emännän
kauan voita valmistella,
kinaella kirnun kanssa,
piestä piimää päiväkaudet.
Kujasten suuhun päästyä pysäytettiin karja ja paimenet kävivät karjan
ympärille. Emäntä kävi kolme kertaa ympäri karjan myötäpäivää,
ripisteli loitsusuoloja karjan päälle ja loitsi:
Nyyrikki Tapion poika,
siniviitta viidan poika!
Tyvin pistä pitkät kuuset,
latvoin lakkapäät petäjät
sillaksi likasijoille,
paikoiksi pahoille maille,
suosulihin, maasulihin,
lätäkköihin läikkyvihin!
Anna käydä käyräsarven,
haarasorkan sorkutella,
saapua joka savulle,
joutua joka kylylle
viatonna, vilpitönnä,
virhitönnä, vammatonna,
ilman suohon sortumatta,
likahan litistymättä.
Suvetar valio vaimo,
Etelätär luonnon eukko!
Käy nyt syötä syötikkini
sekä juota juotikkini
helehistä heinänpäistä,
kaunihista kastikoista,
mairehista maaemistä,
metisistä mättähistä,
nurmelta mesinukalta,
maalta marjavartiselta,
kanervan kukattarilta,
heinän helpehetteriltä.
Heitä hienot helmuksesi,
esiliinasi levitä
karjalleni katteheksi,
pienilleni peitteheksi,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen.
Nouse neitonen norosta,
hienohelma hettehestä!
Ota vettä lähtehestä,
jolla kastat karjoani,
jotta karja kaunistuisi,
edistyis emännän vilja,
ennen käymistä emännän,
katsomista karjapiian.
Kedolle päästyä nähtiin siellä jo olevan Mäkitalon emännän karjoineen
ja paimenineen. Emäntä kävi karjansa ympäri. Niemelän emäntä käski
pysäyttää karjansa ja sen jälkeen hän kävi karjan ympäri kolme kertaa
ja loitsi:
Jos lie kurjat paimeneni,
ylen kainut karjapiiat:
pajun panen paimeneksi,
lepän lehmäin katsojaksi,
pihlajan pitelijäksi,
tuomen tuojaksi kotihin,
emännäisen etsimättä,
muun pereheen murehtimatta.
Kun ei paju paimentane,
pihlaja hyvin pitäne,
leppä lehmiä ajane,
tuomi ei kotihin tuone,
niin panen parempiani,
työnnän luonnon tyttäriä,
minun viljan viitsijäksi,
katsojaksi karjan kaiken.
Mielikki metsän emäntä,
Suvetar valio vaimo,
Etelätär luonnon eukko,
Hongatar hyvä emäntä,
Katajatar kaunis vaimo,
Tuometar tytär Tapion,
Pihlajatar pieni piika
metsän tyttö tylleröinen!
katsokaatte karjoani,
viitsikäätte viljoani
kesä kaikki kaunihisti,
lehenaika leppeästi,
lehen puussa liehuessa,
ruohon maassa roikatessa.
Tellervo Tapion neiti,
utupaita, hienohelma!
Kaitse karja kaunihisti,
viitsi vilja virkeästi,
kaitse kaunoisin kätöisin,
somin sormin suorittele,
suin kultaisin sukios,
hopeaisin harjaellos;
sui ilveksen iholle,
metsän viljan viertehelle,
kampoa kalan eville,
karvalle meren kapehen,
metsän uuhen untualle,
vihreän nurmen nukalle!
Saata karjani kotihin,
hyvän emännän etehen,
hetä heilua selällä,
maitolampi lautasella.
Päivän mennessä majoille,
iltalinnun laulellessa
itse virka viljalleni,
sano sarvikarjalleni:
kotihinne kourusarvet,
maidon antajat majoille!
Koissa on hyvä ollaksenne,
maa imara maataksenne;
korpi on kolkko käydäksenne,
ranta raikutellaksenne.
Kotihinne tullessanne,
vaimot valkean tekevät
nurmelle mesinukalle,
maalle marjavartiselle.
Kun ei karja tuosta huoli,
eikä kulkene kotihin:
leikkoa lehosta koivu,
ota vitsa viidakosta,
pitkä piiska pihlajainen,
katajainen karjaruoska,
joilla lehmiä letität,
pieksät pitkähäntäisiä,
ajat karjan kartanolle,
saunan lämmintä panolle:
kotihin kotoinen karja,
metsän karja metsolahan.
Kun ei muista paimeniksi
eikä karjan kaitsijoiksi,
pyydän Luojan paimeneksi,
kaikkivallan kaitsijaksi:
paras on Luoja paimenista,
kaikkivalta kaitsijoista;
se tuopi joka tulelle,
saattavi joka savulle
vielä päivän paistaessa,
keski-illan kellertaissa;
tuo jonossa Jumalan karjan,
Herran karjan helkytellen.
Nyt vihdoinkin oli kaikki luvut luettu ja kaikki temput tehty ja
karja päästettiin syömään aholle. Vähitellen kokoontuivat sinne
kaikki, koko kylän elukat, ja jokainen teki samat temput. Sitten
emännät istausivat kummulle katselemaan toistensa karjaa. Siinä
puheltiin karjasta ja miten kukin oli karjaansa vaalinut ja milloin
mikin lehmä oli poikinut. Puhellessaan he tarjoilivat toisilleen
punaista viinaa taskulasista ja evääksi otettua tuoresta ohraista
leipää.
Lehmäpaimenilla oli täysi työ estellessä lehmiä puskemasta. Kun
lehmät kaiken talvea erillään oltuansa pääsivät yhteen karjaan,
niin ne olivat outoja toisilleen, vetivät kieroa, ensin edempänä ja
sittemmin vähä kerrallaan likennellen, vihdoin ne jämähtivät päät
vastakkain alkaen työntää toisiaan minkä jaksoivat. Varsinkin suuret
härät mörnivät, kuopivat ja sitten puskivat toisiaan. Siinä saivat
paimenet olla pirteitä erotellessaan ja katsoessaan, ettei väkevämpi
saanut heikompaa pahasti puskea. Myös joku huonosti hoidettu lehmä
nääntyi pehmeään letkuun tahi noroon, ja se oli siitä autettava.
Semmoisessa tapauksessa saivat emännät heittää makeat puheensa
ja rientää avuksi. Hyvin nololta näytti se emäntä, jonka lehmä
liejuun vääntyi (nääntyi). Hän tavallisesti syytti toisia naisia
huolimattomiksi karjan hoitajiksi jne.
Lammaspaimenilla oli vieläkin suurempi puuha kuin lehmäpaimenilla;
sillä vuonat kun eksyivät emistänsä ja rupesivat hätäisesti
juoksentelemaan ja määkymään, niin paimenet koettelivat niitä
johdattaa emiensä luokse. Tiettävästi emälampaat, joilta vuonat
olivat haihtuneet, koettivat kaihoansa määkimisellä ilmoittaa, ja
sillä tavoin syntyi semmoinen musiikki, jota sen kuullut ei voi
koskaan unhottaa. Se vielä lisäsi paimenille puuhaa, kun oli paljon
yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia vuonia, joita oli vaikea, jopa
mahdotonkin toisistaan erottaa. Muutamat olivat varmuuden vuoksi
ripustaneet erinäköisiä nauhoja vuonien kaulaan, joten he helposti
tunsivat omansa.
Iltapuolella kun karja ajettiin kotiin, lammaspaimenilla oli taasen
suuri puuha saadessaan erilleen kukin omat lampaansa. Kun oli päästy
kotiin ja korjattu eläimet navettaan, emäntä otti vettä kappaan,
kutsui paimenet luokseen, pani kolme kertaa ensin lehmäpaimenille
vettä päähän ja lausui:
Lehmä alas lypsämään,
paimen ylös kasvamaan,
ja sitten samaten lammaspaimenille vettä päähän pannessaan hän lausui:
Villa alas virumaan,
paimen ylös kasvamaan.
Kyntömiehet tultuaan pihalle ajoivat hevosensa tuvan rappusten eteen.
Emäntä meni vastaan kapallinen vettä kädessä, ripsi vedellä ensin
isännän hevosineen ja sitten toiset miehet ja hevoset vuoronsa perään
kunkin kolme kertaa ja lausui:
Kasvakoon kaura,
onnistukoon ohra,
menestykööt miehet,
ja vauristukoot varsat!
Kun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan
tulemaan, niin nuori väki -- pitämättä lukua siitä, että emäntä oli
jo kyntäjät kastellut -- meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä
ja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein
läpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten
(mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi,
kunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja
leikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein
toimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä,
puheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin
touonalkajaisia.