Siinä ne tulivat... hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan,
ruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli
Groth ostanut viime vuonna... Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. --
Onpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! -- Sillä silloin on Marianne
yhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva
nainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen
itsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin...
Merete veti kellonnauhasta.
"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia
ennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti
näyttäytymään tädille", -- sanoi hän palvelijattarelle.
Mariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös
sekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi
aina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, -- kuten äiti
sanoi.
"Ra-täti!" -- sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä,
vilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä... "Hän on
kai tulinen ja kiivas, Bolette?" kysyi hän toiselta sisarelta. "Mutta
yhtä hyvä silti!"
"Ja sinä, Bolette... Luulenpa, että olet isääni, -- hänen lempeät
ja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. -- Sinä kuulut olevan
musikaalinen... Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän,
niin -- kunpa voisi pitää ilonsa itsessään -- ettei sitä kukaan voisi
ryöstää! --
"... Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää _yhtä_
sormusta kahdessa sormessa?" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin
tytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa
eriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.
Sitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä
kaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi
maalatussa huoneessa oli... kirjahylly jossa oli monenlaisia
historiallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja... Merete-täti oli
opettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli
perehtynyt ja jotka huvittivat häntä.
Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen
ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja
silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja
huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien
kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille,
jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.
Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli
vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät
koskaan saaneet avata... --
-- Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth
oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen
rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari
välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli
pohjalla...
He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne
paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti
tarvitsevan.
"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! -- ikäänkuin
näkisit sängystäsi kautta koko seudun, -- vieläpä etemmäksikin..."
virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan
kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."
"Niin," -- sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti
vielä nuoresta tytöstä. -- "Meidän aikanamme ei ollut sellaista
kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti
tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden... oli
aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, -- ja siksi ne olivat ehkä sitä
syvempiä..."