"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! -- Mutta mitä voi sanoa
siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!
"Hän vaatii rakkautta!?"
Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten
taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.
"Niin, niin", -- sanoi Rein sitten hymyillen hänelle... "Pakkanen antaa
poskillesi niin hienon värin, -- tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"
... Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän...
* * * * *
Häävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.
Keittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet
rouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, -- juottovasikan, hanhia ja
kanoja; -- kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta...
Keitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin
suuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.
Ja kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.
-- -- Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon
häissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä,
sydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin
Orningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko
takaisin.
Kaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä.
Seppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä
köynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.
Ja nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot
toistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden
suuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.
Jännitys ja odotus oli suuri...
Kirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä
ja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa...
Koko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon
kirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina
silloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.
* * * * *
-- Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä
toisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä
aikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä
odottaen.
Tieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan
seisomaan...
Sitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle,
jossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.
Merete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa
toisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa.
"Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset _nuorelle tytölle_", -- sanoi Rein
ullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin
ihmeellisen tuskaisen.
"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi
elää..." --
Hän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään... "Jos olisin
voinut, olisin paennut monesti, -- aikoja sitten... Älä ihmettele niin!
-- Älä näytä niin kysyvältä" --
Hän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa...
-- "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta
kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"... sanoi Rein
raskasmielisesti hymyillen.
"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani
huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka
poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen
sivulta, välistä taas seisoa kannoilla -- ja alituisesti kuulin äänen,
joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta
kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli _minua_ vastaan, ja se halveksi
minua! --
"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; -- mutta
sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa --
"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä
jälkiä -- ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi --
Merete! -- Merete! --
"Niinhän?" -- Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. -- "Pianhan
pääsen huutamasta jälkeesi? -- Sano, lupaa minulle se, -- suutele minua
vakuudeksi... Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."
Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.
"Mikä sinua vaivaa?" -- huudahti Merete. -- "Minkätähden olet niin
kiihtynyt tänään?"
"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"...
kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. --
"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"...
"Oo, Rein! -- emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"
* * * * *
Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.
Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika
mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa -- kahden kesken.
--
Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän
olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:
Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä
herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui
kovimmin!... Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä.
Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen
kuin rupesi hämärtämään, -- ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa
eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut.
Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.
Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei
maksanut vaivaa etsiä. -- Se ei antanut koskaan mitään takaisin!
Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.
Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia
silmäyksiä, -- täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa
lapsiraukkaansa.
He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä,
-- hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja
ymmärtänyt kaikki. -- Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää
kaikki yksityiskohdat, -- kaikki, mitä he tiesivät.
Hän ei välittänyt lohdutuksesta, -- otti kynttilän ja meni Reinin
huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin...
Vapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.