* * * * *
-- Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä...
... Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo _ennen_
kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, -- tunnusti Merete...
Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut --
ja myöhästyivät illalliselta --
* * * * *
Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun
päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään
kasteen vielä ollessa maassa.
Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä
arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen
puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n
aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle
päin.
Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan,
-- maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu
ennen koettu!
... Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti
"nokikolarin". -- Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli
Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista...
Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, --
muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa
siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet --
Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä
tauonnut --
Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten
suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen...
"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun
perästä"... huudahti Rein omituisen kalpeana, -- "ikäänkuin totuuden
alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin...
"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin,
että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa -- -- --
Eevatta!" -- käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten
tulevan levottomaksi. -- --
Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan
pelästyi --
"Ei mitään, -- ei mitään, Merete!... Nähdessäni, kuinka lujasti sinä
uskot onneen, -- uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa
itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin
kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta?
-- Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja
leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja
että sinä seisot tässä luonani, -- vain sentähden, että _minä_ olisin
onnellinen! -- Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, -- niin ei
se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme
yhteisine onninemme säilöön"...
* * * * *
Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin
kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, -- ja olihan Rein omituinen
luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, -- oli kuitenkin selvää,
että _Merete_ tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat
tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää
ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa
perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.
Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla
voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.
Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan
ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja
virkistyä puutarhatyössä.
Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!
He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta
kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla
kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.
Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja
Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.
Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki
ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän
puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri
Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.
Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman
pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.
... Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista,
vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia
morsiuslahjoja.
Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen
kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja
päätään nyökytellen ja mietti... Sitä tyttöä!... Arvasihan hän, että
hän se viimeisen piston ottaisi... Hän pelasi aina niin erinomaisesti.
Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! -- rokonarpiset,
kalpeat kasvot -- ja pienet, viisaat -- mutta tirrottavat silmät...
* * * * *
Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä
syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint"
vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko
pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi
tulivat sieltä, -- pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta
Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli
jälellä häihin.
He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt
kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien
puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.
Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille
ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan
kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.
Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala
vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa
kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.
Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja
tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja
pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.
Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että
jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota
voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään
Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja
joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen...
Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut
omituinen, masentava lisäys...
Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:
"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun
täytyisi _nyt_ matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman
Dalilani luokse ja -- tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja
edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine
seurauksineen... Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä
tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, -- viattomissa
uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! -- Se täyttää ensin oman
välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman
käsittämättömäksi uhrille.
"... Luonto! -- kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton,
tilapäinen, -- vain eloton... Mutta se onkin ovela, -- käyttää meitä
hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, --
käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja
heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. -- Mitäpä hän
välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa --
"Puhalla sitä, niin se katoo!" -- päättyi se. --
-- Puhaltaa sitä... Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut...