"Että tekin olette kerran ollut pieni", -- puheli hän mietteissään,
-- "ja puhellut äidin kanssa! -- Aivan toisin kuin kaikki muut pojat,
voisi ajatella... Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan
johdolla. -- Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt
kaikkea ennakolta."
"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin
loittoni, -- ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä,
kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut -- jonnekin
salaperäiseen maailmaan. -- Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" --
lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä... Rajat
ovat ne muodot, joihin maailma valautuu...
"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän
vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet
pistää sivistyksen silmälaseja."
"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin
juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" -- sanoi Merete miettivästi.
"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua _teidän_
elämässänne, Merete?" -- kysyi Rein tutkivasti.
"Oh -- en"...
Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.
-- Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät
ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.
"Ottakaa saali hartioillenne... Ette kai pelkää vähäistä myrskyä?
-- Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein
rohkaisevasti.
"Ei", -- huudahti Merete miltei riemuiten, -- "en ole koskaan tuntenut
itseäni turvallisemmaksi."
Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti,
vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. -- Näytti kuin hänen
ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa...
Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.