Jussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen
markkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille
Ruotsin puolelle.
Jussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella
ei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun
yhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat
molemmat.
Onnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja
hommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei
Janne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä
aivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki.
— Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan
puutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin
valveille.
Jussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja,
jotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman
päällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli
kamariin nostettu.
»Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen
veijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä
poliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia.
»Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä...»
»Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla... Oma
on syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!»
»Oma tyhmyytensä oli syynä.»
Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan.
Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan
olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi
Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa
konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin
levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota
oli eri pytyssä tuonut matkassa.
»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.
»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti
hymyillen.
»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan
ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli...»
Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni,
kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.
Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen
porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen
latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita
päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat
täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi
juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi,
ihmetellen Jussin keksintöä.
Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle.
Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle
asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt
kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.
Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen
tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma,
vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi
halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi,
että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän
näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja
joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli
hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän
voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan...
Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista
joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin
hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei
ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei
kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.
Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa
maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut
rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli,
oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.
Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut
koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.
Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä
pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset
hänet.
Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.
Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna
pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä
ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.
Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki
painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän
ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet
taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi
korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää
kurunpohjaa nousi tie maantielle.
Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi
maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon
päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.
Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia
juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri
kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen
käreän äänen.
— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa!
— säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla
olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.
Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän
ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän
valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja
ajoi myötälepaikoissa hölkkää.
Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla
asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin
kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin
»luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi
Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa
kuljettanut.
Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä
kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä...
Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet
tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti
viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi
ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.
Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän
eteenpäin.
Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös-
ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset.
Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin
kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin
menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi.
Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla
olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.
Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei
enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä
ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen
valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä
perässä.
»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.
Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:
»Voikuorma tämä on.»
Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä
oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen
tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli
aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua
ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.
»Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän
sitten.
»Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi
arvelematta.
»Jahah, jahah... jassoo... Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla...»
»Ei pisaraakaan.»
»Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies...»
»Selvä toki... joka ei juo mitään.»
»Jahah... Jahah... Ajakaa vaan.»
Jussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies
hänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että
Jussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä.
* * * * *
Puolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin,
linnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli,
että Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi
tulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja
Keskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö
jo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin;
huhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa.
Konjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi
Janne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli
kaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat
Rovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet
hyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen
oli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt
olevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin
kohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä.
Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään
mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut
haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.
»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:
»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»
»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma
hevonen...»
Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon
seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:
»Miksei... valmis minä olen.»
Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli
sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui
hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä
oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi
kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin
tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi
jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä
ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.
Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi
yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin
kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan
luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi
kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.
Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä
mökkiin, hevosella hekin ajaen.
Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään
tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.
Jussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja
roteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat.
»Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi,
katsellen ulos ikkunasta.
»Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin
välinpitämättömällä äänellä kuin voi.
»Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen.
»Muonioon... mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi
ja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän
mielessään liikkui.
Tullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli:
»Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen
taipaleelle.»
Kahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia
Rovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja
monta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja
takavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille,
tulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu.
Jussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikka
Rovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä.
Maksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies
sanoi:
»Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se
tarkastaa.»
Jussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli:
»Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!»
Hänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän
koetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että
tullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi.
»Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo.
Toinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen
vaati.
»Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä.
Ja hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia
siinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla.
»Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo
inhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään
koskaan löytäneet.
»Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta
paikoilleen.
Jospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan...
Mutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu.
Ja vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire,
koetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään
epäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman
päälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että
hevonen puhalsi juoksuun.
Valtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen
mutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään
päin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä
ja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa
ollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen
silmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun
tämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan.
Olisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut!
Eikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein
muistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt,
mutta ei muistanut missä.
Oli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja
saapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin
pääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää,
vaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival
olikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta
syrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta
vietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli
aina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät
muut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska
aina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen.
Taloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että
mikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään
pani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli
kaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä
kulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut
näkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle.
Talossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua
levolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen
iltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja
kulkuset helisten, että koko piha raikui.
»Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan.
Tullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt
pienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu;
tullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat
penkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja
talossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla
voikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät
tullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman
paikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu.
Vihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt
matkalle.
Silloin lähtivät he perään.
* * * * *
Lauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo
jotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen,
josta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä
Ounasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle
päästyään levähtää.
Yö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua,
korkeaa rämeikköä molemmin puolin.
Silloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva
männikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee
selvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa.
Silmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä
semmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin
hurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on
ainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut
tullimiehille!
Hän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja
nyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen
markkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti...
»Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen
lähenemistään lähenevän.
Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa
mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman
kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan
Ounasjoelle.
Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä,
koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen
jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän... Hän
tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin... Takaa
kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että
tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.
Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on
juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli
kulkenut.
Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja
hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon... Jussi tulee
takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että
lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo,
joka kuormineen seisoo paksussa lumessa.
Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat
taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin
keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».
Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat
taas ajaa juosten.
Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.
Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen
metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa
penikulmaa... Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä
vai kääntävätkö kohden?
Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa
hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.
Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä
metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi
jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa
kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.
Tulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti.
Alkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat
takaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen...
Ja iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat
ajavan aivan kävelyä... Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että
keskenään kiroilevat...
Mutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on
Jussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan,
kääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa.
X
Kaksi vuotta on kulunut kaikista edelläkerrotuista tapauksista.
Lampan entisessä kauppakartanossa on vilkasta liikettä ja hommaa.
Koko suuri rakennus on muuttanut muotoaan. On tehty uusia ikkunoita,
uudenaikaisia, entistä ehompia ja kookkaampia. Rakennus on laudoitettu
ja maalattu vaalean sinertäväksi. Sisustus on aivan uusi. Väliseinä
on purettu pois ja tehty suuren suuri sali, joka valtaa puolet koko
rakennusta.
Kesäkuu on kulumassa, valoisin ja hauskin aika.
Sisältä kuuluu vielä höylääjien ja maalaajien puhelua. Siellä
viimeistellään uutta koulua kuntaan.
Lampan patruuna on kuollut halvaukseensa, kartano on myyty ja kunta on
huutanut sen kansakouluksi. Eri ihmiset ja eri liike nyt on entisessä
vilkkaassa kauppapaikassa. Työmiehet juttelevat siinä keskenään
entisistä ajoista, takavuosista, jolloin patruunavainaja tässä
parhaassa kukoistuksessa terhenteli, luntreijasi ja viinaa myi.
Se oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin
kun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai.
»On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun
entisen konttorin lattiaa maalailee.
»On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen.
Niin juttelevat työtä tehdessään.
Toimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan,
aikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään
koulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki
Lampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut.
Välistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi
vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään... Mutta ei kuulu ketään.
Siihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat
puheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin.
Tulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja
rohkeista ja kavaloista miehistä.
»Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo
toinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla.
Tullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun
vetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän.
Mutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy:
»Mihin lienee joutunut se Ranta-Jussi! Se oli kyllä äimä mieheksi,
mutta kaikkein kavalin.»
»Kuuluu tapetun», sanoo Saalkreeni ikäänkuin sillä äänellä, ettei
kannata siitä puhua.
»Ei ole tapettu. Vielä elää. Lienettekö lehdissä nähneet puhuttavan
'Lehtoherrasta'?» sanoo maalari melkein riemu silmissä.
Lehtoherrasta olivat paikkakunnan sanomalehdet, mutta vielä enemmän
kaikki jätkät puhuneet. Lehtoherra oli kavala viinakauppias, joka oli
näinä vuosina kulkenut ympäri Lappia.
»Ettäkö Ranta-Jussi vielä eläisi ja olisi se Lehtoherra, jota ei
koskaan saada käräjille?» kysyi Saalkreeni.
»Sama mies.»
Ja maalari kertoo kuluneena talvena nähneensä Ranta-Jussin
Sodankylässä poroaidalla, jossa oli myynyt viinaa ja konjakkia.
Hänellä on kulkurijätkiä apunaan ja itse vaan johtaa liikettään. Aivan
Lehtoherraksi häntä kaikki Lapissa kutsuvat eikä kukaan tunnu tietävän
hänen oikeaa nimeään.
»No voi perhana!» kummailee Fynke, mutta Saalkreeni ei virka mitään.
Kaiketi muistaa hän Rovan-Mantalta saamaansa kirjettä, jonka on
arvannut Ranta-Jussin keksinnöksi.
Kun ilta tyvenee, alkaa ylempää kulkea tukkilauttoja. Tornionjoen vesi
on verrattain korkealla ja lauttojen kuljetus on mainiota.
»Ei tarvitse väistää muita kuin kirkkoja ja suurempia kyliä», on
lauttamiesten hyvän veden aikana tapana sanoa.
Valtaväylä, valtavin ja syvin, kulkee Lampan rannan ohi, ja siitä
kulkevat tukkilautat nytkin, muutamat niin läheltä rantaa, että
helposti tuntee lautalla miehet.
Kun koulurakennuksella työskentelevät miehet katsovat ulos entisestä
salin ikkunasta, näkyy yhdellä näkemällä toistakymmentä tukkilauttaa,
jotka juhlallisina kulkevat myötävirralle.
Erään tukkilautan päällä on useita joutomiehiä, jotka takovat korttia
ja kiroilevat, joku mies keittää kahvia.
Korttipeliä katselee toisten takaa pienoinen viekassilmäinen mies ja
naureskelee miesten innolle...
Mutta kun lautta saapuu Keskitalon kohdalle, nousee mies seisomaan ja
katselee molemmille rannoille.
Hän ei ole kahteen vuoteen käynyt kotikylässään, ei sitten kun
ensimäistä konjakkikuormaansa kuljetti tätä jokivartta ylös ja
Ounasjoelle painui...
Hänen elämänsä oli siitä asti ollut alituista kulkemista paikasta
toiseen, pelkoa ja toivoa, voittoa ja tappiota. Koko laajan Lapin
hän nyt tunsi, oli sen kaukaisemmatkin kolkat kulkenut viinaa ja
konjakkia myyden. Monta kertaa oli häneltä viinakset ryöstetty, mutta
useammasti oli päässyt tuhansilla vehkeillä tavaroineen ylimaihin...
Kaakkuri-Janne ja oma poika, Janne, olivat hänellä apurina, mutta tänä
keväänä oli Janne, joka oli ollut viinanmyyntimatkalla Kemijärven
sydänmailla, Martin kylän takalistoilla, sinne kadonnut ja alavesistä
ruumis löydetty... Taisivat kulkurijätkät pojan tappaa ja hengettömän
ruumiin heittää jokeen. Ryöstetty oli rahat ja hyvä kello...
Vihamiehiä oli hänellä itselläänkin. Viranomaiset hakivat häntä kuin
neulaa eikä hän enää uskaltanut Kemin jokivartta lähteä alas tulemaan.
Siellä tunnettiin hänet nyt paremmin kuin täällä omalla jokivarrella...
»Lehtoherra... Lehtoherra... onko sinulla viinaa...»
Hengenvaarassa oli hän ollut monta kertaa. Kulkurijätkät vaanivat hänen
henkeään, ryöstääkseen hänen rahansa... Ruhmulainen ja Rämä-Heikki
olivat viime talvena lyöttäytyneet yhteen ja vainosivat häntä.
Epäilemättä ne hengen ottaisivat, kun kohtaisivat... Hän oli kuitenkin
aina päässyt livahtamaan pakoon... Mutta hän tiesi varmaan, että
jälillä ne taas olivat ja voisivat ilmestyä yhtäkkiä...
Niin ahtaalle kävi olo Lapissakin, ettei siellä enää uskaltanut olla...
Kulkurit tiesivät hänellä olevan rahoja ja niitä himoitsivat...
Kittilässä oli hän viimeksi tavannut Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin, jotka
olivat esitelleet, että lähdettäisiin yksissä tuumin kotipitäjääseen...
Otettaisiin puulaakilta lautat ja omaa jokivartta kulettaisiin... Mutta
hän oli liian vanha uskomaan ja tiesi, mikä roistojen mielessä oli...
Hän pääsi yöllä heidän joukostaan, saapui halki erämaiden Muonioon,
eksyi kiveliöön ja eli kolme päivää syömättä...
Muoniossa pääsi hän lautan mukaan, valehteli olevansa jäärien kuohari
ja menevänsä kotipuoleen Alatornion Raumalle. Lautankuljettajat eivät
häntä tunteneet, ja kun hän oli hyvä kahvinkeittäjä, sai hän vapaan
kyydin...
Oli ollut onni, että pääsi lautalla, ja onni, etteivät
lautankuljettajat häntä tunteneet... Maisin olisikin ollut hankalaa
ja hidasta tulla, ja maalla oli tuttuja... Ja niin hän nyt, lautalla
miettiessään, oli päättänyt, että kun hengissä pääsee Haaparantaan,
niin tiketin ostaa ja yli Atlantin hurauttaa... Ei uskaltaisi asettua
tälle jokivarrellekaan eikä kotikylään ensinkään... Sillä ne kai olivat
jo kaikki tietoon tulleet, mitä takavuosina oli tehnyt... ja nyt olikin
määrätty kiinnipantavaksi ja käräjille tuotavaksi... Ainoa pelko, joka
vielä rasittaa, on se, ettei tiedä milloin sattuisivat Ruhmulainen ja
Rämä-Heikki vastaan.... ja se, että jos tässä, kotikylän ohi mennessä,
sattuisi joku tuntemaan ja viranomaisille ilmoittaisi...
Mutta kotikylän tutut seudut saavat hänen ajatuksensa kääntymään
toisaalle. Ja kun hän katsoo Keskitaloon, muistaa hän kuulleensa,
että köyhtynyt oli Hermannikin, talo oli myyty ja Hermanni muuttanut
väkineen pois koko kylästä... Jo sattuvat hänen silmänsä omaan mökkiin,
joka näkyy vielä entisessä paikassaan kallellaan kyyröttävän...
Ikkunoissa ovat laudat ja oven päällä vankka pönkkä.... Ei ole siihen
vielä koskettu... Eivät siitä paljoa hyödykään... vanha ja laho huone
ja yksi resuinen sänky sisällä...
Lautta kulkee hyvin likeltä Lampan rantaa, ja Jussi kuulee rannalta
ääniä...
Hän istahtaa tukille, selkä Lampalle päin... Mutta etempää on hän
nähnyt, että Lampan talo oli muuttunut... Aivan oli kuin eri rakennus
kauniine vaaleansinertävine seinineen ja suurine, uusine ikkunoineen...
Halvaukseen kuoli Lamppa, aikansa hommannut reilu mies...
— Olivat ne aikoja nekin! Silloin kun eli vielä Palomäen Santeri!...
Jussi kuulee aivan selvästi Saalkreenin äänen rannalta ja rupeaa
hommaamaan kahvin keittoa, mutta välttää katsomasta rannalle päin.
»Onko sen lautan päällä miestä, jota Lehtoherraksi kutsutaan?» huutaa
Saalkreeni rannalta, ja siinä näkyy seisovan Fynkekin hänen vieressään.
»Lehtoherrahan on Kemijoella», vastaavat lauttamiehet. Mutta yksi
niistä korttia lyövistä nuorista miehistä ei malta olla huutamatta:
»On täällä muuan kuohari... olisiko kuohittamista?»
Ja nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin,
vaikkei Saalkreeni tunne heitä.
»Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa»,
kuuluu toinen sanovan.
Lauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta
sananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin.
Jussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää
väliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat
Saalkreenia...
Yksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni
arvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä
lautalta, vai olisiko...?
Jussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli
lautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut...
Vai olisiko ehtinyt ennen jo saapua...
Niissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan.
On usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää
lautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla.
Mutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee
menemään Kaakkuri-Jannen pirtille...
Hän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa,
josta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen
haltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren
alle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen
itse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat
ja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa
taskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu
kuin hän itse mitään tiennyt...
Nyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika
poistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta...
Nopein askelin hän lähestyy Kaakkuri-Jannen pirttiä. On niin usvainen
yö, että aurinko, joka juuri alkaa kohota Suomen puolen vaarain takaa,
ei jaksa vielä säteillään usvaa haistattaa...
Hiljaista on mökin ympärillä. Metsä on liikkumaton, mutta lähelläolevan
kosken pauhu kuuluu...
Jussi koputtaa ensin ovelle, mutta kun ei mitään kuulu, astuu hän
ikkunan luo ja koputtaa siihen... Jo kuuluu liikettä, Janne nostaa
valkoista ikkunaverhoa ja tuntee Jussin.
»Tässä ovat iltayöstä käyneet Ruhmulainen ja Rämä-Heikki ja sinua
tiedustelivat... Kysyivät oliko sinulla rahoja minun kätkössäni, vaan
eivät saaneet tietää... Paha niillä on mielessä, sen näin... Vältä
niitä! Ryöstävät sinut ja tappavat... ovat ne sen luontoisia miehiä...»
Niin puhelee Janne Jussille, joka kuuntelee melkein vavisten.
»Moneen kertaan vannottivat, onko rahoja, ja moneen kertaan kysyivät,
enkö tiennyt, koska tulet. Vaan eivät minulta tietoja saaneet... Ja
kyllä ne vieläkin sinua tässä vaanivat...»
»Minä olenkin valmis lähtemään!» sanoo Jussi. »Eivät astu minun
hännälleni... kelvottomat! Molempia olen syöttänyt ja juottanut, ja nyt
ryöstää aikovat...»
Janne laskeutuu kellariin ja kaivaa Jussin tuohikopan näkösälle...
Siinä ovat samalla tavalla kaikki rahat, enimmäkseen ruotsalaista
setelirahaa, suurempaa ja pienempää, on sadan kruunun seteleitä
joukossa.
»Hyvinäpä ovat pysyneet!»
Ja Jussi laskee rahansa.
»Ovatko kaikki?» kysyy Janne.
»Kaikki ovat; tuossa on vaivoistasi ja siitä, ettet pahaa minulle
pyytänyt», sanoo ja ojentaa sadan kruunun setelin Jannelle.
»No tuhannet kii... Nytpä olisi pitänyt olla viinaa... Voi kuitenkin...»
»Elä huoli viinasta... Sitä ei ole nyt minullakaan, ei
silmänvoiteeksikaan... Jää hyvästi nyt!»
»No elä nyt vielä! Nytkö jo? Keitämme kahvit...»
»En minä nyt...»
»Mihin aiot?»
»Menen, etteivät jäljet haise!»
Eikä Jussi muuta sano. On jo ovella menossa, mutta siinä vielä
pyörähtää takaisin ja Jannelle sanoo:
»Jos vielä käyvät kysymässä, niin sano, että kävi ja Suomen puolelle
aikoi...»
Jussi lähtee nopein askelin Haaparannalle päin. Kun pääsee kylään, niin
ottaa kyydin ja ajaa menemään suoraan Haaparannan ulkosatamaan.
Seuraavana yönä saapuvat taas Ruhmulainen ja Rämä-Heikki
Kaakkuri-Jannen pirtille. Ovat vähän humalassa kumpikin.
Janne koettaa väittää vastaan, ettei ole Jussi käynyt, eikä ole hänen
rahojaan täällä kätkössä. Mutta miehet ovat saaneet tietää, että
semmoinen mies on lautalla tullut alas Muoniosta ja sanonut olevansa
jääräkuohari...
Mutta ei tunnusta Janne, ei sano tietävänsä.
Silloin tarttuu Ruhmulainen häntä kurkusta ja puristaa niin että silmät
pullistuvat... Kun hän hellittää kouransa Jannen kurkusta, joka on
aivan mustaksi muuttunut, korahtaa mies kerran ja retkahtaa lattialle...
»Kuoli se», sanoo Ruhmulainen.
»Jokohan?»
He kaivavat kaikki kätköt, ullakot, sängyn, kellarin... Löytävät
virsikirjan välistä sata kruunua, mutta eivät muuta rahaa yhtään
penniä...
Silloin alkaa aurinko nousta. Janne makaa kaula mustana lattialla, ja
suusta ja sieraimista valuu verta...
Ruhmulainen nostaa miehen olalleen ja lähtee.
»Joudu pois!» sanoo hän Rämä-Heikille, joka vielä hakee ja hakee.
Joenranta on aivan lähellä, virtava ja syvä.
»Ota kiinni!» käskee Ruhmulainen.
Rämä-Heikki yrittää ottamaan jalkapäästä kiinni, hyvin ymmärtäen mitä
Ruhmulainen tarkoittaa, mutta kivahtaakin äkäisesti:
»Sinä tapoit... sinä rahat otit... korjaa omasi!»
Mutta sitä sanoessaan hän parahtaa ja horjahtaa silmälleen rannalta
kivikkoon... Ruhmulainen tempaa puukkonsa hänen rinnastaan ja heittää
jokeen...
Ottaa sitten Jannen ruumiin ja heittää virtaan, vetää Rämä-Heikkiä
takinkauluksesta ja painaa menemään siihen kohti, jossa virta suurissa
häränsilmissä pyörii...
Aurinko nousee, ja Ruhmulainen soutaa yksin Suomen puolelle.