Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.
Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä
minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa,
järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen
markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko
laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan.
Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.
Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut
hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki
Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet,
jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan
lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen
tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään
aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla
Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin
päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen
markkinoille.
Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan
oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle,
josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen
mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki
juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon
alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut
kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa
tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi
eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui
olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.
Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.
Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti,
jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut
järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie
meni paljon ylempää.
Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen,
että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä
taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun
Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin
pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin
asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden
jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika
hommailivat.
Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin
rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa
neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi,
joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään
malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä
puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin
sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut
haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa.
Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin
Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa
linnaa.
Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet
valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat
olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli
vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat
konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon
kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain
lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen
rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.
Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli
ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin
puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin
retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei
tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen
tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin
kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin
hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan
ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun
nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut,
joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.
Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi
tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui,
että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli
kuormaa Ruotsin konjakkia.
Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka
aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle
kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että
teillä.
Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja
Jussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.
Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja
kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri
aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön
valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.
Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin.
Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta
pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä,
että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun
ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.
»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.
Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin.
Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.
»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen.
»Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten
hammasta purren.
Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet
perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon,
perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian
porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät
pullonkaulaakaan löytäneet.
Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä
suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset
kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut
ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät
arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja
rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa
ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka
aivan pullojen paikalla seisoi.
Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti
koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi
Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja
lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen
laidassa.
Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä:
leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun
pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi
ajamaan kylän läpi.
Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja
josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi
hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti
poroaan.
* * * * *
Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.
Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli
Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin,
että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa,
hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat
kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut
koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän
epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi.
Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja
konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi
olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut.
Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt
onnettomuus...
Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan,
harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia
taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku
selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla
menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi
takaisin, piti laukun niinikään olla selässä.
Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään
epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen
ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne
konjakit sitten noutaisi.
Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle
kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.
— Saapas nähdä... saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei
ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli
Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei
ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi
tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa
salliakaan...
Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli
ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään
ikkunaan katsomaan.
Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan
Keskitalon tietä näkyi tulevan... Jussi meni muka pirtin päähän
puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin
eteen asti... Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan
nousemassa... silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle
Liisaa vastaan.
Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle
Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset.
Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja
tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen
päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.
Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.
Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot
Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan
viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi
kummassakin.
Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia...
»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.
»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi
Jussi.
»Tietenkin», vakuutti Liisa.
Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti
pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea
viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona
olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon... sitten olisi kaikki valmista.
Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian
palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.
Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten
pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli
saatu siepatuksi kymmenen pulloa...
— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.
Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin
neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä
liikkeelle.
Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin
isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten
talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet
perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän
Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla
sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti
hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät... Mutta kun eivät yhtään
pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen... Mutta
tietysti eivät mitään löytäneet.
»Pettyivätpä... pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.
Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti
saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä
niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne
varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.
»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.
Poika kertoi:
»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan
ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta
päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä
Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»
Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä,
että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.
Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat
konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen
oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä
suksilla.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea
käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.
Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja
totuttuun tapaansa kuunteli... Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin
hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!
Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet
tuikkivat ja lumi narisi.
Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin,
mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin
— sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän
suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.
— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven
säppiin.
Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti
menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja
kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä
syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi
markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.
Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle
koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:
»Onko Jussi kotona?»
Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen
ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.
Mutta vakuudeksi kysyi hän:
»Onko se Friikon Antti?»
Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.
Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli
pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi
viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla
Friikon veljeksetkin markkinoille menossa.
Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun
tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:
»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»
»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle
on, olivatpa tai ei.
Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:
»Otappa tuosta... siinä on tulista rommia!»
Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät
Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan
markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin
mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla
veljekset liikkuivat.
Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset
Antin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.
Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä
oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja
konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät
ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan
Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki
ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan
Rovaniemelle vievälle tielle.
Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos
mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet
montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet,
kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.
»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen
huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono
päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita
olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»
»Meillä on hyvin hyvät hevoset... Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen
kuormaan tavarat panemme... Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi,
ettei se herättäisi epäluuloa... Etkö tietäisi keinoa?»
Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut
käyttää, mutta ei ilmoittanut.
»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja
tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»
Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin.
»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet
kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja
onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä
hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti
kertoa.
»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.
»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat
laittaneet, että... tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet
kaikki... Mutta sittenkin...»
»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa
sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.
»Sitä en tullut tietämään...»
»Siinäpä se onkin... Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei
rihmoja ole», sanoi Jussi.
Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:
»Keksipä, Jussi, keino, niin...»
»Pankaa tekin sokeritoppeihin...»
Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti
hoksata.
Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista
keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi
tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille
kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.
»Ei minusta enää ole semmoiseen... enkä ole nykyään oikein tervekään»,
esteli hän.
Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa
kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta
kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella
olevista mökeistä kysymässä.
»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.
»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa
Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette
pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»
Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin
olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin
mökiltä.
Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään.
Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen.
Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan
kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta,
jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet
saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.
Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt
ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa... Paha
sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia
vastaantulevia tullimiehiä.
— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt
muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.
* * * * *
Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli
selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa
valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli
seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen
nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin
kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka,
jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.
Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan
nahkoja laukkuunsa.
Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin
paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin... niin semmoisiin rahoihin
pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten
ostaisi hevosen ja sitten...
— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä
enemmänkin! — muisteli hän.
Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet
kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta
kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.
Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan
hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää...
mitä sillä nyt on asiaa?
Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla
ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu
kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet
olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet
olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään
varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.
Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko
Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen,
kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.
— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.
Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin
oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.
»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän
oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole
kuullut mitään?»
»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä
äänellä.
»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin,
ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka
silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»
»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.
»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.
Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.
»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti... Mitä päästit sitä yksin
tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin...»
Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.
»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi
hän kiivaasti.
»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä
tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen
ilmoittamaan kaikki... ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet
Makon kylän makasiiniinkin mennä... Oli paha, että se Ruhmulainen
joutui tullimiesten käsiin.»
»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi
Jussi levottomana. ₄
»Niin on kerrottu...»
»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi
päässyt?»
»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»
Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen
kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin
hommat.
Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin.
Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen
päässyt...
»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun
Jussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.
»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin
ovat vieneet... Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat
patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla... Eivätpä saaneet
täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»
»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla
itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.
»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»
»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä...»
»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana...»
Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään
takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.