PARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni
on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (_Antaa Annalle kätensä
suudeltavaksi._) Hyvästi, tyttöseni! (_Menee kamariinsa._)
_Toinen kohtaus._
ANNA, _sitte_ MAIJU.
ANNA (_yksin_). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu --
sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka
käynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin
rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän
tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se
minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt
-- oi kuinka katkeraa! (_Maiju tulee sisälle._)
MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö
ole somia ja kiiltäviä?
ANNA (_ajatuksissaan_). Ovat.
MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan
oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli --
mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä
syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain uskaltaisin sanoa --
ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu
vain, lapsi.
MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- -- Pappilan Pentti sanoi
minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- »mutta
älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti -- enkä olekkaan mitään
puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä
vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.
ANNA (_naurahtaen_). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?
MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen
tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.
ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.
MAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän -- pastorihan
saarnaakin -- ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä,
hevosia ja kaikkea.
ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua
omakseen?
MAIJU (_ajattelee_). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat,
mutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (_Menee akkunan
luo._)
ANNA (_itsekseen_). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein
sydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna
Tähtinen.
MAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja
maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin
univormussa.
ANNA. Mitäs sanot! (_Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen_): Ah,
Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä -- mutta
voi, nyt en saa häntä nähdä! (_Ääneensä._) Maiju, riennä sanomaan
paronille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei
voi hyvin.
MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (_Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa._)
_Kolmas kohtaus._
MAIJU, PASTORI, KAARLO, _sitte_ PARONI.
(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo
puettuna Savonjääkärin univormuun.)
MAIJU (_kumartaa_). Istukaa, paroni tulee kohta.
KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?
MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa,
ettei hän voi hyvin.
PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei
hän voi hyvin!
MAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli -- (_Erikseen._) Mitä nyt
sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (_Ääneensä._) Kaarlo
maisteri -- eli väntrikki taikka luutnantti -- kysyi niin paljon
yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä
joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä
särkee. (_Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta._)
KAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (_Paroni
tulee._) Mutta tuossahan paroni.
PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan
kaivannut teitä. (_Osottaa pöydällä olevia piippuja._) Olkaa hyvät,
tupakoitkaa vähäsen.
PASTORI (_kumartaa ja ottaa piipun_). Paroni hyvä; minulla on ollut
erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut
kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja
veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.
PARONI (_Kaarlon käteen tarttuen_). Vai niin, minä en huomannut, että
olitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee
kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin
menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja
oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella
kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä kunnioita --
KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata.
(_Erikseen._) Paroni tietää jo kaikki. (_Pastori katselee pöydällä
olevia kirjoja._)
PARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja
kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut
hänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä
tytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa
rikkomaan ja minulle surua saattamaan.
KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut?
Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään
minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.
PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin
kunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä
ajattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen*
nuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka
nimi on maineeton, soinnuton.
KAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka
tarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi,
vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani
rakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas?
Myöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka
palajan urhoollisena sotilaana.
PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt
vakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa.
PASTORI (_menee paronin luo_). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten
uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja
kullekin kohtalot jakaa.
PARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee
päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.
KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette
varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle.
PARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan
urhoollista mieltä. (_Antaa kättä veljeksille._) Hyvästi, toivotan
teille onnea molemmille -- (_Kaarlolle._) Kun takaisin palaatte, saamme
nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (_Kilistää kelloa. Maiju tulee
sisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää._) Ota kynttilä ja
valaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi!
(_Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään._)
PASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka
oman lapsesi sydämmen särkisit!
MAIJU (_katselee oveen päin, josta paroni meni_). Jopa jo uskallan
antaa. (_Kurottaa Kaarlolle paperikäärön._) Tämän käski Anna neiti antaa
teille hänen hyvästijätöksensä.
KAARLO. Ah! (_aikoo aukaista käärön_).
MAIJU (_hätäisesti_). Ei täällä, rientäkää. (_Ottaa kynttilän, ja kaikki
rientävät pois._)
Esirippu lasketaan.