Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni
lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen
viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan
sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja
äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär,
pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden
kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte
on jo vuosia kulunut -- kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista
vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo
naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene
kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen
tänään kulkenut. (_Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin._)
Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen
lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (_Hän menee._)
_Toinen kohtaus._
HANNA. _Sitte_ TIINA.
HANNA (_tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo
sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja
laulaa_):[1]
[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»
»Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!
Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.
Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»
Kaukana mun kultani on -- tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin
minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan -- ja vaikken rakastakkaan.
(_Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita._) Täti, enpä minä
vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona
olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan
Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä
nauraa. (_Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan._)
TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan
kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He
ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.
HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan -- mutta täti,
mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.
TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää
olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa,
mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta
ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.
HANNA (_hymyillen_). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.
TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin
sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut
minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä
sovussa.
HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut
tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta
hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää
tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?
TIINA (_juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä_). Niin, hän -- hän
oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana,
lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.
HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi,
että tätini jättäisin. (_Taputtaa Tiinaa._) En, täti hyvä! Jollette vain
väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.
TIINA (_pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä_). Sinä tyttö hempukka,
kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta
varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.
HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta
käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.
TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.
Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee;
hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille.
Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (_Hän menee._)
_Kolmas kohtaus._
HANNA. _Sitte_ HEIKKI.
HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen,
kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (_Hän jättää vaatteitten
pesun ja lähenee lampea_). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä!
Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina
levollinen, tyyni -- niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin
kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa
yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin
levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret
järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat.
Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä.
Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta
-- hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan
mitä minä kumppanista huolin -- pianpa päivät kuluvat, viikotkin
vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (_Hän laulaa_):[1]
[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.»
Kun kuljen yksinäni
täss' lammen rannalla,
niin täällä huvikseni
mä tahdon laulella.
Kun metsä sitten kaikaa
ja mulle vastaapi,
niin luulen, että laulaa
mull' siellä kumppani.
Kun hongikossa tuolla
puut kaikki humisee,
mä luulen, että siellä
ne mulle kuiskailee.
Näin haaveksien kuljen
ja tyydyn päivääni,
ja onneni mä suljen
ain', Herra, haltuusi.
(_Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan.
Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu.
Hanna katsoo taaksensa_). Mikä rapsahti? Kah, outo -- merimies.
HEIKKI (_itseksensä_). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (_Ääneensä._)
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?
HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?
HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on
minusta hyvin kummallista.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (_Erikseen._) Mutta minun täytyy
vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (_Ääneensä._)
Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin
kauniin neitosen! (_Hän menee varsin lähelle Hannaa._)
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua
katsella silmiin hieman. (_Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen
häntä silmiin._)
HANNA (_huimasee kädellään Heikkiä korville_). Saa, tuommoista saat,
hävytön! (_Aikoo juosta pois._)
HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.
HANNA (_palajaa hiljakseen_). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (_vakavasti_). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi
on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa.
Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi
ajoista?
HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?
HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä
oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen
tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?
HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni
sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta --
sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.
HANNA (_hätäisesti_). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin
minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä -- (_ujosti_), niin, onhan --
onhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka
muistuttaisi entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne
katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja
rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi
muuttunut. Sinä olet paljon kau -- -- (_hypistelee esiliinaansa ja
katselee ujosti alaspäin_) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi
tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt
puhun ja unohdan pyykkini. (_Hän menee taas hieromaan vaatteita._)
HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (_aina vain vaatteita hieroen_). Varmaankin katsellaksesi näitä
kotiseutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo
arvaa?
HANNA. En ollenkaan.
HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan,
mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli
lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi
niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi
hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua
sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?
HANNA (_nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin_).
Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä
tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana
lempivästä Hannastansa? (_Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs
juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja
katoaa sitte metsään._)
HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua!
(_Aikoo syleillä Hannaa._)
HANNA (_vetäytyy sivulle_). Ei niin -- Heikki, lempiä tahdon sinua aina,
mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja
hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun
näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla
lähteelle ja siellä ne virutella.
HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?
HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.
HEIKKI. Minä tulen kanssasi.
HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin
joudun kotiin. (_Kokoo vaatteet sankoon._) No nyt saamme mennä.
Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (_He menevät, ja
esirippu lasketaan alas._)