Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla
valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen,
joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu
nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka
kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut
honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat
silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle:
»Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta
kestää?»
»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti.
Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen
nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen
mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi:
»Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?»
»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin
ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen
lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.»
»Onko herra torpan poika?»
»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella.
Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni
veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen
heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut.
Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa
saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.»
»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies.
»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla
Helsingistä Turkuun.»
»Vai niin», sanoi kyytimies.
Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että
kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!»
Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki
Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein
joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja
levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja
lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi.
Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan
huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä
ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa
kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen
valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli
lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa
suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä
luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian,
kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja
alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä
kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas
pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa,
ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon
että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.
Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon
asukkaita katsomassa.
Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on
nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on
uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä
näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi
vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on
joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät
ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin
paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä
on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän
ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen
kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.
Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä,
ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne
parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän
kysyi: »Missä on Maissi?»
»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö.
Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran
suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät
keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle
kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi
oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei
tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua
sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin
ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä
muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin
voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus,
joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi
ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan
Maissi kasvattiveljen orpana.
Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla
tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että
saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte
on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso
nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen
kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne
kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti
siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa
toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta,
toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä
kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten
hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos
Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen,
niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan
hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan
papin.»
»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa.
»Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa
ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka
hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.»
»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät
myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin
toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin
siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea
osaksensa!»
»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se
lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista
ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.»
Tyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle
päin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut,
mennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta
oli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat
tytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat
lähenivät -- ja totta todellakin! -- siinä nyt istui Manni viipottaen
neitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että
hän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa.
»No nytpä olet ylioppilas!» huusi Tyyne. »Voi kuinka olemme sinua
odottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän
juhannusilostamme.»
»En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut?
Mutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin,
setä ja täti jo varmaankin minua odottavat.» Manni ajoi aika vauhtia
kartanon pihaan.
Patruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti,
kuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin
kaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla
suorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita.
Kun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli
utelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: »Äidistäni ja
veljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois
Helsingistä. Missä nyt lienevät?» Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
mutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa
kamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: »Tyyne ja
Maissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista
taas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka
muassani toin?»
»Tässä ne ovat», vastasi Maissi. »Ne putosivat pihalle rattailta
hypätessäsi.»
Manni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön
kasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: »Menkäämme
puutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot
nauttivat kesän ihanuutta.»
Vastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan
huoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: »Setä ja täti! Tulkaa nyt
kanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.»
»Kyllä tulemme, poikani», vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos
puutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja.
»Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?» lausui Manni. Kylvö katsoi ylös
työstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän
tavallista syvempään kumarrettuansa: »Hyvin vain, mutta näenpä, että
työsi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit
minulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen
tottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi
tyytyä vanhaan nimitykseen.»
»Sehän nimitys, enoni, onkin paras», sanoi Manni.
Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa
sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat
keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja
käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!»
sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin
tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän
lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla.
Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa
leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän
kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan!
Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia;
hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla
kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen
tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota
kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa
menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni
itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.»
Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli
sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He
menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen
asuntoon.
Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka
piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja
Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin
tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen
täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni
laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa
minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä
sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.»
»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi
patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan
kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.
Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan
toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan
sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät
oleman valmistettuna alustalaisilleni.»
Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan.
Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun
kiiltävän ja kalliin lahjan saanut.