Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy
olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.»
»Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä
aavistamattansa», sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti
ja huudahti äidillensä: »Voi kuinka taivas menee pilveen!»
»Niin näkyy», vastasi Leena, »varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän
täytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä
otamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt
loppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes
muutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on
kukkarossani.» Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä
laskea, mutta Junno sanoi:
»Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat
nauravat ja korpit huutavat.» Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään
rahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä.
Nähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan
noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä
kääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä
ehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi:
»Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi
kauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun
hedelmää?»
»Mitäs puhut, mies?» kysyi Junno. »Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä
tiedä, oletko viisas vai hullu.»
»Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle
kartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan», sanoi Kalle, sillä
se oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset
olivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko
pilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille
kiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta
tytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä
hyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: »Kumma,
on juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.»
Sitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: »Anna tänne, akka, kukkarosi, niin
saat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.»
»Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?» lausui
Leena. »Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä
otettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?»
»Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne
rahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.»
Leena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai
eikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille
ja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois.
Leena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin
poikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän
puristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: »Äiti, kun minun nyrkkini kerran
vahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva,
olenko voimia vailla.»
»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi,
semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan
haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä
olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että
kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.»
»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni
pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli
tuntevinansa minut!»
»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan
itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin
hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman
tiedon tuosta miehestä, mutta -- koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole
rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea
ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy
tulevan aina pahemmaksi.»
»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät
kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he
joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:
»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä
auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.»
Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs
mies, jolta Leena kysyi:
»Mikä on tuon kartanon nimi?»
»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.»
Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin
kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi
olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä
eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin.
Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:
»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.»
»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena.
»Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää
ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.»
»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista
tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki
leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille
tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan
kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä,
ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa
huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut
köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille
hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä,
niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin,
kuinka tarpeellinen lepo on meille.»
»Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin
sanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka
valitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne
köyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän
puutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä
köyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin.
Mutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo
vilu näissä märissä vaatteissa.»
Mökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa,
kertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei
ollut mitään, millä yösijan maksaisivat.
»Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle», sanoi akka.
»Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne
kuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.» Sitte hän laittoi
heille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä
lepäämään. »Olkaa täällä vain huomennakin vielä», sanoi akka. »Tuo
kaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä
levähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön
huomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on
ahdaskin.»
»Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa
monenkertaisesti!» sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä.
Muutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa.
Mutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin
vilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli
Leenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi
suruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan
palava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän
istui vuoteen ääressä itkien.
Mökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi
Pöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan.
Ilta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin
haki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on.
»Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia», sanoi Priita muutamana
päivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita »hyviä
lääkityksiä.» »Jos ei se auta, niin ei mikään auta», vakuutti hän vielä,
mutta Leenan polte aina vain yltyi.
Priita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli
kovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi
maitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa
hakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä,
vastasi: »Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.»
»Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.»
»Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene
nyt pois.»
»Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri
talo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!»
»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä.
Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä
korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten
ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi
hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli
eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti
maitokorttelin.»
Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin
että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta
älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena
taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän
pojan sydän oli särkymäisillänsä.
Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa
lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin
aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein,
että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut
oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee:
mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte
äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo
niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen
horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano
hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei
hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi
tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin
pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun
sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran
kaksoisveljekset yhdistettyinä.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Täält lähden iloll' rauhassa,
ehk' kuolen, elän sinussa!»
Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja
hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.