Seuraavana päivänä vasta oli varsinainen suuri kiire.
Sukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun
aikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa,
herrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä,
edessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli
myöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten
esiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia
suuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.
Miehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta
katsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia
ollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät
puutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja
tahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta,
milloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan
tukasta.
Sulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa
navettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta,
hänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa
vieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli
kaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti
tehdä... Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan
tallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen
luoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet
hyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin
telttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.
He seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä
tomupilvenä.
-- Onkohan Pekkaa muistettu juottaa? kysyi Juha.
-- On kyllä, isäntä on ihan murheetta, vastasi Eprami.
Veri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta
hän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä
tuleviin.
Vieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan
oikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon
kantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän
ei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita
vastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin
olemasta toista kertaa omissa häissään!
Ei se ole ensinkään mukavaa.
Kun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo
vähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita.
Porstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet
pakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin
ikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.
Marjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli
touhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia
saattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.
-- Annastiina, alkoi hän, -- on tuolla niin onnettomana siitä, että
Akseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken
aamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän
täällä on isäntä, _hän_ käskee.
Tämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa
suureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.
-- Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn -- ja se voi sen
tehdä aika pian, -- niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa
tasoittaa.
Se se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi,
nousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli!
Saappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi
sortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen
olivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi.
Sitten hän meni.
Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne
ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän
oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko
juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten
näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin
hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti...
Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat,
koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi
aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen
alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa,
kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin
morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut.
Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.
Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan
majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita
huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja
hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin
valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja
hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita
olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa
kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin,
ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.
Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli
suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja
ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen
vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla
äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä
katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä
oli sellainen liuta!
Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan,
punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan
suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.
Vihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom,
vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni,
lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä
teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa
silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja
harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä
karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja
kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva,
litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen
näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi
päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli
niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli
suorastaan noita-akan näköinen.
Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan
odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät
joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein
sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!
Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin
vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät
kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli
seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto.
Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun
vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän
vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.
Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili
häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa
naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden... Ja
ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti...
Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän
seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina
menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi
ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi
kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan
nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin
äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa...
Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin -- mikä hänen nyt oikein
olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin
jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni!
Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen
tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset
näkinkengänkuoret... Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa
ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin
kissanpoika... Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!
Jaakko Sand kävi äkkiä kalpeaksi ja tarttui kuistin kaidepuuhun...
Samassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan
rakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni
hänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan
suu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa
lemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan
ihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi...
Morsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin
ja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton,
sinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista
tekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat.
Yhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat
paikoilleen.
Kauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat,
morsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi
papin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti
heitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa
puutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He
lankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi
siunasi heidät.
Teltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri,
punakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa,
vapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt
valveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.
-- Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti,
kun morsiuspari oli noussut.
-- Se on juuri se Sandin rakastettu.
Tytöt katselivat Helenaa, joka kääri kokoon telttasilkkiä.
-- Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. -- Morsian olisi
oikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita
kukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa
puolanvarsista?
-- He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui
vastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata.
Herra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.
-- Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli
rakastunut neiti Lillyyn, -- että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei
se ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.
-- Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä.
-- Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat
mahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on
ollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa... Voi
kuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!
-- Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen
Nylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä.
-- Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte,
millaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.
Hän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti
suutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta
syötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa
navettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle -- olihan se kauhean
lystillistä!
-- Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti
Greta-neiti touhukkaasti. -- Mutta kaikkein intresanteinta täällä
Rasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä
se nyt olikaan? Kaarle...
-- Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. -- Itse
Kustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.
-- Oo, todellako! huudahti Lilly aivan haltioissaan.
Hän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin
uutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset
talonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano
muistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti...
He jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta
Ståhle kertoi:
-- Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei
vuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän
kerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä
naimisista ei tullut mitään... Minusta mamma olisi voinut antaa heidän
saada toisensa...
-- Kuka sitä tietää... menisitkö sinä naimisiin talonpojan kanssa?
-- Mutta tuo tyttö on hienompi kuin tavalliset talonpoikaistytöt!
Helena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän
tuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa
se tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä
kai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli
kerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet
Saarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli
pysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein
hän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja
ylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt?
Mitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko
tähden?... Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä
pastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?... Sitä ei Helena
saanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä
tunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.
Päivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien
jättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu
takka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää
pöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat
valkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä,
siellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista
tupulttia.
Kyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli
tuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä
keitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa,
lihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa
ja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan
kanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta.
Tuli putinkia ja blancmanger'ta.
Morsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä
olivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät
olivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies,
juhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko
näistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen!
Helenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja
liukkaasti liikkui -- mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten
hampaista!
Marjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa,
ettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne,
nikkari-Tuomas ja joukko piikoja.
-- Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan
morsiusparille. -- Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille
ja otti toisen ryypyn. -- Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten
Iitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. -- Esa-ukkoko se aina
vain jaksaa pitää taloa kalassa...? Mutta meidän morsiamemme ei mitään
syö...
-- Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad
naapuriltaan rouva Hallbomilta. -- Buljongissa on liian paljon suolaa...
-- Emmekö me saakaan serviettejä? kuiskasi Lilly ystävättärelleen.
-- Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. -- Mutta nälkää ei meidän
tarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?
-- Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on
aivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät
keittoa samasta vadista.
Isäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä
Rasossa.
-- Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika -- mutta
kyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.
-- Vaan eikös se tule kylmä, kun ikkunat tehdään niin suuriksi?
-- Se kuuluu taas lehmille olevan terveellistä, kun saavat valoa.
-- Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä
vain...
Juha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin.
Mielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun
olisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli
koko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen
navetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei
hän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli
niin suurisuinen.
Pastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka
entinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen:
perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
-- Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla
matkalla, jatkoi pastori. -- Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä
läjäyksellä.
-- Ohoh, sanoi Annastiina, -- olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.
Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi
ankarasti supussa.
-- Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan
hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.
Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa,
joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja
pastorin välit.
-- Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se
on pukeutunut, sanottiin.
-- Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko
suvustaan.
-- Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.
-- Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. --
Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.
Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää
sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies,
suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa
telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa.
Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen
sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua
kuka missäkin.
Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi
tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä
tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen
kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli
suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle,
joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon.
Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi
unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.
Kujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja
pannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja
tätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut
ketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.
-- Antakaa tulla tänne! sanottiin pöydän toisesta päästä.
-- Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen
suuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, -- kuka teistä, pojat, osaa
heittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!
Toiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista
pöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.
-- Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku
tytöistä. -- Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!
-- Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei
ollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli
ainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. -- Tässä on nappi! jatkoi hän ja
näytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen
kuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli
täynnä ruusupensaita.
Helenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat.
Helena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon
puheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli
iski häneen arastelematta silmänsä.
-- Sen napin otan minä! sanoi hän ja koppasi kukan Helenan kädestä.
-- Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. -- Eihän sinun takistasi nappia
puutu.
Akseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan
ympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet.
Päivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja
huulet... ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä
tyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin... Herra varjelkoon, jos...
jos... koppaisikin sen siitä... Akselin silmät leimusivat ja hänen
hengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään
kuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi
puukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin
keino rauhoittuakseen.
-- Minä syön tämän! sanoi hän tukahdutetusti.
Ja hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun
suuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja
Helena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää
voinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän
nieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä
hänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän
asti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää
tytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole
häntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta
jäähtyi.
Nauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa.
Morsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua
kohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan.
Saarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin
silmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli
hän sitten. En minä estä!
-- Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. --
Skool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli
palaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?
Hän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään
suostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:
-- Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa
kaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan,
että "tuli palaa! tuli palaa!" Seurakunta herää ja rupeaa hädissään
kysymään: "Missä? missä?" Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan:
"Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat."
Huvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.
Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori
piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa
näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu
vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian
Akselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin
varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan
isäntäväen mieliksi puhuttava.
Aiheena hänellä oli: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla" ja kun hän
nousi ja lausui "rakkaat ystävät", vaikenivat kaikki ja laskivat
veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.
Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin,
monen silmiin oli nousta kyyneliä.
Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat
ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli
paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän
huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa.
Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin,
että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun
ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.
Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan
ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään
oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.
Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona
Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat
kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja
laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen
isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta.
Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui
päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää,
Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin
koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen
luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti
kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan
isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.
-- No, virkkoi kauppias, -- mitäs nyt ajattelette: tuonko minä
pojallenne kellon Pietarista?
-- Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. -- Poika vääntää
sen kuitenkin rikki.
-- Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.
-- Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on...
-- No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne
hyviä nekin... Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin
miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että...
Eerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.
-- Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. -- Mitäs
virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?
Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei
kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen
vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:
-- Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen
kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa
puukolla -- vai pitäisi kellon sittenkin käydä?
Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään
mainittavan ja huusi:
-- Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?
-- Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.
Akseli nauraa rehahti.
-- Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä
helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli...
Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen
perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan
punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä
perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten
kauppias.
Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin
haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja
Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen
leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha
Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari
ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen,
jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään,
hänellä ei ollut muuta neuvoa.
Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.
Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä.
Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin
yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi
eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli
kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli.
Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin
taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja
rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän
kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja
pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi
laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.
-- Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen
rakastuneesti.
-- En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. -- Sittenhän
se ei kävisi toteen.
-- Enkö koskaan saa sitä tietää?
-- E... e... ehkä... joskus.
Lilly painoi alas päänsä ja punastui.
-- Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää,
kuiskasi Gustaf.
Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan
turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä
mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan
kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.
-- Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.
-- Kyllä hän hyvin voi.
-- Miksei hän tullut tänne?
-- Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.
-- Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä
vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen
kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi
kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.
-- Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.
-- Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa... Muutaman
kerran olemme kaikki olleet järvellä...
Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä,
että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.
-- Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.
-- Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi
kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.
Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin
sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri
ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt
miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt,
mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen
ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen
seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.
Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin
kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat
hengästyneinä kallion alle.
-- Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet
viereensä kivelle. -- Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et
kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin...
Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi
pyhästi vaieta.
-- Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen... Voi
Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä
sano kenellekään. Lupaatko...?
-- Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.
-- No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman
ja pastorin välillä on ollut jotakin.
Lilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.
-- Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista... Hyi, hän on
niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt
tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun
pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän
aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma
säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti
pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä
iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä
moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun
kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma
suuttui...
Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat
toisilleen salaisuuksia.
Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja
klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja
kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja
tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon,
jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä
auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin.
Kuinka siellä nyt ilo käy!
Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut,
etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he
ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että
oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat
olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain... Heillä oli kovin hauskaa,
vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta
että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta
äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan
muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen
tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin
komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois
lähdettiin häätalosta.
Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa
kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui
tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään.
Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti.
Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata,
lokaista, likaista maata!
Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen
tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä
pahnoilla.
Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut,
hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.
-- Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut
kuistille vilvoittelemaan, -- senkin... senkin räkänokka...!
Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.
-- Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä
hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä
minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin...
Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.
-- Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!
-- Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. -- Et sinä, pappi, ole
ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun,
kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa...
Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että
rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli
väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea,
harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että
hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että
Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen,
hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet
kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä
rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.
Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla
että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät
kipunoivat.
Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena.
Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja
sinun rintasi huohottava ja täyteläinen -- minun täytyy, minun täytyy
saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä
olet, Helena?
Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun
toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja
nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän
he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden
raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli
Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen
imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan
pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että
olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut
heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä
tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla
läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.
Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä
vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi
se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria
suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä
itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt.
Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: -- Pian
täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.
Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekisivät pastoriin.
-- Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. -- Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.
-- No niin se minustakin on, sanoi hän, -- jo tyttö tässä tarpeeksi on
kitunut.
Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi
miltei ollut valmis sen kuristamaan.
-- Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli
vihlovan ilkeä.
-- Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja
kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat
ahtailta.
-- Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. -- Sehän on oikein hauska
kuulla.
Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he
kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.
No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida,
vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!
Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto
oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan
metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä,
sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi
Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa,
kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!
Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos
muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta,
että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut
sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä...
Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin
levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.
-- Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.
-- Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. -- Minä tuon
teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.
-- Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.
-- Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo
noutamaan lupaamiaan vaatteita.
-- Ota pois se, ehdotti Juha.
-- Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.
Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat
kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua
sieltä vielä kuului.
Syli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.
Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä
sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa,
vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan.
Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen
kiekko siellä teki tuloaan.