Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.
I
Rason rusthollissa valmistettiin taaskin pitoja. Niitä oli siellä ollut
taajaan, milloin häitä, milloin hautajaisia, pienemmistä pidoista
puhumattakaan. Eihän se ihme ollut: perhe oli suuri, paljon nuoria
naitettavia, paljon vanhoja haudattavia.
Kaiken viikkoa oli pidetty kiirettä. Kokki, sotamiehen leski Emma
Klinga, oli tuotu jo sunnuntaina, ja maanantaina hän oli isännän,
Kalle Kustaanpojan kanssa käynyt kaupungissa. Mahdottomat kuormat he
sieltä olivat tuoneet kotiin: kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä,
väskynöitä, rusinoita ja kaikenlaisia ulkolaisia sokerileivoksia. Ja
kuitenkin olivat juomatavarat noudettavat eri hevosilla. Ne tuotiin
heinien ja olkien sisässä ja koreat, punaiset merkit oli pullojen
kyljissä, kun niitä kannettiin puotiin. Kotona oli ennestäänkin juomia.
Tupultti oli valmistettu jo joulun edellä. Se oli paksua kuin terva ja
makeaa kuin siirappi, kun emäntä ja tyttäret kävivät sitä maistamassa.
Viinaakin oli viimesyksyistä, ei tarvinnut ruveta ostamaan. Ja olisiko
ostettu sitten ollut sen veroista! Olutta oli monta lajia, oli
vanhempaa ja nuorempaa, valkeampaa ja mustempaa, eri lajit kutsuttuja
vieraita, eri lajit kuokkamiehiä varten. Sillä tiesihän sen, että
kuokkamiehiä oli tulossa -- peninkulmien päästä niitä aina ennenkin oli
tulvinut Rasoon häihin.
Lumian emäntä oli tullut jo edellisenä päivänä. Hän oli näitä samoja
Rason tyttäriä. Juuri Marian päivänä tuli viisi vuotta siitä, kun hänet
Lumiaan vietiin. Ippilän emäntä, jonka häitä oli juotu viime vuonna,
oli jo pari kertaa sinä päivänä pistäytynyt entisessä kotitalossaan
katsomassa häävalmistuksia. Ippilä oli nimittäin, kuten Rasokin,
Keihäsjärven rannalla ja niin likellä, että siellä saattoi pistäytyä
siunaaman aikana.
Kotona Rasossa oli vielä kaksi tytärtä, vanhin Helena, jolla ei ollut
onnea rakkausasioissa, ja keskimmäinen Iita, joka näytti olevan
syntynyt vanhaksi piiaksi.
Paljon oli sisarilla puhumista, kun he yhteen joutuivat. Olisi luullut
heidän vuosikausia olleen erossa, niin heillä riitti juttua. Mutta
se johtui siitä, että he olivat niin rakkaat sisarukset. Yhteiset
huolet varhaisessa nuoruudessa olivat heidät yhdistäneet. He olivat
jääneet pieniksi äidistään -- vanhin, Kalle, oli äidin kuollessa
seitsemännellätoista vuodellaan ja Juha vasta kolmannella. Siihen
asti oli äidin tarmo pitänyt taloa pystyssä ja lapset olivat saaneet
kasvaa huolettomina. Mutta kun äidin maahanpaniaisten jälkeen vieras
väki kyläkakkuineen oli hajaantunut, aukenivat äkkiä lasten silmät.
He huomasivat, että heidän isänsä oli raihnainen ukko, joka ei
tullut toimeen ilman viinaa. Ja kun hän taas joi viinaa, niin hän
tuli kipeäksi. Ensi kerran, kun lapset joutuivat sairauskohtauksen
todistajiksi, hätääntyivät he ja luulivat kuoleman tulevan. Mutta
vähitellen he tottuivat isän sairauteen. Kalle rupesi kulkemaan työväen
perässä ja johto oli isän käsissä vain nimeksi. Helena ja Marjaana
ottivat haltuunsa emännyyden. Edesvastuuntunne kehitti heitä ja he
kävivät ennen aikojaan täysiksi ihmisiksi.
Yksi ainoa heistä pysyi lapsena ja sai nauttia huolettomuuden makeutta:
se oli Juha. Kun tytöt häärivät varhaisesta aamusta myöhään iltaan,
niin täytyihän olla joku, jota he saivat pitää hyvänä, jonka kanssa
he saivat leikkiä ja kaarestaa. Ja ketäs he olisivat pitäneet hyvänä,
jollei Juhaa. Voi nyt kuitenkin, kuinka sitä olikin mukava naurattaa
ja kutitella. Se oli paitasillaan hypännyt sängystään, pannut kädet
silmien eteen ja vilkuili sormien lomitse sisariin, jotka olivat
asettuneet kyykylleen lattialle, syli auki, valmiina vastaanottamaan
paitaressua. Äkkiä päästi lapsi iloisen naurun ja karkasi sylistä
syliin, jotta pellavankarvainen tukka liehui. Herttainen se oli se
pieni Juha! Ja niin tottelevainen ja hyvä lapsi! Ei sitä tarvinnut
rangaista. Lieneekö se pariakaan kertaa eläissään saanut selkäsaunaa.
Eikä se silloinkaan olisi muiden sisarten mielestä ansainnut, vaan oli
se Iita, joka tahtoi, että sitä joskus kuritettaisiinkin. Ja hänkin
teki sen sulasta rakkaudesta.
Sisarukset rakastivat kaikki toisiaan, mutta varsinkin Juhaa.
Vaikka Juha jo oli suuri poika, he koettivat kaikin keinoin säästää
häntä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin olla heidän
hauskuutenaan. Hän viritti heille tulen keittiön takkaan, hänet
otettiin portinavaajaksi, kun he läksivät kyläilemään. Ja niinä öinä,
jolloin isä oli sairaana ja kaikkien muiden täytyi herätä hieromaan ja
hoitamaan, suljettiin ovi visusti siihen huoneeseen, missä Juha makasi.
Kyllä vanhemmat tytöt, varsinkin Iita ja Marjaana, niinä öinä
sadattelivat miestä, joka isän kanssa oli ollut juomassa, nimittäin
Keihäsjärven pappia Jaakko Sandia!
Sellaisena yönä Rason rusthollari sitten kuolikin. Sand oli istunut
koko illan Rasossa ja kun hänen lähdettyään rusthollarin piti oikaista
sänkyyn, sai hän kauhean vedon, joka hänet lopetti, ennen kuin oli
ehditty lääkäriä ajatellakaan. Oikeastaanhan se oli kevennys sekä
äijälle itselleen että omaisille.
Rusthollari kuoli juuri samana vuonna, jolloin Kalle ja Marjaana olivat
joutuneet naimisiin. Juha oli silloin jo mieheksi tulemaisillaan.
Ei häntä huvittanut maatyö, kuten esimerkiksi Kallea. Juha oli sen
sijaan omin päin oppinut lukemaan ja aivan kuin leikillä oli pastori,
Rasossa käydessään, näyttänyt hänelle, kuinka kirjaimet kirjoitetaan.
Mutta eikös se poika siitä oppinutkin kirjoittamaan ihan selvää
kirjoitusta! Juhalle ei voitu antaa mieleisempää lahjaa kuin kirja.
Ja kaiket illat hänellä riitti juttua siitä, mitä hän päivällä oli
lukenut. Vaikka hän muuten oli hiljainen ja harvasanainen, vilkastui
hän silloin. Hänen olisi pitänyt päästä lukutielle, hyvä pappi hänestä
olisi tullut. Sisaret sen kyllä käsittivät ja Helena siitä kyllä puhui
Kallelle, mutta kun Juha ei itse ymmärtänyt ruveta tahtomaan kouluun,
niin ei koskaan toden teolla ryhdytty toimittamaan häntä sinne; ja niin
hän jäi kotiin.
Kalle oli sitä mieltä, että ihminen voi olla pappi, vaikkei ole papiksi
lukenutkaan. Joka rehellisesti tekee työtä paikallaan, on pappi
hänkin. Samaa Jumalan viinamäkeä se on koko maailma. Ja Kalle rupesi
ahdistamaan Juhaa siitä ainaisesta lukemisesta. Niinkuin ei maatyö
olisi yhtä hyvää työtä!
Sisaret riensivät paikalla rukoilemaan Juhan puolesta. Mutta silloin
Kalle kiivastui.
-- Miksi herraksi häntä sitten kasvatetaan? huusi hän. -- Sellaiseksiko
kuin Joutsian Akseli? Sitten sitä vasta kelpaa katsella! Joudu pois
niitylle, poika!
Juha heitti kirjan menemään ja sen jälkeen hän vieraantumistaan
vieraantui lukemisesta. Sujui se maatyökin sentään! Mutta monta
monituista kertaa sai heinäväki kahvia tai riihimiehet ryypyn vain
siksi, että Juha oli heidän joukossaan ja sisarten teki mieli pistää
jotakin hänen suuhunsa.
Ja nyt valmistettiin Rasossa Juhan häitä!
Oudolta oli Marjaanasta tuntunut, kun hän lapsineen, kimpsuineen,
kampsuineen ajoi kotitalonsa pihaan ja muisti, että ylihuomenna
olisivat Juhan häät.
-- Voi nyt kuitenkin, oli häneltä päässyt, -- kuinka ne ajat kuluvat!
Entiset muistuivat niin selvästi mieleen. Niin vähän aikaa tuntui
siitä olevan, kun Juha oli pieni pellavapää, joka juosta reksutti
sisaria vastaan ja jo kaukaa huusi: "Toitkos, Marjaana, tuliaisia?" Ja
ylihuomenna juotaisiin Juhan häitä!
Outoa se oli muidenkin sisarten mielestä. Eivät he olleet huomanneet,
että Juha oli kasvanut mieheksi. Heidän silmissään hän yhä oli poika.
Mutta kaikista oudoimmalta tuntui kuitenkin Juhasta itsestään. Olla
isäntänä, määrätä rengeille ja muonamiehille työtä... ja... Kaikki
tuntuu niin luonnolliselta ja tavalliselta, kun ajattelee toisten
ihmisten häitä, mutta kun on käsissä omat, niin on paljon asioita,
jotka panevat ajattelemaan.
Aurinko oli jo alhaalla, rannat ja taivas kertautuivat tyynessä
vedessä. Mitä köykäisiä valkeita pilviä pohjalla, joka oli kuulakka ja
kirkas! Mikä hehku auringon ympärillä ja itse auringossa! Päivällä se
oli polttanut ja paahtanut, mutta nyt oli siitä kaikki tikeryys poissa,
se ei enää polttanut eikä palanut, vaan siitä levisi lempeää, lauhaa
ja siunattua lämmintä. Ilma oli täynnä maan, kukkien, laihojen ja
puiden nesteitä, sakeanaan surviaisia, korven kytöä, käen kukuntaa ja
ruisrääkän kaiherrusta. Ruispellot seisoivat liikkumattomina, hentoiset
helpeet oikonaan taivasta kohti. Tarhassa kalkahti tuon tuostakin
lehmänkello.
Rasossa oltiin aina vain täydessä työssä. Uudessa aitassa, joka oli
jääkellarin päällä, sisaret voitelivat piparikakkuja munosohjolla. Joku
poistui hetkiseksi viemään peltiä uuniin, mutta palasi pian. Marjaanan
täytyi käydä panemassa lapsensa nukkumaan ja Iitan katsomassa, ettei
koiria kesken yleistä kiirettä jätettäisi ruoatta. Mutta kun he taas
kaikki pääsivät koolle, tuli puhetta kuin kaatamalla.
-- Kunhan Juha nyt vain menestyisi Joutsialla, sanoi Marjaana.
-- Niin, kunhan menestyisi! huokasi Iita.
-- Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. -- Minusta on niin
hauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava
tyttö.
-- On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. -- Mutta Annastiina onkin minulle
kertonut paljon asioita.
-- Mitä asioita? uteli Marjaana huolissaan.
-- Kaikenlaisia vain...
-- Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja
on muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja
jumalinen ihminen.
-- Entäs Hallpumin väki!
-- Niin, Hallpumin väki!
-- Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se
niinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen...
Mutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena.
Eikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi,
jos tiukka tulisi.
Marjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian
mahtavaa rusthollaria.
-- Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita
entiseen kuivaan tapaansa.
Helena ei näyttänyt kuuntelevankaan heidän puheitaan. Iita ja Marjaana
olivat totisina töissään, mutta Annakaisa puhkesi kiivaasti puhumaan:
-- Mitäs sinä, Iita, tiedät? Sano pois nyt!
-- Tiedän mitä tiedän, selitti Iita vain eikä sanonut.
Se oli sellaista, ettei hän tahtonut puhua Annakaisan kuullen. Se
olisi pian kaikki voinut olla kylällä, mitä Annakaisan kuullen olisi
kertonut. Annakaisa oli niin elävä ja vilkas. Vasta kun he jäivät
kahden kesken Marjaanan kanssa, rupesi Iita puhumaan.
-- Kun Annastiina sanoi, että se kontrahti Hallpumin kanssa on
vääryydellä tehty. Olivat juottaneet äijän humalaan ja panivat paperiin
mitä tahtoivat. Hallpumi kuuluu saavan ottaa metsääkin niin paljon kuin
ikinä tahtoo. Siksi se sitä talon kranttia niin laajentaa.
Marjaana tuijotti sisareensa suurin silmin.
-- Olisikohan tuo nyt totta?
-- On se. Annastiina sanoi. Ja sitten vanha isäntä vielä taitaa olla
velkaakin Hallpumille... Sinne pitäisi tulla kotivävy, joka osaa pitää
puoliaan, mutta meidän Juha...
He vaikenivat molemmat ja pysyivät hyvän aikaa mietteissään. Tämä
Joutsian isännän ja kauppias Hallbomin välinen asia ei ollut mikään
leikin asia.
-- Marjaana, virkahti Helena ovelta, suu täynnä piparkakkua, -- mitä
sinä huomenna puet päällesi? Sen vanhan mustanko vai...?
-- Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. -- Omiin häihini tehtiin.
Siitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka
vanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen
ja kolmenkymmenen vuoden vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko
sinulla taas uusi?
Helena nauroi ja heilautti päätään.
-- Totta kai, vastasi Iita purevasti. -- Kaupungissa tehty ja niin
herraskainen, että...
Iita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut
päänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat
koskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä
hymyillä.
-- Ette saa, tytöt! huusi Annakaisa. -- Tiedättehän te Helenan asiat!
-- Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, -- mutta pitäisihän sinun
jo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule...
Helena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä
silmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan
taistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli
menehtymäisillään itkuun.
-- Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. -- Aina te olette pahoja
Helenalle!
Marjaana katseli pitkään sisareensa. Olipa tuo Helena käynyt heikoksi!
-- Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä
kuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.
Sisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja
liikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset
ja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät
harmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on
vellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä
syvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen,
kihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi
voinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut
herrasvaatteissa.
Marjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi
voinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri
niitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku,
tasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään
iltaan, ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa
aitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli
talo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei
hän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät,
hiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta
kirkkaat ja rehelliset.
Iita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä
kokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon
lihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat,
suu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja
mielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin,
veisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli
päässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli.
Hän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia
kulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari
kolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle
kerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että
hän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi
rupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä
ensinkään ollut niin paljon ikää.
Annakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin
nuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei
tuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän
herrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä
oikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa,
hän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut
kaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä
ja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan.
Olihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.
Onnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin
tyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka
oli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin
rumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin
hirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän
sekaisin.
Juuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi
pappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään,
joka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien
laukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän
esimerkiksi messusi sanat "halleluja! halleluja!" Se meni niin
korkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen
rinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri
ja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen.
Kerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa
ero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että
hän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi
kelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä
ääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun
se mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin,
että olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi.
Toisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt.
Sanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään
ajatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä,
oliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies.
Juomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat
ihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi
pysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten
pitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata
tulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri
ensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: "Ilman lankeemusta ei ole
nousemustakaan." Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta
välistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut
suuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa.
Jakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu
kertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen
kaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja
kieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse
vaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi
kertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes
istuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä
pois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen,
eräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta
hameen ja puetti tytön päälle... Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin
todella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli
totta, mikä valhetta.
Rason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki
muutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran
olisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa
ihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan
sellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi
ihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta,
joka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin
herkkiä kyyneltymään, mutta sinä sunnuntaina itkettiin Keihäsjärven
kirkossa. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui
suloinen rauha.
Uusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi
tavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään,
sillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan
yliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut
häntä silmiin, ties mistä syystä.
Lukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen
ensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena
kuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti,
että hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän
tiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin "ja sana tuli lihaksi" hän
luki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori
katseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä
olisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä
koko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä
häneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen
rinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän
tahtonut tointua siitä koko päivänä, ja yön hän oli unettomana ja itki.
Siitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se
ilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti
pastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan
hänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen,
veikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun
pastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.
Ei pastori puhunut mitään, mutta Helenan-päiväksi hän lähetti kauniin
postikuvan eli kortin. Siinä oli ruusuja, enkelejä ja valkeita
kyyhkysiä ja takana oli kirjoitus, mutta sitä ei Helena osannut lukea.
Hänen täytyi turvautua Juhaan. "Kauniille Helenalle hänen nöyrimmältä
palvelijaltaan. Jakob Sand", siinä seisoi. Mutta pikku Juha ei osannut
pitää suutaan kiinni, vaan leperteli salaisuuden maailmalle ja se meni
kuin siivillä eteenpäin. Mutta siitä oli se hyöty, että Helena huomasi
tarpeelliseksi oppia itse sekä lukemaan kirjoitusta että kirjoittamaan.
Oppihan hän!
Eräänä iltana oli Jaakko Sand taasen Rasossa. Oli niin pilkkoisen
pimeä, ettei omaa kättänsä nähnyt. Kun Helenan piti mennä hakemaan
voipyttyä puodista, iski pastori kuin haukka hänen niskaansa. Helena
yritti ensin paeta, mutta kävi samassa ihan tahdottomaksi. Häntä
pyörrytti, kun pastori peitti hänen kasvonsa kuumilla, kosteilla
huulillaan ja hengityksellään, joka tuli totilta. Ei Helena olisi
kyennyt itseään varjelemaan. Hän oli kuin pyörryksissä ja ikään kuin
heräsi, kun Marjaana rupesi huutamaan.
-- Helenaaa, mihin sinä jouduit! Minä tuon lyhdyn! Johan minä sanoin,
ettet sinä pimeässä löydä mihinkään...
Helena pääsi irti, hoippui kuin humalassa ja nieli kyyneliään. Onneksi
suojeli häntä pimeä. Muuten hän olisikin ollut hukassa. Marjaana tuli
lyhtyineen ja he löysivät puotiin, mutta Marjaana rupesi epäilemään,
ties miten ruvennutkin vainuamaan jotakin. Helena puhui hänen
mielestään niin ihmeellisellä äänellä ja hänen poskensa hehkuivat niin
oudosti. Illallisen aikana se tuli selvästi ilmi, kun Helena tarjosi
ruokaa pastorille.
Hyi sentään, sinäkin iltana pastori oli niin kauan, että isä tuli
kipeäksi! Marjaana oli niin kiukuissaan, että hän itki, ja yhdessä
Iitan kanssa koettivat he läksyttää Helenaa. Mutta se oli yhtä turhaa
kuin sanoa sateenkaarelle: älä sada! Helena itki ja loisti ja hymyili
kaikkeen, mitä ikinä hänelle sanoi.
Aamulla rupesi Kallekin ahdistamaan.
-- Ei se ota sinua, saat nähdä, sanoi hän. -- Se tekee pilkkaa.
Helena ravisti päätään ja nauroi kuin hullun puheille. Hän tiesi
asiansa -- mitä nuo muut ymmärsivät.
Siitä pitäen kävi pastori talossa kuin sulhanen ainakin. Kallenkin
täytyi ruveta uskomaan, että hän tarkoitti täyttä totta. Helena
kutoili kankaita ja neuloi Sandille lahjoja, eikä Rasossa tapettu
sitä vasikkaa, ettei parasta palaa olisi viety pappilaan. Mutta kun
tätä väliä oli kestänyt jonkin aikaa, lakkasi pastori äkkiä käymästä
Rasossa. Sen sijaan tiedettiin Joutsiassa, joka oli maantien varrella,
kertoa, että hän yhtä mittaa lasketteli siitä ohi. Arveltiin hänen
käyvän Saarlassa. Helena itki ja riuhtoi eikä käsittänyt, mikä oli
syynä Sandin kylmenemiseen. Hänen ei sentään tarvinnut kauankaan
odottaa: Jaakko Sand palasi hänen luokseen, palasi väkevänä ja kuumana
ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ei Helena koskaan saanut
kysytyksi, miksi hän oli ollut poissa ja missä. Pastorin läsnäollessa
oli hän kuin lumottu, täynnä luottamusta ja unohdusta.
Jota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa.
Oli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja
jota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki
saarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen
kanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja
nousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi,
että pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen
silti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa.
Pappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei
niillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön,
ylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun
se voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko
Sand. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset
väittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja
muistelivat hänen sanojaan "ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan".
Mutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä
hedelmiä, jos puu oli hyvä.
Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin
ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta
hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän
tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha
odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta
sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita
ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan
tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää
ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt,
kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.
Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja
halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää!
Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo
kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa
on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän
eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta
pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä,
jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet
jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin,
missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet
syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin
rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle
häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus
oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti
silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei
raa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että
hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut
kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen
ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten
meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt
kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: "Minä hukutan itseni
lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen". Mutta elämä oli hänelle
sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä
tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.
Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja
puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että
häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen
oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin
toiselle!
Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän
sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä
ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä
järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa
ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen
suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.
-- Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi
itkemästä. -- Tietäisit, jatkoi hän, -- mitä uutisia meidän isännällä
on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän
nenän!
Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä
korvana.
-- Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.
-- Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. -- Minä olen jo näin vanha
ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!
Hän rupesi uudestaan itkemään.
-- Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. -- Ja
minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut
ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän
ylpeämpi!
-- Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.
-- Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin
hän hätääntyy.
Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä
jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi --
eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut
tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän
oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja
silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi
vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän
ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä
epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret
kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret
katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!
-- Jaa-a, sanoi Helena, -- ei kannata miehen takia hypätä järveen.
Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?
-- On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.
-- No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?
-- On, vastasi Marjaana naurussa suin. -- Kuusikymmentä lypsävää
navetassa.
-- Herranen aika! pääsi Annakaisalta.
-- Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. -- Onko pulska
mies?
-- On kyllä.
-- Onko nuori?
-- Parhaassa iässään...
-- Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla
vanhanpuoleinen koko sulhanen...
-- Eikö mitä. Leskimies hän kyllä on, mutta...
-- Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. -- Pitäkää itse! Leskimiestä
minä en ota!
-- Mutta älähän nyt sano ennen kuin tiedät kuka se onkaan.
-- Yhdentekevä. En huoli leskimiehestä. Ja kai hänellä vielä on
lapsia...
-- Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari
vuotta. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli...
-- Ja nyt jo on kiire naimaan! sanoi Helena ilkeästi.
-- Iso talo...
-- Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.
-- On.
-- Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.
-- Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin...
-- No niin, sanoi Helena, -- talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.
Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja
takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.
-- Kysytäänpäs Aliinalta!
Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon
samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas,
hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa
sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan
lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi
maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä
käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen
sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä
käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja
katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon
asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli
valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin,
miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia
raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja
yksikin niin komea malja...
Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat,
sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli
kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi
ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen.
Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton
ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei
Aliina tietänyt mitään.
Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti
paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden
kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi
yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa,
joka oli kuristettu... Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet
polttivat Helenan kurkussa...
Sill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja.
Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat
niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia
painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina
olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä.
Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla
kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta
kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi
hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi
niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka
kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä,
lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli
ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin
morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä,
kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.
Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja
keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän
korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa
syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili
puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti
ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.
-- Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi
ja kirkonkylä näkyivät. -- Joutsian pirttirakennus on maalattu.
Mukavaltapa se nyt näyttääkin.
-- Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän
häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.
Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle.
Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan
rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli
kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä
järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja
muonamiesten työt...
Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla
hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi
kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.
Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat,
jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin.
Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä,
nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat.
Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi.
Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi
tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis
mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi
luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas
että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja
rehellisyyden todistus.
Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt
kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä
piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.
-- Maista pois, Juha!
-- Eikö ole hyvää, Juha!
Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja
silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi
riemastuneena:
-- Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois!
Lumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha?
Minusta tulee Haimalan emäntä!
Juha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi
tyynesti:
-- Mitäs minä sitten siitä! Pitäjän suurimpia talojahan Haimala on.
Helena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki
silmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä
nähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen
piti tapahtua.
-- Tulkaa nyt sanomaan, miten nämä pannaan! huusi hän mennessään.
Sisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri
pirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.
-- Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti
Marjaana.
Ja he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja
levittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.
-- Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. --
Ettei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle.
Voi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja
viittoaa ja Matti vain sanoo, että "mitäs pastori meinaa?"
-- Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. -- Johan minä sitä sinun häissäsi
katselin.
-- No, jokos Annastiina silloin oli sinulla tiedossa? Tunnusta pois...
-- Vaikk' olisi ollut! sanoi Juha ja kääntyi poispäin.
-- Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. -- No, näytäpäs nyt, osaatko
huomenna oikein tulla vihille...
-- Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. -- Saisit sinäkin,
Annakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan
lastasi?...
Helena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti
telttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä
hänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen
ja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä
istui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä
tuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin
häntä olisi lyöty ja remahti nauruun.
-- Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia
kemuja, että kuuluu tänne asti!
Hän karkasi Annakaisan kaulaan ja rupesi kieputtamaan häntä pitkin
lattiaa.
-- Olkaa nyt siivolla, tytöt, muistutteli Iita.
-- Ja siellä sitä pitää tanssittaman! kiihtyi Helena kiihtymistään.
Juha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen,
valkoiseen seinähirteen.
-- Isäntä tulee saunaan, sanoi piika ovelta ja naurahti
hyväntahtoisesti.
Juha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja
samalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut
isännäksi.
-- Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat
kieppumaan Juhan ympärillä.
-- No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän
he poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän
käsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi
juoksemaan minkä pääsi.
-- Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita
itsekseen. -- Että nyt viitsittekin!
-- Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. -- Tulkaas katsomaan. Se
poika on kirjoittanut tänne jotakin.
Marjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta,
mutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.
"Huomena kolmas päivä heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina
Erikintyttären hät täsä Rason rusthollisa", tavasi Helena.
Iitankin suu meni nauruun, kun hän tämän kuuli.
-- Kas sitä poikaa!
-- Kaikkia se keksiikin!
-- Niinhän se kirjoittaa kuin tuomari.
-- Juha on onnellinen, äänsi Helena hiljaa. -- Juha pitää Annastiinasta!