LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?
MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka
minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!
MIINA. Aatu, missä on Aatu?
MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta
se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää
maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä
Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt
on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen
me toristamme kaikki.
LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä.
Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.
MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää
joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se!
Yhyy, yhyy! (Itkee.)
LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?
(Kaikki itkevät.)
LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli
taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.
LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!
LIENA. Älä nyt -- -- jokohan -- ei -- -- en minä usko. Missä sitten?
MAIJA. Makaa tuolla mettässä.
LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun
paikkas!
MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä
mennä.
LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?
LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!
LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka
justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)
LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta
lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.
LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.
AATU (vasemmalta). Liena!
LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt...?
AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa
kuin -- --
LIENA. No, no, mahtaakohan?
AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.
LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa.
Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai
pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien
kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä
tääll' on tehty?
AATU. Tapeltu.
LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?
AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan
sitä mies minäkin!
LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on
vaivaavinaan?
AATU. Mi-minä -- löin sitä!
LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?
AATU. Annoin -- -- niin, kai minä annoin selkään.
LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?
AATU. En minä selkään.
LIENA. Päähänkös sitten?
AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä
poikaansa ja istuin selässä.
LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.
AATU. Hakaahan se.
LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin
hulluja, että koko kylä menee sekaisin.
AATU. Niin, mutta Kalle?
LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?
(Poistuu.)
AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä,
peittäen kasvot käsiinsä).
MIINA (palaa oikealta). Aatu!
AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).
MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin
minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle...?
AATU. Kalle elää -- -- vaikk'en sentään tiera -- -- -- voi kuollakin.
MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!
AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää
ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!
MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja
mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti
Amerikkaan?
AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!
MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan
sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä,
pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä,
rakas Aatu, minä ihan menehryn!
AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu
lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se
siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!
MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan
ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin
sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää.
(Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo
ihminen!
AATU. Niin, äiti -- --! Kuule, tule kanssani kotiin!
MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut
teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!
AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke.
Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina,
sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen
-- -- ja kun sieltä tulen -- --
MIINA. Älä puhu -- älä puhu -- --!
AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?
MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.
AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.
MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!
AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun
rangaistuksen.
MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.
AATU. Tule nyt!
(He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja
Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen
hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)
SEPPÄ-KALLE. Aih!
LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja
lampaitansa oikealle tielle johdattelee.
SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.
LIENA. Astu, astu vaan.
SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!
LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: -- ennen virstan
väärään -- --!
SEPPÄ-KALLE. -- ai -- aih!
LIENA. -- -- en mä kupparin...
SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!
LIENA. -- -- vastaan!
SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!
(Vaipuu nurmelle.)
LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan -- seppäs,
pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.
SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja
laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.
LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa
sanoa eikä kuppariksi haukkua?
SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja
paaterskaksi. Aijaijai!
LIENA. Hieronkomas?
SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää
saunaan ja kylvettäkää löylyssä.
LIENA. No, sen minä teenkin!
SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!
LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.
SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!
LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli.
Noustaankos taas ja hupaillaan.
SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun
raukoille raajoilleni!
(Poistuvat.)