(Tavallinen hämäläistupa, ovi ulos taustassa, pitkä pöytä ja penkit
oikealla, vasemmalla nurkassa hella ja leivinuuni ja uunin päällä,
katonrajassa "ritsi", jonne johtaa lattiasta pykälät, sekä etualalla
leveä, puinen sänky. Taustassa vasemmalla oviseinällä kaikenlaisia
talous- ja keittoesineitä, oikealla hyllykaappi -- j.n.e. Sivuseinällä
ovi kamariin.)
AATU (nuori mies, jäntterä ja vaaleaverinen, istuu sängyn laidalla
jalat riipuksissa poltellen paperossia).
EMÄNTÄ (vanhanpuoleinen, pyylevä ja levollinen, ottaa leipiä uunista ja
hoitelee kahvipannua tulella, jauhaa kahvia y.m).
LIENA (laiha ja kuivettunut, pirteä eukko tulee ulkoa kaksipuolinen
pussi olallaan, laskee sen ovensuuhun ja käy kättelemään emäntää ja
Aatua). Terveiset!
EMÄNTÄ. Kiitokset, jokos nyt tullaan järkenään kotiin vai vaan käymään?
LIENA. No järkenään.
AATU. Olettenkii ollut koko talven.
LIENA. Häi, kokonaisen vuoren olen ollut yht'kyytiä saunan päällä.
AATU (nauraen). Vai saunan päällä. Ei siellä mahtanut talvella kylliksi
kuumaa saara.
LIENA. Vai ei kuumaa, siellä sitä vasta kaupunnin saunassa on kuumaa,
niin että silmissä säkenöi, ymmärtää sen -- -- masiinat!
AATU. Kuinkas Miina siellä jaksaa?
LIENA. Miinako? Kiitos, kun kysyy, mikäs olis jaksaiss'. Miina on
neulomamakasiinin päällä.
AATU. Vai makasiinin päällä!
LIENA. Kuinkas se mökkipahanen lie myörännyt?
EMÄNTÄ. Mikäs pahanen se on ja mikäs sen on myörätessä.
LIENA. Niin, hyvähän se on tölli tällaiselle kuivettuneelle kupparille.
AATU. Kuiva se lujana pysyy, tiivis se on liitteistään mökki niinkuin
Lienakii.
LIENA. Niin, eihän ehjä vuora. Ja ainahan minä sitä kengittelen. Ja
ittehän minä sen paraasta päästä teinkin.
EMÄNTÄ. Niin, kyllähän siitä on puhuttu ja Liena on osannut ja
jaksanut, mitä vaan itte on tahtonut. Ukkovainaa se aina jutteli,
kuinka Liena Tolperin kanssa nurkkaa veisti.
LIENA. Tolperi (venyttää nimeä halveksivasti). Senkin halkonikkari!
Käteen lohkesi akkunainvälinen nurkka, ja sitäkös se käänteli ja
katteli ja sanoi, että hyvä olis piippukaappi, kun vaan olis piippuja.
Senkin Tolperi!
AATU. Mies on sentään aina mies, ja niin se on Tolperikin.
LIENA. Onhan sillä miehen housut. Mutta housuissa sitä minäkin silloin
kävin ja ajoin itte hirret mettästä.
EMÄNTÄ. Liena taisi sentään olla hyvin korea tyttö nuorena.
LIENA. Jo tota kai olin. Herratkin kääntyivät kirkkomäellä kattomaan.
Sehän sen teki. Minun leipäni kääntyivät nurin uunissa, luulin
kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä
niinkuin sen ittekukin tässä kylässä tietää. Enkä minä sitten siitä
mokomasta miehen käyssänästä piitannutkaan, nurkkasihteeri,
käräjänkävijä, kaappijuoppo rontti -- heitin! Sain sen Kuivalan kallion
mökinpaikaksi. Olihan se vähän vaikeata pystyttää seivästä kovaan
kallioon. Mutta kun nyt kerran oli mäki, niin piti sitten rakentaa
myöskin mökki. Ja minä sanoin, että seiväs pystyyn! niin totta kai sen
piti seistä. Ja nyt se seisoo!
EMÄNTÄ. Seisoohan se.
LIENA. Enkä ole kerjännyt.
EMÄNTÄ. Vai kerjännyt, kun on monta auttanut.
LIENA. Honkkaan kylläkin kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa
tytär kuin herrasmamselli ja nokkansa se saa nostaa pystyyn eikä
tarvitte alas painaa.
AATU. Kukahan sen pystyisi Miinan nokan alas painamaan.
LIENA. Niin, ja kun sitä lasta kattelee, niin oikein syrämelle hyvää
tekee.
AATU. Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
LIENA. Eihän sitä sellaiseen rupea, siihin hieraantuu ittellään.
Päivätyöt pelloilla kävivät raskaiksi, ja kun sitten kuppuutin
rasittunutta verta pois ruumiistain ja kylän vanha kuppari antoi hyviä
neuvoja ja kauppasi kirvestä ja sarviaan, niin aattelin, että kun
ihmisellä on hyvä tahto, niin eläähän sitä ja vaikka kuppaa, ellei
muuta jaksa.
EMÄNTÄ. Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ.
LIENA. Niin, en minä häikäilekään. Kuppari taikka kappari, leipä se on
valkea silläi. Ensinhän minä vain kuin salavihkaa, mutta kun usein
haettiin ja hyväksi kehuttiin, niin olen ollut ja saanut kupparin nimen
niinkuin virankii.
EMÄNTÄ. Ja tekemistä sit' on siinäkii.
LIENA. Onhan sit'.
EMÄNTÄ. Arvaahan sen, että se oman tuvan lämpimyys on maittavampaa kuin
makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvikin parempaa kun kylällä
juotava pelkkä kahvi, mutta eläminenhän sit' on kullai.
LIENA. Emäntä sen niin oikein puhuu. Ja se oma tupa se on sentään
turva, ja usein huokaan Herran puoleen, että suojeliis ja varjeliis.
Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot. Siinä se on Miinakii
kasvanut. Enkä minä ole sitä lasta ikänäin olemattomaksi toivonut. Sen
vaan olen päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi.
AATU. Ei tarvittekaan.
LIENA. Ei niin kauan kun minä elän ja olen terve ja on käret millä
hieron ja huulet jälellä millä kuppaan. Se minua sentään pistättää, kun
sanovat "kupparin Miinaksi". Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, kun
kerran sellainen nimi on.
EMÄNTÄ. Se on sellainen tapa.
LIENA. On mäenkin ristineet "kupparinmäeksi", koppaparin, kapparin ja
joskus vielä Kinttulan kupparin. Kyllä minä niille vielä näytän, että
jaksetaan sitä Kinttulan kupparin mäellä ehkä paremminkin elää kuin
heirän vehnäpelloillaan.
EMÄNTÄ. Miinasta tulee vissiin oikein hieno neuloja.
LIENA. Häi, niin se on meinattu, sinne jäi suuren neulomamakasiinin
päälle.
AATU. Jopa taas, vai Miinakin ihan makasiinin päälle! Entäs se Paavolan
Ville?
LIENA. Villekö? No, kävihän se joskus Miinan kanssa Korkeasaaressa, kun
siellä on sellattiisia petoja.
AATU. Niin kuuluu olevan. Mitäs se Ville siellä hommaa?
LIENA. Se on jauhomakasiinin päällä.
AATU. Peijakas, se vääräsääri, vai siellä se vääntelee jauhomattoja ja
vehnäsäkkejä!
LIENA. Siellähän se vääntelee ja rikastuu.
AATU. Eikös Lienakin kolikoita hierojana ja tohtoroimisella kerännyt?
LIENA (myhäilee). Kun se Aatu puhuttelee aina niin koreesti. Vaikka
kyllähän ne siellä kaupunnissa tohtuorittareksikin sanoivat ja
paaterskaksi, kun oikein hienoja herroja kylvötin. Täällä maalla ei
niin okaan väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain...
AATU. Niin siellä saunan päällä onkin ihmiset vain niitä parempia
ihmisiä.
LIENA. Tietäähän sen, kun maksoi oikein markan piletti. Hyvä siell' ol'
ollaksein. Kun vietiin väliin kotiinkin hieromaan ja pirettiin niin
hyvänä, että toi kaikki. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja
sielläkös sitten piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikii niin korkea
kuin tuo seinä. Ja sitten siell' ol' sellattiisia ihmisen kokoisia ja
haahmoisia. Näkihän sen, että ne olivat kivestä, mutta niiren pit'
sitten oleman justiisa niinkuin ihminen.
AATU. Ne olivat kuvapatsaita.
LIENA. Niin, arvasin sen minäkin, että ne nyt oli niinkuin sanassakin
sanotaan, epäjumalan kuvien tapaisia, mutta se toinen ol' likkaihmiin
ja toinen ol' se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä
rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta siihen nauroi ja
sanoi sen olevan -- Aino. Mikä Aino se sellain sitte mahtoi olla, kun
ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata. Mutta kun sitä siinä
kattelin, niin oikein tek syrämestäin pahaa. Eihän se raukka voinut
kättään liikuttaa, siinä vaan seisoi ja katteli käsi ottalla.
Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei
sentään ihminen voi antaa!
EMÄNTÄ. Eikä sielua.
LIENA (nuuskaa salavihkaa).
AATU. Onhan Liena nuuskaamaankin oppinut.
LIENA. No, häi, on. (Vetää rasian esiin.) Jokos Aatu sen nyt näki.
Mitäs siitä sitten piilottaa. Niin nähkääs, kun siellä rohvessyörillä
olin, niin se antoi minulle sellatiisen pullon ja sanoi siinä olevan
ootiklonkia. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin sen pitää
sitten vasta haiseman hyvältä. Haista sinäkin, Aatu!
AATU (ottaa hyppysin ja pistää nenäänsä). Mainiota, -- --
hat' -- sii -- ootiklonkia!
EMÄNTÄ. Milloinkas se Miina sieltä -- --?
LIENA. Makasiininko päältä?
AATU (nauraa). Niin, koskas se tyttö sieltä alas rapuaa?
LIENA. Aina sinä Aatu niitä lumppiasi vetelet, ravutakos tarvittee,
suorat, selvät raput tulla. Ai, jai, sitä koreutta ja komeutta.
Neulojien päätkin ol' sitten leviät kuin heinäkuorma ja hameet taas
sellattiiset suikaleet. Miina ei sellaisiin saa ruveta.