Johdatus.
Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät
kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme
ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee
otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties
pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.
Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa
luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että
ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa,
ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa.
Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä
on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä
tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina,
ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys,
todistaen, että
Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
jaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään
tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä
jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_ satalatvaisena,
pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena;
lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana
kukkasketo.