_Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja
suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Näitä varten olin tarkemmin
tutkinut Kalevalaa niin hyvin sen kaunotieteelliseen arvoon kuin myös
syntymisen historiaan nähden. Edellinen tutkimus on ollut ensimmäisenä
alkuna nyt yleisön eteen astuvaan kokeesen, jälkimmäinen vielä tekeillä
olevaan teokseen. Akatemian hajottua täytyi tämän mielityöni monien
muitten tointen tähden väistyä syrjään, niin että siihen ainoasti
harvoina lomahetkinä saatoin palata. Vasta 1880, sen jälkeen kun Suom.
Kirj. Seura oli palkintonsa haettavaksi julistanut, ryhdyin jälleen
siihen täydellä voimalla. Näin valmistui määrä-ajan kuluessa nyt
käsillä oleva kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa tieteellisestä
tutkimuksesta. Palkinnon saatuani oli tietysti minun velvollisuuteni
mitä pikimmin toimittaa koko teos valmiiksi; mutta kova taudinkohtaus
syksyllä 1881 esti minut kaikista kirjallisista toimista koko vuoden
ajaksi. Sen jälkeen on työ taas jatkunut, mutta hitaasti, aineen
äärettömän laveuden ja vaikeuden tähden. Nyt huomatessani, etten
vieläkään ennen kuin myöhemmin talvella 1884 voi saada loppua
käsistäni, olen siis päättänyt päästää kaunotieteellisen osan erikseen
julkisuuteen, täten toki edes osaksi suorittaakseni velkaani Suom.
Kirj. Seuralle.
Se seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi
painettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä
mielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. -- --
Yhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka,
jota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa,
sitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt
epäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen
rantaan. -- -- Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus
Kullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu
Cygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut,
vaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.
Viimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala
on kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa,
semmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen
pikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan
huoli, kun vaan neidot hyvin elää -- taikka se osa Pohjolan neidon
vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta
kuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin
kansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos
kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus
kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää
aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita
toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.
Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka
puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta
nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että
pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla
tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.
Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.