KIRJURI. Se on siis totta! Helmi! Morsiameni! Armahani!
(Suutelee häntä vaikka hän vastustelee).
HELMI. Etkö sinä sitä jo kauan ole huomannut? Luulin että se liiankin
selvään olisi tullut näkyviin. Mutta mitä tuosta kumminkaan voi tulla,
kun olemme niin köyhiä, ja kun sinun tulevaisuutesi on niin hämärä ja
epävarma --
KIRJURI. Ei hätää, ei ollenkaan hätää; kyllä asiat itsestään selviävät,
kun vähän odotamme. Pääasia on vaan, että rakastamme toisiamme ja että
sinä olet minun oma, kiltti --
(Yrittää häntä suudella, mutta samassa kuorsaa postiljooni
oikein kovasti ja monilla »rulaadeilla»).
HELMI. Taivas, mitä se oli?
KIRJURI. Lundqvist vaan. Ei se tee mitään -- älä mene!