Hannukselan haltijat ajavat Peuraniemeen!
Musta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu
vieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu
takaistuimella siimaruoska pystyssä.
Vastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän.
Hannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.
Ori kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä,
ajoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.
Hannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella,
Hannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän
nyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta
Peuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei
syrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei
syrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä
täst'edes saavuta Peuranientäkään.
Aamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti
hämmästyy, -- niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, -- onko
kuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta
Hannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa.
Sopiiko? -- Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa
itkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin
vaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin...
Loppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä
vuosikausiin...
Puolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia
myöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä
ihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.
-- Nyt ne tulevat!
Hannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä
passaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi.
On tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin
vastaan.
-- Kyllä sinun nyt sopii mennä, -- sanovat kirkonkylän kauppiaat,
jotka ovat jotakin tietävinään.
Pientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin
uskallatte.
Laurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin
Peuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät
pullistuvat tapille, piru vie.
Ajavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat
Peuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.
Sinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.
* * * * *
Hannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii
tytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan
kerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei
vieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina,
hän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto
pysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka
tahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy
pakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.
Mutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata
pidättää nyyhkytystä.
-- Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.
-- Mikäpäs minut...
Nyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja
itkee tytär.
-- Ovat kai olleet sinulle hyviä... muutkin tarkoitan? -- kysyy äiti.
-- Ovat toki, ovat.
Ja tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä
kuivaa silmiään.
Hannukselasta tuntuu oudolta.
-- Mitäs tuosta nyt, -- sanoo hän vaimolleen. -- Ohihan se jo on.
Jokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty
itselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.
Keskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat
hänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja
harmajaksi.
-- Vähemmästäkin, -- sanoo hän hymyillen.
-- Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, -- virkahtaa
Hannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.
-- Niinhän se on.
Ollaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja.
Peuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo
ihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he
ovat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.
Silloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron.
Hän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta
tunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.
-- Ajattelin tässä istuessani, -- sanoo hän aivan kuin tuoden esiin
kauan hautomansa ajatuksen, -- että kun Peuraniemi ja Hannuksela
kuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan
rakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko
joukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa.
Tuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan...
Erik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen
vaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.
-- Kyllä se käy liian kalliiksi... toistaiseksi, änkyttää hän
viimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.
-- Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela
yksinkertaisesti.
Erik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa
katseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka
vapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.
* * * * *
Kauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus
ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika
tyhjin kiesein takaisin.
-- Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan
kysymykseen.
Sitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.